Meitä vanhemmat pälkjärveläiset saattaisivat vieläkin ihmetellä, mistä ja miksi pitäjään ilmaantui 1926 tai 27 nuorehko mies vaimoineen ja tämän lyhyenlännän kaljupään tuli olla heille lain vartija, siis poliisi. Helsingistä he tulivat, vaikka eivät syntyhelsinkiläisiä olleetkaan. Martti oli naapuripitäjän, siis Tohmajärven poika, ja vaimo Hilja syntyisin ruotsalaisrannikolta Pohjan pitäjästä, äitinsä puolelta tosin Liperin Variksia.
Aluksi tämä pariskunta asutti pariakin pikkutaloa vuokralaisina. Kassantalon pihapiirin saunapirttiä ja sittemmin Kokkomäkeä, jossa heille syntyi kaksikin lasta. Helsinki ei kai ollut heille oikea paikka, niin maahenkisiä he olivat. Yrittivät aluksi pitää lehmääkin ilman tuumanalaa omaa maata. Aika 1920-luvun lopulla oli levotonta Pälkjärvelläkin. Maassa oli kieltolaki ja pirtutrokareitten vakioreitti kulki pitäjän halki. Niin Martti joutui soveltamaan ammattisotilaana oppimiaan kovia keinoja hillitessään näitä rajuja miehiä. Aikanaan kieltolaki kumottiin ja tilanne rauhoittui. Oli aikaa ajatella omaa eloa.
Unelma toteutuu
Niinpä he mielivät omaa taloa ja ryhtyivät sitä rakentamaan. Kaikkien ihmeeksi sen tuli olla tiilitalo. Tällä toteutuneella haaveella on oma taustansa. Martti Hämäläisen suvun historiaa Tohmajärvellä olivat varjostaneet kertomukset karmeista tulipaloista, joissa suvun esi-isiä, mm. pieni sylilapsi ja häntä pelastamaan rientänyt suvun päämies oli menehtynyt. Johtopäätös oli yksioikoinen ja myös oikea. Tiilitalo ei hevin pala.
Tämä tiilitalo seisoo paikallaan edelleenkin. Ja kummallista kyllä myös molemmat pikkutalot, joissa he olivat asustaneet vuokralaisina, ovat jäljellä. Tämä tuntuu melkeinpä ihmeeltä, kun pitäjänrakennusten on käynyt väärin, niin pienten pirttien kuin ökytalojenkin. Toinen ihme ajoittuu 1930-luvulle. Tiilitalohan rakennettiin velaksi päärahoittajanaan Pälkjärven Osuuskassa. Kun Osuuskassan isännät pohtivat moisen rahoituksen kannattavuutta, oli joku nokkela isäntä todennut: Mutta siitähän saadaan Osuuskassalle hyvä toimitalo, kun ei se poliisi sitä kuitenkaan maksamaan pysty. Mutta kun pystyi! Siinä ihme. Viljeli pientä maapalaa ja piti paria lehmää. Työteliäitä he olivatkin kuolemaansa saakka ja isänmaallisia. Martti aluksi hieman liikaakin.
Posti kulkee
Hämäläisten uuden uutukaisen tiilitalon päärapun ovenpieleen kiinnitettiin keltainen kyltti ja siinä luki POSTI. Tämä teki meistä talon asujaimista pitäjän väen tuttuja. Äitini hoiteli postia ja isäni yritti parhaansa mukaan ohjailla kansalaisia lain määrittämillä kapeilla urilla. Viimeksi mainittu ei liene ollut kovin vaikeaa. Pitäjässä ei ollut ollenkaan varsinaista rikollisuutta. Joskus joku tirautti kirkasta niin tyhmästi, että jäi kiinni. Joskus taas joku nuorukainen hiukan nauttineena saattoi suojeluskuntatalon tanssien yhteydessä riehaantua niin, että poliisin piti vetäistä pampulla perseelle. Joskus jäi veroja tai sakkoja maksamatta ja poliisi hiihti 30 km periäkseen mitätöntä summaa. Martin kunto säilyi.
