Pörkkölä päällimmäisenä
Äitini Saara Pehkonen tutustui sattumoisin ja paljolti Pälkjärveläinen -lehden myötävaikutuksella vuonna 2011 nykyiseen naapuriinsa Maija Närheen. Maija oli entinen lähinaapuri Pälkjärven Pörkkölästä. Niinpä syntyi ajatus tehdä yhteinen, päivän pituinen kotiseutumatka Pälkjärvelle kesällä 2012.
Maija ja puolisonsa Erkki Närhi ovat kokeneita Pälkjärvellä kävijöitä, joten heidän toimesta onnistuivat matkan käytännön järjestelyt niin papereiden kuin pikkubussinkin suhteen. Omanlaisensa valmisteluthan siinä matkassa olivat, piti hankkia passi ja viisumi. Viisumia varten piti olla matkavakuutus. Matkamme seniorijäsen Saara oli jo täyttänyt 87 vuotta, eikä niin iäkkäille saanut matkavakuutusta ollenkaan kuin yhdestä suomalaisesta yhtiöstä, sieltäkin kohtalaisen kovalla hinnalla. Varsinaista ikälisää, sanan huonommassa merkityksessä.
Torstai on toivoa täynnä
Matkaviikonpäiväksi oli valittu torstai, jotta tullissa ei olisi ainakaan viikonloppuruuhkaa ja kalenteripäiväksi valikoitui 28.6.2012. Matkaan lähdettiin Joensuusta aamuaikaisella. Sää oli pilvinen, välillä hiukan sataa tihuuttelikin, välillä näyttäytyi aurinko. Hyvä matkailma kaikkinensa. Transittimies Erkin kyytiin oli koottu lähiseudulla asuvaa pörkköläisjuurista, paljolti toisen polven väkeä, joita tietysti kiinnosti sekin, että mukana paikallisoppaana oli Pörkkölässä jo sodan aikaan täysaikuisena ja jopa oman kotipaikan lähellä elänyt Saara.
Pörkkölästä aluksi sen verran, että kysymyksessähän ei ole virallinen rekisterikylä, vaan käytössä ollut paikannimi. Pörkkölä oli osa kirkonkylää eli Iljalaa ja sijaitsi kirkolta katsottuna noin pari kilometriä kaakkoon, kutakuinkin Hiekanlahden itäpuolella ja Ilmakan pohjoispuolella. Pörkkölän pohjoispuolella oli Makarinvaaran kylä ja koillispuolella Naatselän kylä, matkaa kuhunkin oli parin kilometrin paikkeilla.
Kuljen taas kotiin päin
Pörkkölän kautta ei ollut sotien alla minkäänlaista läpikulkutietä, sinne oli vain pari pistotietä, toinen Hiekanlahden suunnasta ja toinen kirkon suunnasta Värtsilän tien alusta. Venäläiset olivat rakentaneet puunkorjuuta varten nämä pistotiet yhteen. Sitä kulki meidänkin matkamme; Värtsilän tieltä lähdettiin ja Hiekanlahden suunnalle päädyttiin. Tämä osuus oli viiden kilometrin luokkaa ja Saaran entinen kotipaikka sijaitsikin yhdystien varressa, puolimatkan jälkeen oikealla, ylävässä mäkimaastossa. Vähän ennen Saaran kotipaikkaa, tämän saman tien varrella, oli monen matkassa olleen, myös Maija Närhen, kotipaikka. Saaran kotitilaa piti aikoinaan hänen isänsä, Taavetti Kokko. Monet tunsivat hänet nimellä Partapappa. Yhdystie oli Kokon kohdalla rakennettu itäpuolitse, ikään kuin takakautta, sillä pistoteille kulku tapahtui aikoinaan länteen päin. Seikka, jonka vain iäkäs oppaamme osasi kertoa alkuihmettelyn jälkeen.
