Lehdistöneuvos Seppo Sarlund esitelmöi Karjalatalolla 4.10.2014
Valtioneuvos Johannes Virolainen
Johannes Virolaisen julkinen ura
oikeastaan alkoi talvisodan, karjalaisten asioiden hoidon ja Karjalan
liiton perustamisen myötä.
Talvisodan alkaessa hän oli 25-vuotias agronomi, joka joutui Viipurin kansanhuoltopiirin toimiston johtajaksi.
Viisi viikkoa Moskovan rauhan jälkeen huhtikuussa 1940 perustettiin Karjalan liitto, joka ryhtyi karjalaisten omin voimin hoitamaan heidän etujaan. Karjalan liiton tehtävänä oli saada tuohon mukaan valtiovalta ja myös koko Suomi mahdollisimman laajana rintamana mukaan. Siinä työssä Johannes Virolainen oli ensimmäisestä päivästä kuolemaansa saakka keskeisemmin kuin kukaan toinen aikalaisensa.
Koska luovutettu Karjala oli pientilavaltaista, olivat menetetyn omaisuuden korvaaminen ja karjalaisten asuttaminen uusille asuinsijoille suurimmat tehtävät. Kaikki eivät olleet samaa mieltä, sillä pienenkin tilan omistaja oli mielellään itsenäinen omaa työtään tekevä. Siirtolaisten mielissä varsinkin pääministeri Risto Rydin puheet eduskunnassa aiheuttivat pahaa mieltä, kun hän sanoi, että ”siirtoväellä ei ole mitään lakipykäliin perustuvaa oikeutta vaatia ja saada korvauksia menetyksistään valtiolta Suomen muulta kansanosalta”. Vaikka hän sitten lievensikin kannanottoaan toteamalla, että karjalaisilla on moraalinen oikeus odottaa apua valtiolta ja kansalta uuden elämän alkuun saattamiseksi, muodostui Rydin ja siirtokarjalaisten suhde vaikeaksi. Eikä myöskään Johannes Virolainen päässyt siitä koskaan vapaaksi.
Johannes Virolainen oli käytännön miehenä laatimassa karjalaisten puolesta vastaehdotuksia annettuihin lakiesityksiin ja pääosin päästiinkin vaikuttamaan siihen, mille alueilla siirtokarjalaiset sijoitettiin. Jos tässä työssä ei olisi onnistuttu, maataloussiirtoväki olisi työnnetty kauas Pohjois-Suomen harvaan asutuille korpiseuduille, jotka eivät viljelyedellytyksiltään millään tavalla vastanneet luovutetun Karjalan maatalousalueita.
Karjalaiset maanviljelijät, pienenkin tilan omistaneet halusivat olla itsenäisiä viljelijöitä. Kun heitä oli sijoitettu Etelä-Suomen kartanoalueille, syntyi myös ristiriitoja. Virolainen kertoi mielellään usein juttua maalaisliittolaisesta sukulaisestaan, joka oli sijoitettu IKL:ään kuuluneen isännän taloon. Isäntä alkoi ehdotella tälle karjalaiselle pienviljelijälle, että ”rupea taloon muonamieheksi, maksan sinulle normipalkan”
Karjalainen talonpoika suorastaan loukkaantui ehdotuksesta:”Ehä mie muonamieheks rupea, mie oon isäntä niinku siekii”. Tähän isäntä:”Mikä isäntä sinä olet, eihän sinulla ole aariakaan maata”.
– Ei oo nyt, vastasi karjalainen, mutta maalaisliitto antaa mulle maata ja uuve tila. Ja siksi toiseks, enhän mie voi muonamieheks ruveta ku nää talo muonamiehet o kaikki kommunistii, sie oot tehnt heist tyytymäömii”.
Tämä juttu, jota Jussi kertoi kuolemaansa saakka, osoitti kuitenkin hyvin sitä maauskoa, joka karjalaisissa oli – ja myös Jussissa itsessään.
Koko sota-ajan Virolainen teki yhteistyötä myös siirtoväen huollon keskuksen kanssa, jossa päällikkö oli lakitieteen tohtori ja kansanedustaja Urho Kekkonen. Siirtoväen asioiden hoidossa Virolainen tapasi myös pälkjärveläisen sosiaalidemokraattien kansanedustajan Jalmari Väisäsen, joka toimi siirtoväen yhteistoimintaryhmässä. Väisänen oli myös Pälkjärven kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Väisäsellä oli vaikutusvaltaa myös puolueessaan, sillä hän oli sosialidemokraattien Pohjois-Karjalan piirin ja koko puolueen maaseutuvaltuuskunnan puheenjohtaja.
