Karjalankannas – Pietari 17.-20.8.2006 / Unto Kortelainen

Unto Kortelainen

PÄIVÄ 1: TORSTAI 17.8.2006

Aamulla klo 7 starttasi bussimme Joensuusta kohti ensimmäistä välietappiamme, joka oli Niiralan raja-asema. Rajamuodollisuuksista selvisimme joustavasti ja matkamme jatkui ”Öljymäelle”, jossa kukin täydensi omia varastojaan haluamallaan tavalla. Ryhmämme koko oli jäänyt minimimäärään ja osa matkalaisista oli toisilleen tuntemattomia, mutta se ei tunnelmaa häirinnyt, sillä alustava tutustuminenkin tapahtui nopeasti.

Bussia ohjasi vanha tuttavamme ja luotettava kuskimme Kaitsu, joka oli tälle matkalle saanut sotahistorioitsijana selostajaparikseen evl. Reino ”Renne” Laakkosen, joten matkamme asiallinen anti oli luotettavissa käsissä. Heti alkuverryttelyksi Renne ryhtyi selostamaan jatkosodan alussa Karjalan armeijaan kuuluneiden joukko-osastojen taisteluja Pälkjärven takaisin valtaamiseksi. Siinä tuli kerrattua niin Pälksaaren kuin Iljalan ja Ilmakanvuorenkin valtaukset heti hyökkäyksen ensi päivinä.

Alkumatkasta tuttuja maisemia seuratessani totesin, että Uusi-Matkaselän entistä koulua oli jälleen ryhdytty remontoimaan ja Sahankoskelle heti risteyksen jälkeen tien oikealle puolelle oli rakennettu ulkoa päin oikein näyttävä liikerakennus. Selvittämättä kuitenkin jäi, toimiiko rakennuksessa jo jokin kauppa. Otrakkalassa entisen Savotan sillan niskalta käännyimme Ruskealan marmorilouhokselle, jossa kaikki halukkaat saivat suorittaa tutustumiskierroksen viitoitettua polkua pitkin tosin tällä kertaa vain sellaisten matkatoverien opastuksella, jotka jotakin tiesivät alueen menneisyydestä ja myös tämänhetkisestä tilanteesta. Matkaa jatkettiin Ruskealan kirkkomäen kautta ja ohitettiin Kalevi Keinäsen suururakka, Ruskealan uuden kirkon rakennustyömaa, joka näyttää jatkuvan yhtä pitkälle kuin entinen Iisakin kirkon rakentaminen Pietarissa.

Sortavalassa tehtiin aluksi pieni pakollinen kierros, että bussi saatiin pysäköidyksi kadulle vastapäätä Kafé Poikaa, jossa nautimme maukkaan lounaan. Lounaan jälkeen perusteellisempi tutustumiskierros Sortavalaan Kaitsun asiantuntevasti esitellessä paikkoja. Sortavalasta lähtiessämme uhkasi sade, joka heti auton tankkaamisen jälkeen alkoikin. Niinpä sitten kehnon tienpinnan bussia keinutellessa ja sateen piiskatessa tuulilasia kiertelimme Laatokan kauniita rantamaisemia Rennen selostaessa mm. Otsoistenlahden taistelua ja ns. vesiperämottia, josta saatiin valtaisa määrä materiaalia, mutta elävän voiman vihollinen pystyi evakuoimaan Valamon saarille käyttäen hyväkseen Laatokan rannikon lukuisia vuonomaisia lahtia, joihin öitten hämäryydessä evakuointialukset siirrettiin.

Ennen Lahdenpohjaa teimme vielä pikakierroksen entiseen Huuhanmäen varuskuntaan, joka ennen sotia oli Viipurin rykmentin sijoituspaikka. Kauniin Paikjärven rannalla sijaitsevat, ennen niin uudenaikaiset ja tyylikkäät kasarmit olivat tänä päivänä surkea näky. Ulkoseiniltään edelleen ehjännäköisistä rakennuksista kaikki ikkunat olivat rikotut tai laudoilla peitetyt, ovet puuttuivat ja ympäristö täysin luonnontilassa.

Lahdenpohjassa suoritimme tutustumiskierroksen vain autossa istuen, sillä sateen edelleen jatkuessa kenelläkään ei ollut suuremmin halua lähteä jaloittelemaan ulos. Toisaalta myös aikataulumme pakotti jatkamaan matkaa. Sade kuitenkin hellitti ajaessamme entisen Jaakkiman, jonka asutuskeskus Lahdenpohja oli, komean punatiilisen kirkon raunioille. Kirkko säilyi sodan tuhoilta, mutta 1977 kirkon puuosat syttyivät tuleen. Silloin paloivat poroksi kellotapulin yläosa, lattiat, katto, ovet ja ikkunat. Vain jyhkeät tiiliseinät ja sokeina katselevat ikkuna-aukot muistuttavat kirkon entistä suuruutta. Jaakkimalaiset kattoivat kesällä 1992 kirkon seinät pellillä, jotteivät tiilirakenteet rapautuisi. Kirkon edustalla on 1993 paljastettu, arkkitehti Aulis Jääskeläisen suunnittelema sankarivainajien muistomerkki, joka on koottu viidestä kivipaadesta. Metallisen ristin viereen istutetuista kivistä kaksi ylimmäistä ovat alkuperäisestä, vuonna 1926 paljastetusta patsaasta. Keskimmäiseen kiveen on kiinnitetty muistolaatta sotien 1939 – 1944 uhreille.

Jaakkiman kirkon rauniot

Lahdenpohjasta lähdettyämme käännyimme hiekkatielle Lumivaaran suuntaan. Tällä kertaa hiekkatie oli olosuhteet huomioon ottaen kohtuullisen hyvä ajaa, sillä sen verran alueella oli ollut sadetta, ettei tie juuri pölissyt ja ”vallesmannin kiharoitakin” oli siedettävästi. Puoliaurinkoisessa säässä saimme jatkaa matkaamme kohti Lumivaaraa. Lumivaaran kirkolla Kaitsu loihti jälleen ”tohottajansa” avulla kirkkokahvit, kun taas matkalaiset kahvia odotellessaan tutustuivat kirkkoon ja sen ympäristöön. Ilmari Launiksen suunnittelema kirkko kohoaa kukkulallaan päällisin puolin ehjän näköisenä, mutta pahasti rapistuneena. Alttariseinän syvennyksessä on säilynyt tunnistettavassa kunnossa Ilmari ja Seppo Launiksen kalkkimaalaus, joka kuvaa Kristuksen kirkastumista. Muutoin kirkon sisusta on sotkettu kaikin mahdollisin tavoin. Kirkon ulkopuolella sankarihauta-alue on ympäröity luonnonkivillä ja vieressä on 1992 paljastettu Martti Mörskyn suunnittelema sankarivainajien muistokivi. Luonnonkiveen on kiinnitetty teräsristi ja taulu, jossa on oma pieni risti jokaisen lumivaaralaisen sankarivainajan muistolle.