Mutta posti toimi päivästä päivään. Posti-Matti (Matti Nousiainen) toi postin asemalta ja oli siellä tarkistanut kellonsakin rautatien aikaan. Sitten posti lajiteltiin ja lopuksi huudettiin. Sitä odottaessaan nuoret miehet usein riehaantuivat etenkin pakkasessa painimaan tai sitten kiusaamaan tyttöjä. Jälkimmäistä minä en aluksi ollenkaan ymmärtänyt, mutta paini oli sen sijaan jalo urheilulaji. Postia vei edelleen Elisa Jeskanen ja jossain myöhemmässä vaiheessa myös Kalevi Immonen, sittemmin leipuri.
Posti-Matin varustuksiin oli viisas postilaitos määrännyt kuuluvaksi revolverin. Ammatikseen aseita käyttänyt Martti katseli tuota ruosteista pyssyä ja sen sinihomeisia patruunoita inhoten. Hän kielsi Mattia ampumasta moisella aseella, joka aivan varmasti olisi kyllä tappanutkin, nimittäin ampujan. Elisan työaseeksi oli määrätty pilli, joka soi kimeästi, muttei Elisa sillä tainnut ihmisiä säikytellä.
Lähiseudulla asuvien posti siis huudettiin. Näistä postin odottajista mieleeni jäivät monet reippaat pojat, jotka hyväksyin, vaikka ne olivatkin niin kiinnostuneita tytöistä. Eikä siinä kaikki; otin oppia ja aloin minäkin etsin morsiota. Sitten tuli talvisota, josta lisää myöhemmin. Näistä pojista kovin monet jäivät sinne talvisodan tantereille. Kirkon lähellä kun elettiin, kävin sankarihautajaisissa ja siellä kuulin heidän nimiään. Ja silloin minä itkin. Tuntui kuin kaikki olisi romahtanut. Lapsuus oli ohi.
Unohtumaton lapsuuden ympäristö
Lapsuuden lähiympäristö elää mielessä iän kaiken. Tuolla on Kunnantalo ja siellä Kunnantalon Anni, siis Anni Immonen ja hänen poikansa Esko. Tytär Taimi oli jo muuttanut pois. Tuolla taas on Kassantalo, jossa Paavo Timonen pitää Yhteishyvän kauppaa ja kanttori Kilpiranta hallitsee Osuuskassaa. Timosen Katrista tuli eräs ensimmäisistä rakkauksistani, mutta ei yksin. Eihän nyt vielä kahdeksan vuoden ikäisenä tule alistua yksiavioiseksi. Olihan myös Kauppisen Aune, kätilön tytär. Yhdessä saunottiinkin. Mutta tämä kaikki oli idylliä. Emme tajunneet tulevaa myrskyä, emmekä ajan levottomia virtauksia.
Mahdollisen sodan todellisuus oli määrättömän kaukana. Ja sota oli vain leikkiä, jota näin suojeluskunnan harjoitusten ansiosta.
Arvaappas kumpi laukaisee ensin
Palaan vielä 30-lukuun sen levottomalta puolelta. Varmaan isäni koki monta ristiriitaa mielessään. Oli lapualaisuutta, oli IKL, oli vahva porvaristo, joka puolsi omaansa ja oli rauhallinen ja kunniallinen vasemmisto, joka ei luopunut haasteistaan. Mihinkäs rakoon tässä velkainen poliisi asettuu? Ratkaisu löytyi ja se oli Ukko–Pekalta otettu: siis laillisuus. Eihän muuta ratkaisua olekaan, mutta siihen aikaan tarjottiin muitakin ratkaisuja. Ja niitä tarjottiin setelitukun voimalla.
Kaikki oli kuitenkin rauhallista poliittisesti nukkuvassa pitäjässä. Poliisi huokasi helpotuksesta. Mutta koetus tuli, ehken useampikin. Kerron vain yhdestä.
Kesäisen päivän iltana pyyhkäisi pihaan sivuvaunullinen moottoripyörä. Siitä astui alas nuori ronskinkokoinen mies ja kysyi paikallista poliisia. Poliisi sattui olemaan jo valmiiksi pihalla. Itse asiassa ei sattumalta, mutta todettuaan epätavallisen tulijan meni ulos hiukan peloissaan, niin vanha sotilas kuin olikin. Ja juuri siksi: sotia kokenut osaa varautua.