Talvisodan jälkeen pika-asutustoiminnalle löytyi jarruttajia kuten sitten myös vuoden 1945 maanhankintalaille. Varsinkin ruotsalaisalueita pyrittiin suojelemaan, josta karjalaiset luonnollisesti olivat pahoillaan. Virolainen taisteli karjalaisten oikeuksien puolesta. Vuoden 1945 vaaleissa Johannes Virolainen oli valittu jo eduskuntaan 30-vuotiaana. Paasikivikin, jota Virolainen vuosien mittaan mielellään siteerasi myönteisessä ja opettavaisessa mielessä, ärtyi Virolaiselle tämän käytettyä eduskunnassa kovaa kieltä. Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa pääministerinä: ”Maalaisliittolainen Annala, pappi, puhui aivan sopimattomia. (Papit ovat epäintelligenttiä väkeä,) Myös toinen maalaisliittolainen, Virolainen, puhui ikäviä. Kovin on eduskunta heikko ja yksinkertainen.” purkautui Paasikivi.
Vuonna 1945 Salossa Maaseudun Nuorten liitto, maalaisliiton nuorisojärjestö, jonka puheenjohtajaksi Virolainen itseoikeutetusti nousi. Puolueen puheenjohtajaksi oli aiemmin kesällä valittu V.J.Sukselainen, joka hoiti tehtävää 19 vuotta, jonka jälkeen kitkerässä Kouvolan puoluekokouksessa 1964 paikan voitti täpärästi Virolainen.
Virolainen oli päättäessään eduskuntatyön 1991 kaikkien aikojen Suomen pitkäaikaisin kansanedustaja.
Miten sitten Virolainen liittyy minun elämääni?
Tapasin hänet ensimmäisen kerran – tai oikeastaan taisin vain nähdä – Maaseudun Nuorten Liiton suvijuhlilla Kiteellä kesällä 1959. Nuori Savon Sanomien kesätoimittaja oli tuolloin vielä arka puhuttelemaan eduskunnan varapuhemiestä. Syksyllä 1961 Kekkosen lehden Maakansan toimituksessa tapahtui mullistuksia ja silloinen päätoimittaja Pentti Sorvali, joka jo Viipurissa oli tehnyt Kekkosesta kansanedustajan Viipurin läntisestä vaalipiiristä, nosti minut eduskuntatoimittajaksi, rivitoimittajan arvostetuimpaan tehtävään. Arkipäiväkseni tuli maan poliitikkojen kanssa työnteko ja seurustelu.
Kiinteimmin olin Virolaisen kanssa
tekemisissä maalaisliiton ja keskustapuolueen eduskuntaryhmän sihteerinä
1960-luvulla Maakansan jälkeen ja Keskustapuolueen tiedotuspäällikkönä
ja lehdistökeskuksen päällikkönä 70-luvulla ja sen jälkeen Suomenmaan
vastaavana päätoimittajana vuoteen 1985.
Olen ollut tekemässä neljää
kirjaa Virolaisesta, yhtenä kirjoittajana tämän vuoden
100-vuotisjuhlakirjassa. Vuonna 1998 kirjoitin hänestä omankin kirjan,
Jussi – Suomen neuvos. Se oli tarkoitettu 85-vuotiskirjaksi, mutta
tilaajalla Otavalla tuli kiire kun Jussi sairasteli, ja niin kirja
ilmestyi jo hänen ollessaan 83-vuotias.
Millainen Virolainen oli esimiehenä? Virolainen luotti niihin ihmisiin, jotka hän oli valinnut lähelleen. Ihmisen ominaisuuksista karjalaisuus oli Virolaiselle yksi tärkeimmistä. Sen voisi sanoa olleet yksi pätevyysvaatimus, joskaan ei ainoa.
Karjalaisuus oli kolmannen linjan, keskitien, maaseutuhenkisen elämänkatsomuksen ohella hänen kolmas aatteellinen suuntauksensa. Jokainen voi itse ajatella, mitä siihen sisältyy.
Pekkalan hallituksen muodostaminen 1946, Niukkanen yritti Virolaista Luukan tilalle maatalousministeriksi, mutta Jussi kieltäytyi. – On se eri jätkä tuo Virolainen, kun kieltäytyy ministerin paikasta.