Lumivaaran kirkko

Lumivaarasta matkamme jatkui kohti Kurkijokea. Matkan varrella ohitimme menosuuntaamme tien oikealla puolella kaksi äskettäin sammunutta metsäpaloa ja lähestyessämme Kurkijokea kulkusuunnassamme vasemmalta alkoi nousta paksua savua ja voimakas savun haju tunkeutui myös autoon. Lähellä Kurkijoen entistä kirkonkylää noin puolen kilometrin päässä tiestä riehui metsäpalo ja toisen palon voimakkaat savut näkyivät kirkonkylän takaa oikealta.

Kurkijoen kirkkojen muistomerkki

Kurkijoen maisemat olivat erittäin kauniita, laajoja viljelysaukeita, mutta huomio kiinnittyi siihen, että ainakin autosta katsoen pellot olivat suurelta osin täysin luonnontilassa. Kirkonkylä edelleen on melkoinen asutuskeskus, jota hallitsee Laikkalanlahden pohjukassa kohoava kirkkomäki. Kurkijoen kirkko säästyi sodan tuhoilta ja kesti myös neuvostovallan aikaisen alennustilan. Sen sijaan kaikki eivät hyväksyneet kirkon kunnostusta alkuperäiseen käyttöönsä, vaan sytyttivät kirkon palamaan ja polttivat sen maan tasalle 25.7.1991. Kirkon raunioille on 1995 pystytetty ruostumattomasta teräksestä tehty muistoristi ja kivijalustaan kiinnitetty muistolaatta, jossa teksti: ”Kurkijoen kirkot (3) 1660-luvulta vuoteen 1991”. Kirkkomäellä on useita muitakin muistomerkkejä. Lähinnä parkkialuetta on suuri neuvostomuistomerkki. Kirkon raunioille pystytetyn merkin vasemmalla puolella on kettingeillä aidattu alue, jonka sisällä kolmessa laatassa on 148 talvi- ja jatkosodassa kaatuneen sankarivainajan nimet. Äärimmäisenä oikealla on korkea puinen punertavasävyiseksi maalattu muistomerkki, jonka venäläiset ovat 1996 pystyttäneet Kurkijoen 600-vuotismonumentiksi.

Kurkijoen 600-vuotismuistomerkki

Kurkijoen historiaan liittyy olennaisesti myös Elisenvaara, joka oli aikanaan pitäjän toinen taajama Lopotin eli kirkonkylän lisäksi. Elisenvaara oli Suomen aikaan tärkeä rautateiden risteysasema. Kesäkuun 20. päivänä 1944 Elisenvaaran asemalla koettiin erittäin traaginen tapahtuma, kun suuri neuvostoliittolaislaivue kolmena eri aaltona pommitti ratapihaa ja kohteeksi joutui mm. lähinnä räisäläisiä evakkoon kuljettanut juna. Pommitusaalloissa sai surmansa ainakin 134 henkilöä, joista noin 80 oli Räisälän evakoita. Pommituksen aiheuttajasta on kansan suussa liikkunut monenlaisia legendoja, joissa syytä tapahtuneesta on vieritetty vakoojasyytöksinä niin Elisenvaaran silloisen asemapäällikön kuin toistenkin asemalla työskennelleitten rautatieläisten niskaan. Tosiasia kuitenkin lienee, että tapahtuman ajankohta oli ikävä sattuma, ja hyökkäyksen syynä oli neuvostoliittolaisten lähteiden mukaan kosto edellispäivänä tapahtuneen neuvostokoneen alas ampumisesta.

Kurkijoelta matkaa jatkettiin aurinkoisessa säässä Hiitolan kautta kohti Käkisalmea. Hiitolan tienristeyksessä tien vasemmalla puolella bongattiin uusi tsasouna. Matkaa jatkettaessa entisen kirkonkylän kohdalla tien oikealla puolella oli venäläisten hylätty kasarmialue ja muutamien kilometrien päässä Karjalan tasavallan ja Leningradin oblastin rajalla hylätty vartiokoppi ja ruostunut piikkilanka-aidan pätkä, mutta mitään tarkastuspistettä ei rajalla enää ollut.

Hiitolan jälkeen siirryttiin taas rannan tuntumaan ja tien vasemmalla puolella alkoivat usein pilkahdella Laatokan näkymät. Vielä kerran ennen Käkisalmea pysähdyttiin jaloittelemaan ja tutkailemaan venäläisten sodanaikaista bunkkeria sekä ihailemaan kaunista vesistönäkymää.

Käkisalmessa bussi ajettiin suoraan Sanatorio Käkisalmen pihaan, jossa meitä oli vastaanottamassa paikallinen suomea puhuva opas, jonka nimeä en tullut tietämään. Ensimmäisenä toimenpiteenä suoritettiin majoittuminen. Koska ruokailuun ei päästy välittömästi majoittumisen jälkeen, kävimme vielä pienellä tutustumiskierroksella Sanatoriota ympäröivässä komeassa puistossa ja hiukan kaupunkialueellakin.

Sanatorio on veteraanien kuntoutuskeskus, jonne myös perheenjäsenet pääsevät joko ilmaiseksi tai alennetuin hinnoin. Päärakennus sijaitsee entisen Käkisalmen varuskunnan alueella ja on kauniin puiston ympäröimä. Ulkoapäin ja myös julkisilta sisätiloiltaan rakennus on hyvän näköinen, mutta majoitushuoneet paljastavat sen neukkuajan tuotteeksi. Ainakin kaikissa niissä huoneissa, joihin tutustuin, oli ovissa keskenään erilaiset lukot ja täysin erinäköiset avaimet. Lisäksi lukituskin tapahtui meikäläisittäin takaperin. Meidän huoneessamme vaatekaapin ovien kiinni pysyminen oli turvattava kiilana käytetyn taitetun pahvinpalan avulla. Vuodevaatteet olivat puhtaat ja siistit, mutta patja kivikova, joten kauan sillä sai pyöriskellä ennen unen tuloa. WC ja suihku muutoin olivat ihan kelvolliset, mutta vesi yllättävän ruskeata ja suihku vuoti.