Vieras, isokokoinen mies esitti asiansa selkeästi: Otan mukaani yhden vasemmistokiihottajan ja poliisin on autettava; missä tämä NN asuu? Miehellä roikkui kupeella Parabellum varmimmaksi vakuudeksi.
Konstaapeli rauhallisesti pyytää vieraan sisälle: Tarkistetaan papereista. Paperithan ovat virkavallan tärkein ase. Ensiksi hän peräsi tulijan papereita. Löytyihän se, hienosti painettu ja tekstattu vihkonen oikeine kuvineenkin. Kieli oli ranskaa, jonka taitoa ei Martin kaljun alla juuri piillyt. Mutta selattuaan tätä monin leimoin varustettua vihkosta hänelle paljastui, että kyseessä oli vanhentunut merimiespassi. Poliisi siis ei ole kyseessä. Mies on kai lapualaisten lähettämä huijari; voi olla vaarallinenkin.
Papereita siinä siis solkattiin, poliisi yritti voittaa aikaa. Mutta mikään lempeys ei auttanut. Pöytälaatikostaan konstaapeli veti äkkiä esille oman Parabelluminsa ja hihkaisi: Arvaappas kumpi laukaisee ensin.
Kyseinen mies häipyi pitäjästä ilman jälkipuheita. Tähän päättyi Lapuan liike Pälkjärvellä. Rauha palasi tupiin. Nimismies Veli Ruth siunasi konstaapelin otteet jälkikäteen.
Poliisin kellari putkana
Voi tietenkin kysyä, että miksi kyseistä miestä ei pidätetty? Pidätä nyt siinä, kun ei ole edes putkaa, eikä pälkjärveläisten takia putkaa kai koskaan olisi tarvittukaan. Mutta kerran kuitenkin oli keksittävä putka ja löytyihän se poliisin oman talon betoniseinäisestä kellarikomerosta.
Osuusliike Yhteishyvä koki kai pälkjärviset potentiaalisiksi suurkuluttajiksi, koska päätti rakentaa pitäjään toisenkin myymälän ja tietenkin tiilestä. Seiniä nosti jostain tullut vieras muurariporukka. Töitä pojat paiskivat innolla ja nostivat kovaa palkkaa. Mutta sitten oli edessä Juhannus. No Juhannusta nyt on juhlittava sormet savessa vaikka savi olisi kuinka syvällä. Tarvittavat lääkkeet ostettiin trokarilta.
Niin sitten Juhannusaaton iltana hätääntyneet kansalaiset hälyttämään poliisia: Kun ne muurarit makaavat sikin sokin ja osin tielläkin ja umpikännissä. Martti pyytämään hätiin naapuria hevosineen. Miehet on kärrättävä suojaan. Ja niin heidät kannettiin reporankoina Hämäläisen uuden talon kellarikomeroon edellisvuotisten mädäntyneiden lanttujen ja perunoiden pehmentämälle kivilattialle.
Tässä vaiheessa Marttiin iski pieni piru. Komerossa oli katonrajassa kapea ikkuna, tuollaiset 30×50 senttiä. Martti peitti sen pahvilla, kellariin laskeutui täysi pimeys. Valon juhlan kirkkaus ei nukkujien unta häirinnyt. Juhannusaamuna Hämäläisen perhe heräsi ryskytykseen ja huutoihin: Mitä perkelettä me juotiin, kun on tultu sokeiksi? Suu hymystä mutrussa Martti sieppaa pois ikkunaa peittävän pahvin.
Miehille tietenkin lyötiin kouraan laput ja perittiin sakot. Mutta eipä ollut Martti-poliisi tavannut näin nöyriä sakon maksajia. Olivat ylen kiitollisia näkönsä palautumisesta ja nimittelivät poliisia ihmeidentekijäksi. Ja Yhteishyvän myymälä valmistui aikataulussa ja Timosen Katri pääsi sinne myymälänhoitajaksi. Kävin ainakin kerran siellä riijuulla, eihän matka ollut pitkä. Paria meistä ei kuitenkaan tullut. Liekö syynä ollut hento varteni ja hätäisesti kymmenen vuotta ylittänyt ikäni. Molemmat viathan ovat sittemmin korjaantuneet.
