Närhen Maija kuiskasi pitäjäseuramme lokakuun tarinaillassa korvaani, josko lähtisimme kuukauden kuluttua Helsinkiin tapaamaan pääkaupunkiseudun pätinäkuntaa? Mutta miten saisimme pidettyä aikeemme salassa, sillä halusimme mennä sinne yllätyksenä? Tiesimme, että seuran puheenjohtaja Satu-Sisko Eloranta on menossa, joten voisimme lyöttäytyä samaan aamujunaan lauantaina 15.11, mutta entäpä etukäteen ilmoittautuminen tilaisuuden järjestäjille? Tähänkin löytyi ratkaisu, kun pyysimme Immosen Paavoa ilmoittamaan itsensä lisäksi myös kaksi ”Paavon enkeliä”.
Lentävä lähtö
Koska asunnoltani on vain reilu kilometri rautatieasemalle, Maija tuli jo edellisenä iltana yökunssiin Eschnerin Unton ”taxilla”. Yö meinasi männä kukrin käkrin, kun innostuimme kertailemaan monia ikimuistoisia reissuja Vennäin puolelle, samoin kuin seuraamme kuuluneita monia hyviä ystäviä, jotka ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Varsinainen taxi tilattiin seuraavalle aamulle puoli kuudeksi. Varasimme tunnin aamutoimille, mutta innokas kuljettaja soitti olevansa pihalla jo vartin yli viisi! Voinette kuvitella, että hieman hoppu siinä tuli meikä mummeleille.
Juna oli onneksi ajallaan Hesassa ja siitäpä vain suunnistamaan kohti hotelli Tornia, jonne Maija oli varannut kahden hengen huoneen itselleen ja minulle. Huvitti, että hotelli Torni olikin mitä sopivin majoituspaikka meille kahdelle, jotka halusimme pitää tulomme vielä toistaiseksi salassa. Olihan kyseinen paikka ajallaan tunnettu ”salaisista agenteistaan”. Jätimme matkakassit respaan ja kokka kohti Käpylänkujaa ja Karjalataloa. Tämä oli ensi kerta kun olin sinne menossa. Olin kyllä kuullut runsaista osanottajamääristä ja herkullisista tarjoiluista ja sama meininki siellä oli tälläkin kertaa. Ehdimme tehdä pikaisen tervehtimis- ja halauskierroksen ennen kuin oikeustieteen maisteri Mikko Porvali aloitti mielenkiintoisen esitelmänsä ”Mitä Suomi menetti, kun se menetti Karjalan?” Sitäpä sopiikin itse kunkin miettiä, ja onhan sitä mietittykin. Kuitenkin esitelmä avasi joitakin uusia näkökulmia aiheeseen.
(kuvia voi klikata suuremmaksi)
Kylttyyria, kylttyyria
Olimme suunnitelleet jo etukäteen, että sunnuntaina haluamme käydä ainakin Ateneumissa ja Oodissa. Immosen Paavo oli lupautunut seuraksemme ja niinpä aloitimme retken puolilta päivin. Varmaan molemmat paikat ovat lukijoille tuttuja, joten ei niistä sen enempää. Itselleni oli uusi tieto, että Paavon edesmenneen puolison Maijan iso-eno on suunnitellut Ateneumin. Hänen nimensä oli Theodor Höijer (1843-1910), ja kun tutkin nettiä jälkikäteen, huomasin että hän onkin ollut melkoinen kulttuuripersoona ajallaan.
Tiesin jo etukäteen, että suosikkini Pekka Halosen teoksia emme juurikaan tule Ateneumissa näkemään, koska Pariisissa oli juuri avattu näyttely hänen töistään. Kun mainitsin tästä pariskunnalle, joka istui meitä vastapäätä Karjala talolla, nainen näytti minulle kännykästään Pariisissa otettua kuvaa tuon Hymni Suomelle -näyttelyn julisteesta. Ranskassa asuvalla tyttärellään oli sinne liput ja oli menossa näyttelyyn seuraavana päivänä. Näin se on mualima pieni nykyisin.
No, me emme lähteneet Pariisiin, mutta istahdimme hetken Oodissa fiilistelemässä ja sanomalehtiä vilkuilemassa. Kirjastoimmeisenä mietin, kuinka kauaksi on menty niistä pienistä kylien ja koulujen lainastoista, jollainen oli ollut aikoinaan Pälkjärven Ilmakassakin, Unto Kortelaisen kotona.
Väsymys käy jo käpälään
Koska hotellihuone oli luovutettava maanantaina puolilta päivin, meille jäi vielä muutama tunti stadissa pyörimiseen. Nyt oppaaksemme oli tarjoutunut yksi Helsingissä asuvista sisaristani. Maijan mieli teki Hakaniemen halliin suolasilakoita ostamaan. Se toive oli helppo toteuttaa, hyppäsimme vain ratikkaan ja olimme tuota pikaa perillä. Tosin meikä mummolle meinasi käydä köpelösti poistumisvaiheessa kun ratikan ovet alkoivat sulkeutua ja painoivat kylkiäni kun olin vielä oviaukossa. Ei arvaa maalaisserkku olla tarpeeksi nopea suurkaupungin vilinässä!
”Tarskaa ja Penaa” emme hallissa tavanneet, vaikka entinen presidenttipari vieraileekin kuulemma siellä ahkerasti. Maija löysi silakkansa ja minä innostuin jututtamaan erästä pienen putiikin myyjätärtä. Putiikki oli nimeltään Kaurilan sauna, joka lie peruja Meilahteen siirretystä Kaurilan aemasta. Kaurilan asema on syöpynyt mieleeni evakkoajalta (kukaan ei usko kun olin vajaa 2 v). Jollakin konstilla olimme tulleet Pälkjärveltä Kaurilan asemalle ja mieleeni jäi musta, kaareva lippa sisäänkäynnin yläpuolella. Mari-mummo sanoi, että aseman seinässä lukee Kaurila ja emme voi enää koskaan palata kotiin…
Siskotyttö halusi tarjota meille skumpat ja skagelit Stockan 8. kerroksen baarissa. Sehän sopi hyvin teemaamme, koska hän tilasi meille lasilliset Bollinger -skumppaa, joka on kuulemma salainen agentti James Bondinkin mielijuoma.
Vielä oli muutama minuutti aikaa pistäytyä Akateemisessa kirjakaupassa. Silmittelin, josko näkisin siellä lieksalaislähtöisen Riko Saatsin kirjan Yönistujat. Se on Finlandia-ehdokkaanakin ja kirja kertoo karjalaisesta evakkoperheestä, karjalankielestä ja muustakin siihen liittyvästä. Ei sattunut silmiin ja nyt olikin jo kiiruhdettava junalle.
Väsyneinä mutta onnellisina laskeuduimme illan pimeydessä Joensuun asemalle. Ja eikö vaan sama Eschnerin Unto ollut meitä vastassa asema-aukiolla. Kun avasin ulko- oven, totesin ääneen: ”On ihmeen hyvä kotiin tulla taas!”