Päivällisen jälkeen ainakin osa matkalaisista lähti kävelykierrokselle kaupungille, koska ilta oli vielä varhainen ja sää lämmin. Jälleen kerran ihailimme sanatoriota ympäröivää muhkeata puistoa ja sen veistoksia kukkaistutuksineen. Päivällisruokaamme oli ilmeisesti sisältynyt sellaisia aineksia, joista kaikkien vatsa ei tykännyt. Lenkkiryhmästämme Närhin Erkki kärsi vatsakivuista ja pahoinvoinnista. Myös Ullan iltakävely ei oikein sujunut, sillä hänkin valitti pahoinvointia. Niinpä tuo yhteinen iltamme Käkisalmessa jäikin oletettua lyhyemmäksi ja verkkaisesti palailimme majapaikkaamme. Kun saimme kaikkien ryhmämme jäsenten ovien lukot taiteiltua auki, jokainen meistä vetäytyi omaan huoneeseensa heruttelemaan unta. Ensimmäinen matkapäivä oli pulkassa!

PÄIVÄ 2

PÄIVÄ 2: PERJANTAI 18.8.2006

Perjantaiaamu valkeni kauniina ja lämpimänä. Aamupalamme ajankohdaksi oli sovittu 7.30, jolloin oppaamme tuli johdattelemaan ruokasaliin. Heti ensimmäiseksi saatiin aamiaisella kuulla jobinpostia. Erkki ja Ulla olivat tosin selvinneet edellisen illan vaivoistaan, mutta meidät vei erittäin vakavaksi tieto, että myös Kaitsu oli saanut jo edellisenä iltana ankarat sappivaivoista aiheutuneet kivut, jotka eivät aamuun mennessä olleet lakanneet. Syömättömänä ja särkylääkkeiden voimalla Kaitsu kuitenkin kiipesi ratin taakse ja yritti käyttää jokaisen pysähdyksen pieneen lepoon.

Päivän aluksi käytiin tutustumassa Käkisalmen linnaan. Linnaan johtavan tien viereen oli kaupungin ”vapauttamisen” muistoksi nostettu korokkeelle kaksi panssarivaunua, joiden väitettiin osallistuneen kaupungin vapautukseen. Linnaa ympäröivistä Vuoksen haaroista vesi oli melkein kadonnut, mutta itse linna seisoi edelleen tukevasti paikallaan. Linnan ulkopuolisia valleja katsellessa todettiin vuosisatojen kuluessa maan nousseen valtavasti, sillä erittäin matalilta nuo suojavallit nyt näyttivät. Linnaan tutustumisen jälkeen ajettiin kaupungin esittelykierros, jonka aikana pysähdyttiin hotelli Korelan eteen varttitunniksi torilla ja kaupoissa käyntiä varten.

Käkisalmen linna

Vuoksi linnan ympärillä

Seuraava kohteemme oli luterilainen hautausmaa, jonne Ulla halusi laskea kukkakimpun sellaisen tänne haudatun sukulaisensa muistoksi, jonka hautapaikan sijainti oli tuntematon. Aluksi löydettiin ainoastaan suomalaista perua oleva osa hautausmaan ilmeisesti räjäytetystä porttikivestä, jonka lokeroon kukkakimppu jätettiin. Hetken hautausmaata tutkittuamme kuitenkin huomasimme puiden takaa patsaan, joka osoittautui vapaussodan sankarimuistomerkiksi, joka kuvaa Karjalan vaakunakilpeä tiukasti kädessään pitävää sankaria, jonka pää puuttuu. Käki-Säätö on sankarin torson nostanut takaisin jalustalleen 1996 ja muistomerkkiin on paria vuotta myöhemmin lisätty laatta, jossa on vuosiluvut 1939 – 1940 ja tammenlehvätunnus. Tämän muistomerkin juurelle sitten kukkakimppu siirrettiin.

Käkisalmen sankaripatsas

Hautausmaalla vierailun jälkeen matkamme jatkui kohti etelää nyt jo hyvää asfalttitietä pitkin. Matkalla ihailimme kannaksen kauniita maisemia, mutta pysähtymättä ajoimme aina Kiviniemeen saakka, jossa viivähdimme lähes tunnin verran kierrellen torilla, kaupoissa tai viettäen aikaa kahvilassa. Kiviniemi oli mukava pysähdyspaikka kuohuvine koskineen. Tosin vesi oli ilmeisesti koskessakin niin alhaalla, ettei sen yläpuolella nyt riippunut koskimelontaportteja, kuten joskus aikaisemmin. Kiviniemestä lähdettäessä Renne kertoi Kiviniemen maantiesillan kolmesta kovasta kohtalosta. Ensin talvisodan aikana suomalaiset perääntyessään räjäyttivät sillan. Välirauhan aikana venäläiset rakensivat uuden sillan, jonka he puolestaan tuhosivat jättäessään Kivinimen 1941 hyökkäysvaiheen aikana. Kolmannen kerran jälleenrakennetun sillan räjäyttivät taas suomalaiset kesällä 1944 perääntymisvaiheen aikana.

Kiviniemestä ajoimme eteläkaakkoon Raudun tienristeykseen asti, josta käännyimme itään Metsäpirttiin johtavalle tielle. Matkalla Metsäpirtin keskustaan näimme välillä tien vasemmalla puolella häivähdyksen talvisodan aikana kuuluisaksi tulleesta Taipaleenjoesta, tuonelanjoesta. Metsäpirtin keskustassa emme pysähtyneet, vaan suuntasimme matkamme koilliseen Laatokan Taipaleenlahden rannalle, jonne perustimme tilapäisen leirin pik-nik aterian valmistamista varten. Tällä kertaa Kaitsu ei heilunut kokkina, vaan kokin tehtävät joutuivat toisten harteille. Pääkokkeina taisivat touhuta Koukun Anja ja Keijo, tosin apulaisina lienee ollut muitakin, mutta kokkien määrä ei ainakaan tällä kertaa soppaa huonontanut. Kyllä Kaitsu oli varannut sellaiset soppa-ainekset ja muut tykötarpeet, että mahtava lounas niistä saatiin aikaan.

Taipaleenlahti

Leiripaikkaa lähestyttäessä ja myös itse leiripaikan ympärillä maastossa oli havaittavissa talvisodan aikaisia venäläisten joukkojen juoksuhautojen ja ampumapoteroiden jäännöksiä. Paikastahan oli vain muutama kilometri pohjoisen suuntaan Taipaleenjoki ja sen takana suomalaisten kuuluisat taistelupaikat Terenttilä ja Taipale. Itse taistelupaikoilla emme pystyneet käymään, sillä joen ylittäminen olisi ollut liian suuri ongelma.