Pian tuon jälkeen tuli myös Virolaisen ainoa viran haku. Kun Paavo A. Viding siirtyi SOK:n pääjohtajaksi Maatalousseurojen keskusliiton toiminnanjohtajan tehtävistä, Virolainen haki paikkaa, mutta ei saanut, koska häntä pidettiin liian kovana poliitikkona ja Kekkosen kaverina.
Ministerin viran jättäminen 1946 oli Virolaiselta poliittista viisautta, kun ei tullut mustasukkaisuutta muiden karjalaisten kansanedustajien taholta. Lisäksi hän teki väitöskirjaansa.
Virolainen oli 22 kertaa ministerinä, yhteensä lähes 20 vuotta. Sekin on Suomen ennätys.
Virolainen oli uransa aikana lähes kaikissa ministerin tehtävissä, paitsi oikeusministerinä ja kauppa-ja teollisuusministerinä, mutta eniten hän arvosti opetusministerin roolia.
Kekkonen lähetti Jussille kiittävän myllykirjeen Koiviston ensimmäisen hallituksen jälkeen, kun oli virallisessa puheessaan hallituksen erotessa unohtanut kiittää Virolaisten hyvin hoidetusta opetusministerin tehtävästä.
Jos Virolainen soitti jonnekin virallisemmissa merkeissä, hän käytti esitellessään yleensä muotoa ”Täällä puhuu tohtori Virolainen.” Tämä osoitti sitä, että hän korosti aina opiskelun merkitystä.
Muistan erään juhlaillan täällä Karjala-talossa 80-luvun loppupuolella. Se oli Johannes Virolaisen, Veikko Vennamon ja Erkki Tuulen aika lähelle osuneiden syntymäpäivien kunniaksi. Karjalan Liitto halusi kiittää ja talo täyttyi. Silloin olivat jo poliittiset vastakohtaisuudet laantuneet. Karjalan hyväksi tehneitä kansanedustajia muistettiin.
Vennamo oli vuotta ennen valintaansa eduskuntaan tullut maatalousministeriön asutusasiainosaston johtajaksi. Virolainen ja Vennamo tekivät yhteistyötä, mutta 1950-luvulla tiet alkoivat erkaantua.
Lopullisena teiden eroamisen syynä pidetään sitä, että Kekkonen ei kutsunut Vennamoa presidentiksi valintansa jälkeen kaveripiirin illallisille.
Myöhemmin niin kauan kuin molemmat olivat päivänpolitiikassa, Vennamo kävi Virolaisen kimppuun sekä oikealta että vasemmalta eikä toimettomaksi jäänyt Virolainenkaan.
Hieman ennen Vennamon kuolemaa 12.6.1997, nämä kaksi heimopäällikköä kuitenkin ehtivät lyömään sovinnon kättä Esko Ahon järjestämällä lounaalla. Virolainen kutsui tuolloin Vennamon käymään Vironperällä, mutta tuoni ehti ensin.
Lopuksi haluaisin lainata hieman Kalevi Sorsaa, joka arvosti suuresti Johannesta. Tosin minun täytyy sanoa, että heidän yhteistyössään Sorsa oli varannut Johannekselle aina lähinnä vain talonpoikaisjohtajan roolin. Minusta Virolaisen maailmankuva oli paljon laajempi, jopa laajempi kuin Sorsan , mutta tärkeintä oli, että he kunnioittivat toisiaan ja tekivät maan kannalta menestyksellistä yhteistyötä.
Siispä lainaan Sorsan puhetta Johanneksen 70-vuotisjuhlassa Kansallisteatterissa:
Minun mielestäni me tarvitsisimme virolaisen jusseja politiikkaan. Ihmisiä, joilla on selkeä aatteellinen visio käytännön toimintaa ohjaamassa. Ihmisiä, jotka nojaavat menettlytapansa vanhan kansan elämänviisauteen, suoriin suomalaisiin periaatteisiin. Ihmisiä, jotka ovat vapaita valtapelin paineissa, rohkeita ihmisiä. Ihmisiä, joilla on suuruutta karttaa pikkumaisuutta ja halpuutta. Ihmisiä, jotka ovat uskollisia ja luotettavia suhteessa itseensä, yhteistyökumppaneihinsa, kansaansa. Ihmisiä, jotka epäinhimillisissä paineissa säilyvät avoimina, lämpiminä avoimina ihmisinä.
Eihän sellaisia tietystikään ole eikä tule. Paitsi poikkeustapauksena, Jussi Virolainen on poikkeustapaus.
*****
Pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten tilaisuudessa esitelmöineen Seppo Sarlundin kuvasi Lissu Kaivolehto