Aarteenetsijät löytävät pääkalloja
Lähiseutumme hallitsevin kokonaisuus oli Alahovi laajoine tiluksineen ja monine rakennuksineen. Pelottavin asia oli tietenkin Alahovin sonni. En mitenkään meinannut ymmärtää, että meidän kiltti Lypykkä-lehmä vietiin sen sonnin luokse. Mutta äitini selitti hiljaiseen tapaansa, että näin saadaan taas vasikka. Vasikoita, lehmiä, kanoja ja kukkoa minä rakastin yli muun. Oli siis siedettävä se pelottava sonni.
Kivisen lasten, etenkin Pertin ja Railin, miksei pienen Paavonkin kanssa leikimme usein. Sisareni Helvi kaiveli Pertin kanssa hautuumaan kupeessa hiekkakuoppaa; he etsivät aarretta. Aikansa kaiveltuaan he saivat aikaan pienen vyöryn pääkalloja. Kiviset olivat ystävällisiä ja lapsia ymmärtäviä, mutta kartanon herrasväkeä emme koskaan kohdanneet. Jos heitä näimmekin (siis me lapset), menimme kiireesti piiloon.
Maailman kaunein nainen
Suojeluskunnantalo oli merkittävä paikka sen lyhyen aikaa, jonka se oli olemassa. Siellä asui Yrjö Turusen perhe monine lapsineen. Pieni Irja ja vähän isompi Pertti sekä etenkin ikäiseni Erkki olivat parhaita kavereitani. Turusen Lyyli oli mielestäni maailman kaunein nainen. Tämän kerroin hänelle vielä silloin, kun hän oli jo vanha harmaa mummo. Niin vankka tuo tuntemus oli. Kun Yrjö Turunen yllättäen kuoli ja 11-vuotias Erkki oli kantamassa isäänsä hautaan, särkyi sielussani paljon. Oli pakko aikuistua, ja siitä en pitänyt.
Talvisodan syksynä Suojeluskunnantalo oli monien, melkein loputtomilta tuntuvien sotilasosastojen pysähdyspaikka. Kenttäkeittiöt höyrysivät, paikalliset lotat auttoivat parhaansa mukaan. Suojeluskunnan esikunta eli jatkuvassa hälytystilassa. Tuskinpa heistä suurta apua oli, mutta puhelin oli alati käytössä. Upseerit ja vääpelit soittivat kiukkuisia puheluita ja vaativat sitä sun tätä, jota ei mistään saatu. Ja me Turusen Erkin kanssa kuunneltiin salaa ja todettiin: Kyllä ne nuo sotaherrat ossoo kirota mojovasti. Maa oli hädässä, mutta sitähän me emme tajunneet.
Miehillä raudan puutetta
Isäni suojeluskuntaharrastukseen liittyivät Eljas ja Lauri Kivinen sekä Kuuno ja Jussi Rouhiainen, hiihtäjinä mainetta niittäneet veljekset. Pekka Köhlin oli kai paikallispäällikkö. Sota-aikana joskus 1941–1942 talvella ilmaisin äidilleni ihastukseni Jussi Rouhiaisen tyttäriin. Työn rasittama äitini kysyi tympääntyneenä: Mikäs niissä Rouhiaisen tytöissä niin kaunista on, kuten väität. Vastasin rehellisesti: Kun niillä on hiihtohousut. Sota-aikanajoskus 1943 pitäjä sai terveyssisaren ja hänet sijoitettiin meille. Hän toi muassaan sisarensa. Pitäjä sai ihailtavakseen kaksi kaupungin tyttöä. Ja yksi jos toinenkin mies koki potevansa raudan puutetta. Piti saada terveyssisarelta rautaviiniä.
Merkkimiehiä
Palaan hiukan vielä rauhallisempiin aikoihin. 1930-lukua kotiympäristössäni hallitsivat Postin, Poliisin ja Suojeluskunnan ohella Kassantalo ja Kunnantalo. Kassantalolla Kilpiranta edisti säästäväisyyttä. Hänelle veimme peltiset säästölippaamme tyhjennettäviksi. Kilpiranta oli meille hiukan etäisen hieno herra. Kaupassa taas Timosen setä oli lupsakka ja ystävällinen, puhumattakaan hänen tyttäristään. Kaupan karkkilaatikot olivat meille lapsille loputtoman kiinnostuksen kohteita. Kunnantalon hallitsijatar oli Anni Immonen. Hänen poikansa Esko oli hyvin viisas. Miksei olisi ollutkaan, kun oli saanut opiskella kunnallispolitiikkaa pelkästään kuuntelemalla.