Paikka, johon mekin leiriydyimme, näytti olevan myös paikallisten asukkaiden suosiossa. Liikenne rantaan ja rannasta pois oli aika ajoittain vilkasta. Olipa siellä oikein pitempiaikaisia leiriytyjiäkin rannalle ajetusta asuntovaunusta päätellen. Normaalisti alue on varmasti hienoa uimarantaa, mutta tänä kesänä tilanne sielläkin oli surkea. Rantaviiva oli kauas karannut, ja vesirajastakin sai kahlata pitkän matkaa ennen kuin pääsi kunnolla uimaan. Uimassa kuitenkin monet joukostamme kävivät, minulle oli toinen kerta elämässäni uida Laatokassa.

Ruokailutauko Metsäpirtillä Laatokan rannalla

Paluumatkallamme Metsäpirtistä pysähdyimme Koukunniemen koskella Taipaleenjoen niskassa. Täällä Renne selosti meille taistelujen kulkua talvisodan aikana Kirvesmäen, Terenttilän ja Taipaleen lohkoilla sekä kosken vastakkaisella puolella meistä etuvasemmalla sijaitsevassa Koukkuniemessä. Täällä toimi komppanianpäällikkönä mm. runoilija Yrjö Jylhä, jonka tunnettu ja paljon esitetty runo on Taipaleenjoki-tuonenjoki. Myös jatkosodan perääntymisvaiheessa Koukkuniemi oli taistelualueena. Pysähdyspaikkamme kohdalla vastakkaisella puolen tietä on aikanaan sijainnut Vaskelan kylä, jossa on asunut runolaulaja Larin Paraske.

Metsäpirtin Koukunniemi

Pysähdyksen jälkeen pyörähdimme lenkin Raudun asemalla ja suuntasimme sen jälkeen matkamme kohti etelää aina vanhan Suomen valtakunnanrajan yli Inkerinmaalle, jossa entisen Lempaalan kohdalla käännyimme suorakulmaisesti länteen ja ylitimme noin 10 kilometrin ajon jälkeen uudelleen vanhan valtakunnanrajan ns. ”Ristikiven” kohdalla, joskaan rajasta ei tielle näkynyt minkäänlaista merkkiä. Jatkoimme matkaamme edelleen länttä kohti Siiranmäelle, jossa käytiin kesän 1944 kuuluisat puolustustaistelut.

Kesäkuun 13. – 16. päivien välisenä aika JR 7 – Tyrjän rykmentti johtajanaan evl. Adolf Ehrnrooth kävi Siiranmäen alueella jatkosodan ankarimmat taistelut, joissa mieshukka molemmin puolin oli suuri. Venäläisiä lasketaan kaatuneen noin 5 500, myös suomalaisten menetykset olivat suuret, mutta varsinaisia tappiolukuja ei ole käytettävissä. Tosin Siiranmäessä ei enää voitu puhua varsinaisesti JR 7:stä sillä sen joukkoja oli vain kaksi pataljoonaa, minkä lisäksi osastoon kuului yksiköitä JR 6:sta ja Linnoituspataljoona 4. Rykmentin II P oli alistettu JR 6:lle. Osastoa tuki neljä patteristoa. Lisäksi JR 6:n tukiryhmästä pari patteristoa pystyi ampumaan Siiranmäen lohkolle. Neuvostoliiton puolella Siiranmäen taisteluihin osallistuivat 98. AK:n divisioonat.

Siiranmäen taistelun muistomerkki

Kaitsulla tuntuvat yhteydet pelaavan millä suunnalla tahansa. Nytkin ajettaessa Siiranmäelle hän soitti vain lyhyen puhelun ja ilmoitti arvioidun saapumisaikamme, niin eikös muistopatsaalla tukkukauppias Andrein myymäläauto ollut jo odottamassa! Tosin samaan malliin taisivat yhteydet pelata toisillakin, sillä patsaalle oli saapunut myös toinen suomalaisryhmä ja sitä varten oma myymäläauto!

Siiranmäeltä lähdettyä poikettiin vielä Vuottaalla, jonne halusi mumminsa kotipaikkaa katsomaan matkassamme ollut enolainen opettaja. Vuottaan jälkeen matka jatkui Kivennavan ja Lintulan kautta Terijoelle, jossa pieni kiertoajelu. Täytyihän meidän nähdä se hallituspalatsi, josta Otto Ville Kuusisen sanotaan johtaneen surullisen kuuluisaa Terijoen hallitustaan, joka asiakirjatietojen mukaan elinaikanaan piti kaikkiaan kolme istuntoa ja sai aikaan kokonaista kolme pöytäkirjan pykälää.
Terijoelta ajettiin rantatietä pitkin Kellomäen ohi Kuokkalaan eli nykyiseen Repinoon, jossa majoituimme hotelli Repinskajaan. Vaikka Repinskaja on neukkuajan tuote, niin tänä päivänä se edustaa aivan kelvollista hotellitasoa hissejä lukuun ottamatta. Hissien käyttötekniikka oli omalaatuinen ja -varmuus kyseenalainen. Erityisen maininnan ansaitsevat myös hienot suihkukopit ja ennen kaikkea itse suihku, jota ilman käyttöohjetta ei jokainen saanut edes toimimaan, mutta kun tekniikan oppi, niin suihkua oli erittäin mukava käyttää.

Päivällisen nautimme hotellin yökerhossa, koska varsinaisessa ravintolassa vietettiin hääjuhlaa, jonka moninaisia vaiheita saimme seurata pitkin iltaa ja yötä. Ruokailun jälkeen tehty promenaadi Suomenlahden kuuluisalla ”rivieralla” ei paljon mieltä ilahduttanut, sillä kauas oli kaikonnut vesiraja täälläkin, ja hienon hiekkarannan ja nykyisen vesirajan väliin oli keräytynyt runsaasti niljakasta pohjalietettä ja kaikenlaista muuta töhkää, joten eipä uimaan tehnyt mieli. Sen sijaan lämpimässä elokuun illassa oli mukava kierrellä seutua ja seurata paikkakunnan alkavaa yöelämää. Osa matkalaisiamme nautti tietysti oman hotellin yökerhon annista ja eräät jopa kutsuttuina vieraina hääjuhlan anneista, mutta osalle riitti kävelyretki ja ehkä ”yömyssyt” pienessä seurassa omissa hotellihuoneissa.

PÄIVÄ 3

PÄIVÄ 3: LAUANTAI 19.8.2006

Aamulla odottaessamme aamupalalle pääsyä saimme kuulla jo heti aamutuimaan Jobin postia, sillä Kaitsu oli eräiden muiden matkalaisten kanssa jäänyt vangiksi hissiin neljännessä kerroksessa, ja joihinkin oli iskenyt ahtaan paikan kammo ilman alkaessa loppua. Aikanaan hissin vangit saatiin vapaiksi, mutta huonot uutiset eivät vieläkään olleet lopussa. Kaitsulla kivut jatkuivat ja nousseen kuumeen myötä oli iskenyt ankara puistatus eli horkka. Yritimme saada Kaitsua luopumaan päivän ohjelmaan merkitystä Pietarin matkasta, mutta tunnollisena yrittäjänä hän vain totesi, että matka viedään läpi ohjelman mukaisesti.

