Ilmakassa paistaa aurinko
Vaan osaa siellä sataakkin, sen tulimme huomaamaan syyskuun puolivälissä tekemällämme viidakkovaelluksella. Mutta aloitetaanpa aivan alusta.
Minne tuuli tytön kuljettaa
Taas kerran nousin ”Yrjönmatkojen” kyytiin Niiralan Rajapysäkiltä jonne Joensuusta lähteneet kumppanini olivat ehtineet jo minua odottelemaan. Rajalla olikin pienoinen ruuhka, joten muodollisuudet veivät tällä kertaa hieman pidemmän ajan kuin tavallisesti. Mutta eipä meillä ollut mihinkään kiirettä, aikomus oli olla koko päivä reissunpäällä ja mennä sinne minne ”tuuli tytön (ja pojan) kuljettaa”…
Aivan aluksi se kuljetti meidät Vanhan Värtsilän keskiviikkoisille toripäiville. Toripöytiä ja myytävää näytti olevan vähemmän kuin samoihin aikoihin vuosi sitten. Niinpä tyydyimme tällä kertaa vain katselemaan. Siipan tilaamat pitkävartiset kumpparit olin ostanut heti rajan ylityksen jälkeen seitsemälläsadalla ruplalla rajan läheisyydessä sijaitsevasta ”kalastuskaupasta”.
Öljymäen kahviossa kupposia hämmennellessämme päätimme, että nyt nokka kohti Ilmakkaa. Olimme kuulleet keväällä että tiettyihin Ilmakanvuoren paikkoihin olisi nyt suorempi ja helpommin kuljettava reitti ja että ura erkanee Sortavalan tieltä, kohdasta jossa on kepin päässä lapussa numero 34.
Enoni sanoivat että Ilimakassa paistaa aina aurinko, vaan tällä kertaa jo edesmenneiden enojen sääennustus ei pitänytkään paikkaansa. Makariin reissusta viisastuneena olin minäkin varannut nyt reppuuni kosteutta paremmin sietävät vaatteet ja muistin jopa vetää ne ylleni.
Miehenmittainen heinikko peittää pihamaat ja tienpohjan on vallannut värikäs sienikasvusto.
Tiukka mutru huuleen, selkä vastatuuleen
Ei sitten muuta kuin menoksi! Hitaasti mutta varmasti jotoksemme eteni heinikkoista uraa pitkin. Oli kuin olisimme kulkeneet jotakin sähkölinjaa varten tehtyä aukkoa, tosin ei siellä mitään sähkö- eikä muitakaan linjoja näkynyt. Koko matka oli kaiken lisäksi hienoista ylämäkeen nousemista joten hikihän siinä sadeviittojen alla tuppasi tulemaan.
Vaan eipä aikaakaan kun saavuimme Jalkasen vanhaan pihapiiriin. Koska horsmikko oli niin tiheää, emme saaneet selvää olisiko siellä ollut muita rakennusten jäänteitä nähtävissä, mutta komean navetan kivirauniot kylläkin. Tuumailin että jos joku Jalkasista haluaisi käydä kotikonnuillaan, niin tätä reittiä pitkin se olisi melko helppoa.
Jalkasen navetan sammaloituneet rauniot metsän kätkössä.
Mutta meidän vuorikiipeilymme jatkui edelleen. Kun saavutimme yhden Ilmakanvuoren huipuista, olimmekin Leskisen pihapiirissä. Täältä on tunnettu ja palkittu perinteenkerääjä – ”Mr. Pälkjärvi” – Juho A Leskinen lähtöisin. Jäljelle jääneet komeat navetanrauniot piiloutuvat vuosi vuodelta aina vain enemmän pusikkoihin. Vankileiri-ikkunan piikkilangatkin verhoutuvat eteen kasvaneen kuusen oksien suojiin.
Aivan navetan nurkalla kasvavaan vanhaan koivuun on kuitenkin rakennettu metsästyslava ja puun runkoon on hakattu rautanauloilla poikkipuoleisia askelmia. Näitä puissa olevia metsästyslavoja havaitsimme muutamia muitakin reittimme varrella.
Sodanaikaisen vankileirin ikkunaristikot ovat vielä jäljellä Leskisen navetan raunioissa. Pälkjärven maaperä on ollut kuulu viljavuudestaan. Ilmankos horsmakasvustokin on miehenmittaista.
