Nämä kädet
Nämä kädet näkivät päivän valon keisarillisessa Suomessa 1912 Raudun pitäjässä ja kuuluivat tulevalle äidilleni Annalle.
Annan kädet kertovat
Ajan
ennen maihinnousua sain viettää suojassa Elisabet-äidin masussa, vailla
huolen häivää. Maallisen majani hyvinvointia varmisti vielä
Stefanus-isäni olemassa olollaan. Suureen kirjaan oli kirjoitettu, että
maailmaan tulopäiväni olisi 8.6.1912 ja niin myös tapahtui kuin oli
kirjoitettu ja niin jätin silloisen suojaisen olinpaikkani ja tulin
paljaana maailmaan.
Ensimmäinen tosielämän vaihe oli kun kehoni
oli vapautunut syntymäroinasta ja palkeet olivat saaneet ensimmäisen
happiannoksensa, niin oli äänihuulien vuoro näyttää voimansa.
Samanaikaisesti kun äänihuulet antoivat näytteen kunnostaan, oli meidän
vuoro esitellä olemassa olomme. Huudon innoittamana käsivarret antoivat
näytteen liikuntataidoistaan ja me kädet siinä mukana. Tapahtui myös
toinen kummallisuus, pienet kämmenet aukesivat kuin Lotus-kukat sormet
harallaan ja huitoen ilmaa. Lyhyen hetken jälkeen oli pesujen ja
ilmakylpyjen aika mutta ilo jäi kovin lyhytaikaiseksi, meidät
kapaloitiin tiukkaan pakettiin. Näin elämä jatkui, välillä paketissa,
välillä hetki vapaana ja taas seurasi ohjelmassa nukkumista mutta kädet
oli kapaloitu myös. Seuraava vaihe odotti jo tuloaan, kastetilaisuus.
Sellainen iso äijän rumilus tuli huoneeseen, roiski vettä ympärilleen ja
mutisi ihan outoa mutinaa, taisi pienet kätenikin kastua mutta onneksi
se kasteli kuitenkin pääni ja minä sain taas huitoa vapaasti ja
verrytellä lihaksiani.
Elämä jatkui ja minäkin vapauduin
kapaloiden kahleista sekä sain osallistua vapaana normaaliin elämään.
Mikä riemu olikaan kun pääsin konttaamaan, sitten kävelemään ja tekemään
monenlaisia asioita. Käsien taidot karttuivat ja minkä riemun
aiheuttikaan kun huomasin olevani kirjoittamassa ja laskemassa, opin
myös neulomaan ja olemaan mukana monenlaisissa puuhissa ja töissä. Eräs
pääsiäinen on jäänyt mieleeni kun kirkkokansa vaelsi kirkkoa ympäri,
niin sehän oli pienille käsille toimetonta aikaa, piti saada aikaan
säpinää. Sitä sai kun vaellettiin mukana ja hakaneulalla pisteltiin
mummoja takamuksille, kädet eivät olleet toimettomana.
Tarkastelukulma vaihtuu, Pertti kertoo
Aika
kulki kulkuaan ja kädetkin vaelsivat Annan mukana Sortavalaan, vasemman
käden nimettömään sormeen ilmestyi sormus ja jonkun ajan kuluttua
toinenkin. Tuli aika kun kevytkin on raskasta. Kädet joutuivat
laskemaan Annan kaksoispojat hautaan, toinen 14 päivän ja toinen 8
kuukauden ikäisenä, tätä painolastia Anna kantoi käsiensä kanssa
kuolinvuoteelleen asti. Mutta elämän oli jatkuttava ja se jatkui.
Kädet
löysivät itsensä Annan mukana Pälksaaresta 1938 ostetulla maatilalla.
Kädet olivat maatilan emännän monitoimikädet. Milloin ne hoitivat lasta,
keittivät ruokaa, ompelivat tai kutoivat, lypsivät, loivat lantaa,
kasvattivat juurikkaita, olivat heinänteossa mukana jne. Luettelo on
pitkä. Kun tuli sota-aika ja evakkovuodet niin emäntä ja isäntä
kulkivat usein samoissa housuissa. Nämä kädet olivat kaikessa mukana,
vuorotta ja ilman taukoja, hyvä kun pitkäksi kasvaneet kynnet ehti
leikata.
Nämä kädet myös matkailivat; Rautu, Sortavala,
Pälksaari, Maaninka, Sukeva, Pälksaari, Laihia, Juuka, Liminka, Pirkkala
ja Kuhmalahti, josta tuli päätepysäkki. Mutta ennen sitä kädet olivat
monessa mukana. Kädet loivat kasvualustan ja ympäristön neljälle uudelle
ihmiselle ja saattoivat heidän oman elämänsä alkuun. Kaksi vanhinta
erkani 1950/1960-lukujen vaihteessa, toiset kaksi vähän myöhemmin.
Elämässä alkoi olla hiljentymisen meininki vaikka kädet olivat
jokapäiväinen avaintekijä.
Mutta vielä kerran kädet joutuivat
osallistumaan muuttolaatikoiden täyttöön. Kolmas kerta evakkoon ja
valtion toimesta, valtio pakkolunasti Pirkkalan olinpaikan rakennettavan
lentokentän kiitoradan alle. Ja näin matka vei viimeiselle pysäkille
Kuhmalahdelle. Mutta eivät kädet täälläkään joutuneet työttömäksi,
vaikka elämä oli kutistunut kahden henkilön taloudeksi, niin näiden
käsien kautta kulkivat nämäkin toiminnot vaikkakin pienemmässä
mittakaavassa. Mutta voimien hiipuessa tulivat vanhenevan ihmisen
vaivat kuin luontaisetuna, reumatismi oli päällimmäisenä särkyineen ja
käsiin tulleine pahkuroineen, nivelet jäykistyivät ja monet käsin
tehtävistä asioista putosi pois kuvasta, käsiala heikkeni eikä
kirjoituskaan enää innostanut.
Katselin usein kun Anna tarkasteli
reumatismin runtelemia käsiään ja pyöritteli niitä näkökentässään. Hän
muisteli, useinkaan ei puhunut sanaakaan mutta katseesta näki, että se
kulki jossain. Mutta se oli ihaninta, hän sai nähdä loppuun asti, kädet
toimivat vähän hitaasti mutta kuitenkin.
Viimeiset muistikuvat
käsistä jäi kun olin katsomassa Annaa, hän sanoi, että istu tuohon
sängyn reunalle viereeni, otti käteni omiin käsiinsä ja alkoi tyhjentää
ilmeisesti lipasta, jota ei oltu hetkeen avattu. Keskustelu joka
käytiin, niin vien sen mukanani aikanaan mutta uskon, että hän sai
kevennettyä oloaan. Ainakin kädet kielivät siitä. Tässä keskustelussa
tuli ilmi kaksoispoikien hautauksen osalta, että kevytkin voi olla tosi
raskasta. Minä uskon sen, kädet kertoivat sen.
Kaksi viikkoa
tämän jälkeen pidin viimeisen kerran kiinni näistä käsistä ja totesin,
kai jossain kohdataan. Anna kuuli ja ymmärsi kun näin kyyneleen
kimmeltävän silmäkulmassa. Muutama tunti tämän jälkeen Anna oli poissa
ja nämä kädet myös.
Alla olevassa kuvassa on Annan käsien kuin
Annankin evakkotien päätepysäkki yhdessä miehensä Noa August Sarlundin
kanssa. Päätepysäkki sijaitsee Kangasalan seurakunnan Kuhmalahden
hautausmaalla sydän Hämeessä.
Jutun kuvat kirjoittajan kokoelmista.