Hieman sekavin tuntein aloitimme matkamme kohti Pietaria. Sääkin näytti kääntäneen meille selkänsä, sillä maisemat olivat paksun sumun peitossa eikä lämpöäkään ollut vielä liikaa. Kaitsusta näki, että hän oli todella sairas. Ajaessa ankarat puistatukset ravistelivat hartioita, mutta Panadolin, veden ja hellittelyn voimalla sekä välillä lisäämällä ja välillä vähentämällä vaatetta matkamme jatkui. Ajo oli kuitenkin koko ajan varmaa ja turvallista ammattilaisen työtä.

Matkan aikana sumukin hälveni ja aurinko alkoi jakaa taas lämpöään. Pietarissa ajoimme suorinta tietä hotelli Moskovan edustalle. Siellä saimme mukaan päivän oppaamme, inkeriläissyntyisen Nina Sultsin. Nina on erittäin pirteä kahdeksankymppinen nainen, joka elämässään on saanut syyttömänä kokea Siperian karkotuksen ja muut neuvostoajan vaikeudet. Elämänmyönteisenä ja sitkeänä hän on hankkinut itselleen insinöörin koulutuksen ja liennytyksen aikakaudella taistellut itselleen rehabilitaation. Nyt eläkeläisenä insinöörin normaalin eläkkeen, syyttömänä tapahtuneen karkotuksen ja kunnian palauttamisen johdosta saatujen ylimääräisten lisien kera Nina voi moneen kanssasisareen verrattuna elää taloudellisesti turvattua elämää.

Pietarinhovin lähtötasanteella

Ninan selostaessa Pietarin nähtävyyksiä ja historiaa ajoimme Suomenlahden etelärannalle Pietarhoviin. Aikaa koko valtavan alueen tutustumiseen meillä oli vain kaksi tuntia, siinäkin ajassa paljon ennätimme nähdä ja kuulla, mutta paljon jäi myös näkemättä ja kuulematta. Kaikki nyt kokematta jäänyt siirtyi seuraavaan matkaan. Ninalla oli ilmiömäinen muisti ja tieto kertoa alueen historiasta, mutta liikuimmehan hänen syntymäkylänsä maisemissa. Pietarhovin yläpuisto jäi meiltä kokonaan näkemättä ja alapuistostakin ennätimme kiertää vain osan Aatamin puoleista osuutta. Eevan puolen puistosta näimme vain häivähdyksen kulkiessamme kanavan vartta ylikulkusillalle.

Pietarinhovin merikanava

Kyllä Pietarhovi tänä päivänä kylpee loistossaan, mutta paljonhan sen hyväksi on uhrattukin. Valtava on ero tämänpäiväisen ja vuoden 1960 välillä, jolloin ensimmäisen kerran kävin tutustumassa Pietarhoviin. Tuolloin ainoastaan ulkotilat ja puistot suihkulähteineen – tai ainakin osa suihkulähteistä – olivat toiminnassa, mutta kaikki sisätilat olivat vielä suljettuina restauroinnin vuoksi. Sen sijaan vuonna 1989 kaikki näytti olleen jo nykyisessä asussaan, tosin ylätasanteen kauppakojut vielä neuvostoaikana puuttuivat.

Pietarinhovin suuri hovi

Pietarhovissa nautitun lounaan jälkeen olimme valmiit paluumatkalle. Kaitsukin oli jo hieman kuntoutunut saatuaan levätä muutamia tunteja. Tosin paita oli hionnut märäksi, mutta vaihtopaitaa ei ollut mukana. Pietarissa, vaikka Kaitsun mukaan lauantain liikenne oli hiljaista, oli vaikeuksia saada bussille sopivaa parkkipaikkaa. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Pušhkinin aukiolla, joka näytti olevan oikein vihkiparien Mekka. Jatkuvana virtana pyrki paikalle hääseurueiden hienoja limusiinejä. Valokuvaajat komentelivat pareja mitä ihmeellisimpiin kuvausasentoihin, mutta jotakin näytti upeilta pareilta kuitenkin puuttuvan? Ei näkynyt nuorten, toisiaan rakastavien ihmisten helliä katseita eikä aitoa tunnetta. Oliko kaikki vain teatteria? Suurelle Nevalle oli rakennettu mahtavat suihkulähteet, joiden korkeiden vesipylväiden välistä voi sopivasti kuvata Pietari Paavalin linnoituksen kirkon kullattua suippotornia.

Kiertomatkamme jatkuessa Nina jatkoi asiantuntevaa selostustaan. Jos olisi ollut mukana sellainen nauhuri, joka olisi pystynyt kaiken hälinän keskellä tallentamaan Ninan kertoman, niin olisipa saatu mojova annos Pietarin historiaa. Seuraavaksi pysähdyimme aukiolle, jonka varrella olevista taloista Nina esitteli meille kaksi eri huoneistoa, joissa Mannerheim oli aikanaan asunut, toinen asunnoista taisi olla nykyisessä hovitallimuseon rakennuksessa. Aukion reunassa, kapean kanavan varrella oli komea Ylösnousemuskirkko, josta käytetään myös nimeä Verikirkko, koska se on rakennettu paikalle, jossa keisari Aleksanteri II murhattiin. Kirkon esikuvana on käytetty Moskovan Punaisella torilla sijaitsevaa Vasilin katedraalia.

Verikirkko

Verikirkon kappeli

Seuraavan kerran pysähdyimme Iisakin kirkon aukiolla, jolla myös Nikolai I:n patsas uljaana seisoo. Se olikin varmaan viimeisiä kertoja nähdä patsas, ennen kuin se Ninan kertoman mukaan tultaisiin peittämään. Näki selvästi, että aukio oli turistien suosima paikka, sillä kamera kädessä liikkujia ja kuvauskulman etsijöitä oli runsaasti. Aukiota tietysti nimensä mukaisesti hallitsee mahtava Iisakin kirkko, joka yli sata metriä pitkänä ja yli sata metriä korkeana on melkoinen luomus. Myös kirkon kupoli on avoinna yleisölle. Kupoli näytti olleen täysin kansoitettu ja sieltä on varmaan komeat näköalat yli kaupungin. Kirkkoa rakennettiin peräti 40 vuotta ja rakennukseen tarvittua marmoria tuotiin myös Suomesta. Kirkon pitkästä rakennusajasta on saatu hokema, jonka mukaan jokaisesta pitkäksi venyneestä työsuorituksesta voidaan tokaista, että ”tehään pitkään kun Iisakin kirkkoo”.