Vanhempani säästivät lastensa korvia kahdelta asialta: politiikalta ja seksiltä. Vasta 1960-luvulla sain isäni kanssa aikaan keskustelun Kekkosesta. Pälkjärvellä kunnallisasiat olivat lähellä, mutta niistä ei puhuttu. Ymmärsin, että Eino Kortelainen oli tärkeä mies ja Jalmari Väisänen peräti kansanedustaja ja siksi yli muiden. Valonen omisti auton rämän ja siis ihailin häntä. Avonius herätti arvostusta fyysisten mittojensa ansiosta. Oskari Heiskasen lapsista Alpo oli kaverini ja sitten oli Heiskasen Liisa. Seurakuntaa edustivat perheessämme kirkossakäynnit ja iltarukoukset. Luulen, että isäni arvosti kirkkoherraa pappina, ja vain pappina, vaikka he joskus yhdessä hiukan totia maistelivatkin
Suojeluskunnista puheen ollen vielä. Vanhoilla päivillään isäni, joka oli ollut innokas suojeluskuntalainen vuodesta 1918 alkaen, tuomitsi koko järjestön hyvin jyrkästi. Hän tuomitsi sen uskonnollisista ja moraalisista syistä. Hän kertoi suojeluskuntatoimintaan verhotusta epämoraalisesta touhuilusta. Se ei liittynyt Pälkjärveen, vaan aikaisempaan. Pälkjärvellä Suojeluskunnan esikunnassa korkeintaan illan vanhentuessa korkattiin pari pulloa kieltolakiaikaan ja poliisin läsnä ollessa.
Ei ole Pälkjärven voittanutta Isäni oli Pälkjärvellä osallistuja ja äitini taas vetäytyjä. Äitini viihtyi kotona ja hoivasi kasvejaan. Hän kehitteli kesäisin kasvitarhaansa ja talvisin hän jopa tuotti ikkunalaudoilla punaisia tomaatteja. Melkoinen temppu 1930 luvulla! Molemmat vanhempani kokivat Pälkjärven omakseen ja elivät pälkjärvisinä hautaan saakka. Siellä olivat olleet ja sieltä tulivat myöhemminkin parhaat ystävät. Pälkjärvellä he olivat toteuttaneet nuoruutensa unelman, ikioman tiilitalon. Myöhempi tiilitalo oli vain laiha lohdutus. Maa on täällä Onttolassa vain hiekkaa, Pälkjärvellä oli mehevää multaa. Näin lausui Hilja Hämäläinen, os. Tähtinen kuolinsyksynään
Kuva Lissu Kaivolehto
Rauno Hämäläinen on kirjoittanut tämän muistelman Joensuussa 20.2.1999 ja se on julkaistu Pälkjärveläisessä 4/2011.
Professori Rauno Hämäläinen (1931-2019) toimi pitäjäseuran johtokunnassa 30 vuotta (1975-2005), josta puheenjohtajana 28 vuotta. Työstään pitäjäseuran hyväksi hän sai Karjalanliiton pronssisen ansiomerkin vuonna 1989, hopeisen 1999 ja kultaisen 2004. Kesän 2005 vuosikokouksessa hänet kutsuttiin seuran kunniapuheenjohtajaksi.
Pälkjärveläisessä 11/2914 on Unto Kortelaisen kirjoittama juttu Tarinatuokio Rauno Hämäläisen kanssa ja Pälkjärveläisessä 24/2020 Unto Kortelaisen kirjoittama juttu Rauno Hämäläistä muistellen.
Kotisivuiltamme löytyy Riitta Pakarisen juttu Ranskalainen visiitti, jossa Riitta kertoo pälkjärveläisten ystävien vierailusta Rauno Hämäläisen luona hoitokodissa vuonna 2016.
Artikkelin voi lukea alla olevasta linkistä.