Vas. yhdystiellä matkalla kohti Pörkkölää. Oik. Pörkkölään on päästy, mäen päälle vielä ja sitten notkon poikki.
Käy aatos aikaan menneeseen
Siitä on lähes seitsemänkymmentä vuotta, kun Saara joutui jättämään rakkaat kotikunnaat ja lähtemään evakkotielle. Saara päätti, ettei mene enää koskaan Pälkjärvelle. Kukaan sisaruksistakaan ei ollut käynyt siellä lähdön jälkeen. Saaran vanhin poika, Antero olisi kyllä aikoinaan halunnut lähteä sinne hänen kanssaan, mutta Saara ei suostunut matkakumppaniksi. Se on kaduttanut jälkeenpäin. Antero kuoli vuonna 2010. Koko elämänsä ajan Saara on kuitenkin kaivannut Pälkjärvelle ja erityisesti Pörkkölään. Unissaan hän on kulkenut siellä useinkin monissa paikoissa ja aina on jossain näkynyt ”piippalakki”.
Nyt unista on tullut totta, eikä ”piippalakkeja” näy. Saaran askel pitenee ja sydän pamppailee, kun hän joukon etunenässä lähestyy kotipaikkaa päivänkakkaroiden reunustamaa polkua pitkin. Heinä on paikoin lähes kulkijoiden mittaista. Alkaa ripsiä vettä. Saara vetää sadetakin päälleen ja pysähtyy katsomaan peltoaukean takana näkyvää kotipihan kuusta.
Vas. Aletaan olla jo perillä. Oik. Saara katselee pellon takana näkyvää kotipihan kuusta ensimmäisen kerran lähes 70-vuoteen.
Ihanainen salomaa
Lopultakin ollaan perillä Kokon talon rauniolla. Sade lakkaa. Saara istahtaa sammaloituneille raunioille ja herkistyy kaihoisaan runon lausuntaan; Yht’ ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa / Taian luomana taas, kaunoinen salomaa. Paavo Cajanderin runo, Salomaa, soljuu Saaran huulilta kuin vettä vaan. Hetki on liikuttava ja ikimuistoinen meille kaikille.
Vas. Opas työnsä touhussa kotipihassa. Tuolla oli sitä ja täällä oli tätä. Oik. Saara herkistyneenä kaihoisaan runonlausuntaan kotitalon raunioilla.
Saaran johdolla lähdemme kiertämään tiluksia. Hän selittää innoissaan missä mitäkin oli. Puutarhassa olisi nyt paljon laitettavaa. Kirsikkapuutkin ovat päässeet ihan villiintymään. Kahlaamme heinittyneessä puutarhassa. Pilvipeite alkaa rakoilla ja auringon loiste kultaa lapsuuskodin kukkivan pihan.
Saara oli luullut, että kotipaikka olisi synkkää korpea. Niinpä ilo onkin suuri, kun pellot ovat säilyneet metsittymättä. Koti sijaitsi aikanaan peltojen keskellä kumpareella, johon näkyivät sekä auringonnousut että laskut.
Vas. Puutarha on päässyt vähän villiiintymään. Oik. Pappilan rauniot ja muut entisen kotipitäjän nähtävyydet tulivat myös katsastetuiksi.
Kultaakin kalliimpi
Vaiherikkaan matkan jälkeen, illalla kotona Joensuun Rantakylässä Saara asettelee hellästi lapsuuskodin pihalta poimitun keisarinkruunun oksan maljakkoon ja nostaa maljakon keittiön pöydälle. Maljakon viereen hän laskee maakellarin reunasta muistoksi otetun kiven. Se on kultaakin kalliimpi.
Vas. Pörkkölästä suunnistettiin Sortavalaan. Piipunpihassa Saara pääsi yhteiskuvaan Erkin ja Maijan kanssa. Oik. kotipihan keisarinkruunu, joka tunnetaan myös nimellä ruskolilja.
Kuvat Sakari Hyytiä