Iisakin Kirkon aukio Pietarissa

Iisakin kirkon aukiolta kiertomatkamme jatkui ja päätyi viimein Smolnan kirkon eteen. Kirkko rakennettiin alun perin keskuskirkoksi luostarille, johon Pietari Suuren tyttären Elisavetan piti asettua nunnaksi. Aikanaan Smolnassa toimi tyttöjen sisäoppilaitos, johon oppilaiksi valittiin aatelisten tai muutoin korkeata syntyperää olevien vanhempien lapsia. Valkoisen, turkoosin ja kullan väreissä loistava Smolnan kirkko on yksi italialaisarkkitehti Rastellin upeimmista luomuksista. Ajaessamme pois Smolnan kirkon luota näimme takavasemmalla myös sen toisen Smolnan, palatsin, jossa 1917 allekirjoitettiin Suomen itsenäisyysjulistus. Neuvostoaikana palatsi on ollut kommunistipuolueen käytössä. Palatsin edustalla ovat kolmen suuren, Leninin, Engelsin ja Marxin patsaat.

Tähän päättyi päivämme Pietarissa ja matkamme suuntautui lauantain viimeistä tutustumiskohdettamme Kronstadia kohti. Vielä ennen Pietarista poistumistamme näimme kadun oikealla puolella kauniin ja näyttävästi koristellun moskeijan. Pian tuon kohdan jälkeen hyvästelimme Ninan, joka koko päivän oli jakanut meille tietoa Pietarista. Kiitimme Ninaa pienen rahalahjan muodossa toivottaen hänelle terveyttä ja hyvää kesän jatkoa. Nina puolestaan toivotti meidät tervetulleeksi uudelleen Pietariin, mutta kehotti varaamaan enemmän aikaa nähtävyyksille.

Smolnan luostarikirkko Pietarissa

Matkaamme jonkin verran hidasti jossakin Olkinan seutuvilla tapahtunut pahannäköinen kolari, joka oli tukkinut tien. Ilta-aurinko lämmitti autoa madellessamme tiellä, mutta kyllä ulkonakin tarkeni. Ennen risteystä, josta tie erkani Kronstadiin, näin lämpömittarin näyttävän + 28° ja kello oli tuolloin 19.45 paikallista aikaa. Oli mielenkiintoinen 15 kilometrin väli ajaa Suomenlahdelle rakennettua pengerrettyä tietä pitkin ja nähdä ne valtavan jyhkeät sulkurakennelmat, joiden avulla vedenkorkeutta patoaltaassa säädellään. Matkan varrella joutui toteamaan, että venäläiset todella harrastavat kalastusta joko huvikseen tai tarpeen vaatimana. Joka tapauksessa ranta molemmin puolin tietä oli täynnään onkijoita. Kronstadissa emme päässeetkään tien päähän, sillä puomi ja ehdoton ”njet” pysäytti meidät, joten jouduimme kääntymään ja ajamaan kaupungin keskustaan. Siellä pysähdyimme ainoastaan satamassa pistäytymistä varten. Noin varttitunnin pysähdyksen jälkeen jatkoimme paluumatkaa kohti yöpaikkaamme Repinoa.

Hotellissa meille oli varattu päivällinen kello 21, mutta tuosta ajasta myöhästyimme jonkin verran. Normaalisti ruokailusta selvisimme noin puolessa tunnissa, mutta nyt aika venähti paljon pitemmäksi, sillä toimitimme ruokailun päätteeksi arpajaiset. Paljon oli nytkin jaettavia voittoja, mutta kaikki eivät tietenkään päässeet voitoista osallisiksi. Osattomaksi jääneille kuitenkin luvattiin samppanjalasilliset kuudennen kerroksen aulassa heti arpajaisten jälkeen. Kyllä porukkaa kävi lasillisen juomassa, mutta iltajatkoille ei tuntunut olevan juuri kiinnostusta. Kuuma päivä, hikiset vaatteet ja matkaväsymys olivat vieneet illanistujaishalut olemattomiin. Kunnon ateria ja suihku tuntui hiljentäneen porukan. Kävelimme vielä huonetoverini kanssa puoli kahdentoista maissa hotellin lähellä olevalle kioskille, mutta ketään matkalaisistamme emme nähneet sen paremmin hotellin tuntumassa kuin tielläkään. Sen sijaan paikallisten lauantai-illan riemu oli ylimmillään rannan kasinolla. Pistäydyimme vielä hotellin yökerhon ovella, mutta sisällä oli niin hirmuinen mökä ja paksu tupakansavu, ettei siellä mitään nähnyt eikä sisälle muutoinkaan tehnyt mieli, joten nousimme neljänteen kerrokseen ja painuimme vähin äänin vuoteeseen.

PÄIVÄ 4

PÄIVÄ 4: SUNNUNTAI 20.8.2006

Sunnuntaiaamu oli kirkas ja lämmin. Oli ilo kuulla parvekkeella päivän avauksena, kun paria kerrosta ylempänä Närhin Erkkiä heräteltiin kauniilla laululla ”Erkki kulta, Erkki kulta, herää jo…”Myös matkalaisten mieli oli iloinen, kun kuultiin Kaitsun olevan jälleen terveenä. Mieliä vielä nostatti, kun ”Makarin koulun Puakki sieltä Asikaisen opotan vierestä” vetäisi pianolla ex tempore valssin ja vielä perään tangon, joten päivän ohjelma oli avattu. Aamuruokailun jälkeen kannettiin tavarat autoon, ja tarkoitus oli lähteä heti matkaan, mutta eipä se niin helppoa ollutkaan. Liikennekuri hotellin parkkipaikalla näytti olleen jokseenkin olematon, ja autot olivat parkkeeratut sikin sokin siten, ettei bussimme päässyt omalta paikaltaan tielle. Siinä jouduttiin sitten osittain paikallisin voimin nostelemaan autoja syrjään bussin tieltä. Eräskin Lada saatiin siirretyksi niin nätisti suuren kiven taakse, ettei autoa omin voimin olisi varmasti saatu siitä liikenteeseen. Jotkut ehdottelivatkin, että tehdään kaverille kiusaa ja jätetään auto siihen. Paikalliset avustajat kuitenkin siirsivät Ladan entiselle paikalleen.

Viimeisen päivän matkamme alkoi tuttua tietä Terijoelle, jossa kävimme vielä katsastamassa kunnostetun ortodoksisen kirkon. Terijoelta ajoimme Vammelsuuhun, josta pohjoiseen aina Kuuterselän ohitse kulki VT-asema (Vammelsuu-Taipale) kesällä 1944. Vammelsuun alueella taisteltiin ankarasti 13.6. – 15.6.1944. Aluetta puolustivat molemmat ratsuväkirykmentit HRR ja URR sekä ratsuväkiprikaati. VT-asemasta vetäydyttiin 15.6.