Nyt olikin jo tauon ja evästelyn aika. Mietimme myös että jatkammeko vielä tästä eteepäin, Kyyrönlammen suuntaan. Tulos oli fifty-fifty. Kaksi meistä halusi jatkaa ja kaksi palata autolle. Minä kuuluin autolle palaajien ryhmään.
Hetken vielä viivähdimme tässä Leskisen pihapiirissä hiljaisuutta kuunnellen. Jossakin tiukutti yksinäinen punatulkku. Mieleeni tuli kertomus kuinka Leena serkkuni oli kiukuspäissään todennut pienenä, ettei hän tottele ketään muita kuin Sergeitä. Sergei oli yksi heille majoitetuista sotavangeista.
Leskisen navetan raunioita ja horsmikkoisen pihapiirin rauhaa.
Tuulesta temmaten rauhaansa saako ken
Ykkösvaihteella matelimme alamäkeen kohti tienposkeen jättämäämme autoa. Kumppanini oli ollut sotalapsena Tanskassa ja niinpä innostuimme juttelemaan sotalasten kohtaloista. Hänellä oli hyvät muistot omasta ”vaihto-oppilaana” olostaan. Poika oli ollut siellä 3 – 6 vuotiaana. Suomenkieli oli unohtunut täysin, mutta sitten unohtui tanskankin sillä kukaan muu ei sitä lähipiirissä tietenkään osannut.
Eipä tarvinnut kovin kauan odotella Kyyrönlammen kävijöitäkään. Eivät menneetkään aivan lammelle saakka, kiersivät vain Holopan pihapiirin ”liikenneympyrän”. Ei ollut kuulemma Mari-mummo kotosalla. Holopan pihapiiri on sitä minun kadotettua lapsuudenmaisemaani josta nyt on viimeisetkin rauniot työnnetty maan tasalle.
Mainitsin jo aikaisemmin metsästyslavan joka oli puussa Leskisen navetan kulmalla. Toinen autolle palaavista oli innostunut kokeilemaan sinne kiipeämistä ja saanut käteensä vuotavan haavan ruosteisesta rautanaulasta, onneksi ei käynyt pahemmin. Toruskelin hieman että ” laita laps’ assiille, mäne ihe perässä!” Tosin tämä lapsi on melkein ikäiseni naisimmeinen.
”Maailiman pihamaat, suuret ja loistokkaat, ei voita kotipihaa milloinkaan…” Holopaisen pihapiiriä ja uunin raunioita.
Kulkija ne tietää, kulkija ne sietää, tuulen oikut nuo
Kun ei ollut vieläkään kiirettä kotiin niin suuntasimme seuraavaksi Ruskealan marmorikivilouhokselle jonne olikin rakennettu paljon uutta edellisen käyntini jälkeen. Parkkipaikka oli täynnä autoja mutta me olimme ainoat Suomen rekisterikilvillä. Venäläisiä rekkareita näytti olevan maan eri suunnilta.
Ja siinähän se Ruskealan palanut kirkkokin sijaitsee aivan lähietäisyydellä. Päätimme mennä sinne kannatuksen vuoksi päiväkaffeelle. Kirkon pihassa olleet autot olivat enimmäkseen suomalaisia.
Olimme jo palaamassa autollemme kun kohtasimme pihamaalla kaksi moottoripyöräilijää joilla oli isot, Bmw-merkkiset matkapyörät. Jäimme jututtamaan heitä ja kun olimme jutelleet Paris-Dakar-rallit ja Nordkapin maisemat niin eikös vain käynytkin ilmi että toinen näistä maailmanmatkaajista tunsi entisen pälkjärveläisen opettaja Irja Kivisen perheen. Olivat asuneet Suomen puolella naapureina.
Ruskealan marmorikivilouhos on suosittu matkailukohde.
Minne tuuli tytön nyt taas vie
Olin sopinut heti seuraavaksi aamuksi uuden menon Vennäin Värtsilään jotta saisin leimoja passiini jotta voisin hankkia taas uuden pitkän viisumin. Kun istuin ”kuljettajani” kanssa leivoskahvilla tuolla tutuksi tulleella Öljymäellä, niin pöytäämme tuli pari tankkausreissulla olevaa miestä, joista toinen totesi hetken juteltuamme että hän se muuten tunsi Kuosmasen eli Könösen Impin Pälkjärveltä. Olivat asuneet naapureina Joensuussa.
Jo tämä pienikin otanta todistaa, että Pälkjärvi ei ole painunut vielä aivan unohduksiin ihmisten mielissä.
Jutun teksti Riitta Pakarinen. Kuvat Unto Kortelainen ja Erkki Närhi