Terijoen ortodoksinen kirkko

Vammelsuusta matkamme jatkui Raivolaan, jossa tutustuimme kuuluisaan lehtikuusimetsään. Kaitsun viestit oli jälleen kuultu, ja parkkipaikalla meitä oli odottamassa Andrei myymäläautoineen. Matkan tässä vaiheessa kaupanteko oli jo melko hiljaista, mutta ei sentään aivan olematonta.

Raivolan aseman kautta ajoimme Kuuterselän harjanteelle, jossa tutustuimme juuri kaksi päivää aikaisemmin paljastettuun Kuuterselän taistelun muistomerkkiin. Kuuterselässä käytiin kesäkuun 14. – 15. päivinä 1944 ankarat puolustustaistelut. Taistelu on saanut nimenomaan panssaritaistelun nimen, koska venäläiset ryhtyivät 14.6. aamulla ilmahyökkäyksen ja tulivalmistelun jälkeen panssarivaunuilla tuhoamaan etulinjan pesäkkeitä ja esteitä. Suomalaisten puolella panssarihyökkäystä torjumassa oli rynnäkkötykkipataljoona, jonka ensimmäinen komppania tuhosi jo yksin 18 vihollisen panssaria. Luonnollisesti taisteluihin osallistuivat myös jalkaväkiyksiköt, mutta Kuuterselkä tunnetaan nimenomaan panssaritaistelustaan.

Kuuterselän taistelun muistomerkki Kanneljärvellä

Kuuterselästä jatkoimme Kanneljärven ja Kaukolempiälän kautta maantielle A122 ja sitä edelleen Vääränmäen ja Kyyrölän kautta Muolaan kirkolle. Kirkkoa siellä ei enää ole. Talvisodassa kirkkomäestä tuli suomalaisten eteen työnnetty tukikohta, ja kivinen kirkko oli puolustajien vahvimpana suojana. Tykkituli jauhoi vähitellen kirkon kivikasaksi. Muolaan pitäjäseura on 1992 pystyttänyt arkkitehti Into Pyykön suunnitteleman punagraniittisen muistopatsaan luterilaisille sankarihaudoille. Patsaaseen on kaiverrettu teksti: ”Tähän kirkkomaahan haudattujen vainajien muistoa kunnioittaen Muolaalaisten Seura”. Sankarivainajien hautakummut ovat edelleen kauniina ja hoidettuina riveinä. Myös vapaussodan kivipaasi oli pystyssä. Kivessä oli ammusten tekemiä jälkiä ja heikosti luettavissa oleva teksti: ”Uhrasivat henkensä isänmaan puolesta Suomen vapaustaistelussa 1918”.

Muolaan sankarihaudat

Muolaasta palasimme Kyyrölään ja jatkoimme maantietä A122 luoteeseen viiden kilometrin matkan ja käännyimme risteyksestä koilliseen kohti Kuusaata, josta jatkoimme Äyräpään kirkolle, loput 5 kilometriä kohtuullista hiekkatietä. Äyräpää on sekä talvi- että jatkosodasta tuttu taistelukenttä. Äyräpään kirkko tuhoutui jo talvisodassa. Ensin suomalaiset räjäyttivät maisemaa hallitsevan kirkontornin, jottei se ohjaisi vihollisen tykkitulta kirkonmäelle. Kirkkoon asetettiin miinoitus, joka räjähti venäläisen kranaatin osumasta ja tuhosi kirkon, vain rikkonaiset tiiliseinät jäivät torsoina paikalleen. Heinäkuun 1944 Vuosalmen ankarat taistelut murskasivat kirkon seinät ja venäläiset räjäyttivät loput 1945. Nykyään kirkon rauniot ovat suojelukohde. Vuonna 1996 Suomen valtio on pystyttänyt kirkon raunion viereiselle 188 tuntemattomaksi jääneen sotilaan kenttähautausmaalle kuvanveistäjä Ari Laitilan luoman 4,3 metriä korkean graniittisen muistopaaden, jossa on teksti: ”Äyräpään sankarihautausmaa. Toisessa maailmansodassa kaatuneiden tässä lepäävien suomalaisten sotilaiden muistoksi. Suomen valtio”. Aukion oikealla reunalla on järkälemäiseen teräsbetonin kappaleeseen kiinnitettynä kaksi mustasta marmorista veistettyä laattaa: toinen Äyräpään kirkon ja toinen Äyräpään ja Vuosalmen taistelujen muistoksi. Äyräpään kirkon seutu on kaunista paikkaa Vuoksen länsirannalla. Jonkin verran siellä on myös asutusta, sillä heti paikalle saavuttuamme alkoi automme luokse kerääntyä kauppiaita pienine myyntipöytineen. Päällimmäisenä heilui teatraalisesti elehtivä ”eversti”, pyöreävatsainen iloinen venäläinen. Bussimme vieressä keitimme ja joimme kahvit. Kahvin jälkeen otettiin mahdollisimman monella kameralla ryhmäkuva ja erikseen kuvat Hetasta ja Hetaan ihastuneesta ”everstistä”, joka lähtiessämme jäi vuodattamaan runsaita krokotiilin kyyneleitä ja vilkuttamaan peräämme.

Äyräpään kirkon ja Vuosalmen taisteluiden muistomerkki

Matkalaiset Äyräpään sotilashautausmaan muistomerkillä

Äyräpäästä palasimme tielle A122, jota myöten ajoimme Muolaanjärven pohjoispuolitse valtatielle E18 ja sitä tietä Viipuriin. Viipuriin tultaessa jossakin Pien Peron paikkeilla tien vasemmalla puolella oli toiminnassa oleva metsäpalo, jossa maastossa kytevät liekit välillä leimahtelivat. Viipurissa Kaitsu pysäköi bussimme kauppatorille ja matkustajat häipyivät torin vilinään. Itse kiersin muutaman kerran torin kauppakujat ja totesin, ettei siellä ollut minulle erikoista ostettavaa, ja yksikään kauppias ei hyökännyt kimppuun väen väkisin jotakin tavaraa kauppaamaan. Kiersin myös kauppahallin ja totesin sen siistiksi paikaksi. Tavaraa oli runsaasti tarjolla, mutta hintoja en tarkkaillut. Loput käytettävissä olleesta ajasta kiertelin katuja ja katselin kaupunkia. Kun lähtöaikamme läheni ja matkaajat palailivat bussille, sain todeta, että monet olivat erilaista ostettavaa itselleen löytäneet. Ainakin Maija esitteli iloisena kirkkaan punaista alusvaatesettiään, jonka ilmeisesti oli torilta hankkinut. Pari matkaajaa oli niin kiinnostuneita Viipurin torielämästä, että unohtivat sovitun lähtöajan ja Maijan piti lähteä heitä etsimään. Pari löytyi aivan läheltä torin reunasta, joten heidän vuokseen lähtömme ei viivästynyt. Torilta siirryimme lounaalle Viipurin linnan lähistölle ravintola Trapezaan, joka olikin erittäin miellyttävä kellariravintola. Aterian jälkeen kierreltiin hiukan kaupunkia ja Kaitsu pysäköi bussin pellavakaupan vierelle. Liikkeessä oli todella runsaasti pellavatavaraa: valmisvaatteita, kangasta, pöytä- ja pyyheliinoja, tohveleita yms. Vaatetavaroiden lisäksi liikkeestä löytyi jonkin verran myös erilaisia koriste-esineitä. Liike näytti olleen monenkin matkalaisen mieleen, sillä ostettavaa löytyi runsaasti.

Viipurista matkamme jatkui kohti pohjoista. Kiersimme Papulan ja Kostialan kautta Portinhoikan risteykseen, joka oli seuraava lyhyt pysähdyspaikkamme. Portinhoikan alueella käytiin kiivaita taisteluja 25.6. – 28.6.1944. Neljän päivän aikana alueella molemmat osapuolet suorittivat hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä vaihtelevalla menestyksellä. Täälläkin panssarivaunuilla oli taisteluissa suuri osuus. Yhden yön aikana suomalaisen Panssaridivisioonan joukot tuhosivat ainakin 38 vihollisen panssarivaunua ja saivat saaliikseen seitsemän korjauskelpoista vaunua. Neljän päivän taistelujen jälkeen suomalaisten tilanne oli muodostunut vaikeaksi, ja 29.6. Armeijakunnan komentaja antoi joukoilleen käskyn siirtyä uuteen puolustusasemaan taistelualueen pohjoispuolelle. Portinhoikassa ei ole suomalaisten muistomerkkiä. Johtuneeko tilanne siitä, että Portinhoikan taistelut olivat osa Talin – Ihantalan suurtaistelua. Venäläiset sen sijaan ovat pystyttäneet Portinhoikan tienristeyksen alueelle oman suurellisen muistomerkkinsä.

Viiden kilometrin päässä Portinhoikasta sijaitseekin Ihantalan tienristeys, joka oli seuraava tavoitteemme. Kulkusuunnassamme risteyksen vasemmalla puolella on mahtavaan kivenjärkäleeseen 60 vuotta taistelujen jälkeen vuonna 2004 kaiverrettu teksti: ”1944 Ihantalan taistelut Kunnia sankareille”. Saman kivijärkäleen takapuolella on jo 3.7.1999 kaiverrettu teksti: ”Muistomerkin ovat asettaneet ryhmä Vihman joukko-osastot JR 12, JR 35, KTR 14, ERP 16”. Talin – Ihantalan suurtaistelut alkoivat neuvostojoukkojen suurhyökkäyksellä 25.6. ja taistelut jatkuivat alueella kiivaina aina heinäkuun alkupäiviin asti. Ratkaisevat torjuntataistelut alueella käytiin 1.7. – 4.7. välisenä aikana. Vähitellen vihollisen hyökkäysinto laantui ja heinäkuun puolesta välistä lähtien neuvostojoukkoja ryhdyttiin siirtämään pois Karjalan kannakselta. Suomi oli saavuttanut tärkeän torjuntavoiton.

Ihantalan taistelujen muistopaasi

Paaden takasivun teksti

Ihantalan jälkeen matkamme jatkui ilman pysähdyksiä aina Svetogorskin raja-asemalle saakka. Rajamuodollisuudet selvitettiin täälläkin vaikeuksitta ja lyhyen berjozkassa käynnin jälkeen bussi suunnattiin kohti koti-Suomea. Ennen kuin joukkomme alkoi hajaantua Kaitsulle ja Rennelle ojennettiin kiitoksena pienet muistolahjat. Aivan suunnitellun aikataulun mukaisesti olin kotona klo 22.15.

Mitkä olivat sitten matkan tärkeimmät muistot? Ehdottomasti ensimmäiselle sijalle nousee se tinkimätön velvollisuudentunto, jota Kaitsu todella sairaana ja tuskaisena osoitti. Kaitsun toimintaa arvostan suuresti. Toinen mieleen painunut asia oli se hellä huolenpito, jota Toivolan Riku matkan aikana osoitti Heta-mummilleen. Kaitsu ja Renne ansaitsevat yhteisen kiitoksen matkan karttamateriaalista sekä selostusosuuksien valmistelusta ja esittämisestä. Paljon olisi tarinaani kuultuja asioita ja yksityiskohtia lisättäväksi, mutta kun tahtoo jo käydä niin, että kuultu menee samaa tietä toisesta korvasta ulos. Siksi olen sotahistorialliseen osaan joutunut hiukan lunttaamaan tietoja kirjoista. Maija ansaitsee jälleen kiitoksen huolehdinnastaan seuran puolesta matkanjohtajana. Mukava on muistaa sekin asia, että vaikka matkaseurueemme oli koostunut osittain toisilleen tuntemattomista ihmisistä, niin mitään ristivetoa joukon keskuudessa en havainnut ja ainakaan minulle ei kukaan esittänyt valituksia mistään matkaan liittyvästä.

Muutamia ihmettelyn aiheitakin matkalla oli. Mistä se valtava myrkyllisten jättiläismäisten ukonputkien määrä, joka matkallamme tavattiin, on saanut alkunsa? Leviäminen taas nykyoloissa on ymmärrettävää, sillä tuskin siellä on aktiivisesti edes yritetty putkia hävittää, ja kasvin itsesiemennys tapahtuu tunnetusti varsin tehokkaasti. Kannaksen maisemat ovat edelleenkin hyvin kauniita ja tieltä käsin oli havaittavissa valtavia viljelysaukeita, jotka suurelta osalta näyttivät olleen luonnontilassa! Tuli jälleen mieleen se paljon vatvottu kysymys: Mikä olisi tilanne, jos nämä maat olisivat nyt suomalaisten hallinnassa? Vastausta tähän kysymykseen tuskin löytyy, mutta näkymä oli kyllä maalla syntyneen ja siellä kasvaneen mielestä surullinen.

Kaiken kaikkiaan ainakin omasta mielestäni matka oli onnistunut. Yhteinen kiitos siitä lankeaa matkaamme suosineelle kesäiselle säälle, matkan vetäjille ja kaikille matkalle osallistuneille!