Unto Kortelainen
PÄIVÄ 1: TORSTAI 17.8.2006
Aamulla klo 7 starttasi bussimme Joensuusta kohti ensimmäistä välietappiamme, joka oli Niiralan raja-asema. Rajamuodollisuuksista selvisimme joustavasti ja matkamme jatkui ”Öljymäelle”, jossa kukin täydensi omia varastojaan haluamallaan tavalla. Ryhmämme koko oli jäänyt minimimäärään ja osa matkalaisista oli toisilleen tuntemattomia, mutta se ei tunnelmaa häirinnyt, sillä alustava tutustuminenkin tapahtui nopeasti.
Bussia ohjasi vanha tuttavamme ja
luotettava kuskimme Kaitsu, joka oli tälle matkalle saanut
sotahistorioitsijana selostajaparikseen evl. Reino ”Renne” Laakkosen,
joten matkamme asiallinen anti oli luotettavissa käsissä. Heti
alkuverryttelyksi Renne ryhtyi selostamaan jatkosodan alussa Karjalan
armeijaan kuuluneiden joukko-osastojen taisteluja Pälkjärven takaisin
valtaamiseksi. Siinä tuli kerrattua niin Pälksaaren kuin Iljalan ja
Ilmakanvuorenkin valtaukset heti hyökkäyksen ensi päivinä.
Alkumatkasta tuttuja maisemia seuratessani totesin, että Uusi-Matkaselän
entistä koulua oli jälleen ryhdytty remontoimaan ja Sahankoskelle
heti risteyksen jälkeen tien oikealle puolelle oli rakennettu ulkoa päin
oikein näyttävä liikerakennus. Selvittämättä kuitenkin jäi, toimiiko
rakennuksessa jo jokin kauppa. Otrakkalassa entisen Savotan sillan
niskalta käännyimme Ruskealan marmorilouhokselle, jossa kaikki halukkaat
saivat suorittaa tutustumiskierroksen viitoitettua polkua pitkin
tosin tällä kertaa vain sellaisten matkatoverien opastuksella, jotka
jotakin tiesivät alueen menneisyydestä ja myös tämänhetkisestä
tilanteesta. Matkaa jatkettiin Ruskealan kirkkomäen kautta ja
ohitettiin Kalevi Keinäsen suururakka, Ruskealan uuden kirkon
rakennustyömaa, joka näyttää jatkuvan yhtä pitkälle kuin entinen Iisakin
kirkon rakentaminen Pietarissa.
Sortavalassa tehtiin aluksi
pieni pakollinen kierros, että bussi saatiin pysäköidyksi kadulle
vastapäätä Kafé Poikaa, jossa nautimme maukkaan lounaan. Lounaan
jälkeen perusteellisempi tutustumiskierros Sortavalaan Kaitsun
asiantuntevasti esitellessä paikkoja. Sortavalasta lähtiessämme uhkasi
sade, joka heti auton tankkaamisen jälkeen alkoikin. Niinpä sitten
kehnon tienpinnan bussia keinutellessa ja sateen piiskatessa tuulilasia
kiertelimme Laatokan kauniita rantamaisemia Rennen selostaessa mm.
Otsoistenlahden taistelua ja ns. vesiperämottia, josta saatiin
valtaisa määrä materiaalia, mutta elävän voiman vihollinen pystyi
evakuoimaan Valamon saarille käyttäen hyväkseen Laatokan rannikon
lukuisia vuonomaisia lahtia, joihin öitten hämäryydessä
evakuointialukset siirrettiin.
Ennen Lahdenpohjaa teimme
vielä pikakierroksen entiseen Huuhanmäen varuskuntaan, joka ennen sotia
oli Viipurin rykmentin sijoituspaikka. Kauniin Paikjärven rannalla
sijaitsevat, ennen niin uudenaikaiset ja tyylikkäät kasarmit olivat
tänä päivänä surkea näky. Ulkoseiniltään edelleen ehjännäköisistä
rakennuksista kaikki ikkunat olivat rikotut tai laudoilla peitetyt,
ovet puuttuivat ja ympäristö täysin luonnontilassa.
Lahdenpohjassa suoritimme tutustumiskierroksen vain autossa istuen,
sillä sateen edelleen jatkuessa kenelläkään ei ollut suuremmin halua
lähteä jaloittelemaan ulos. Toisaalta myös aikataulumme pakotti
jatkamaan matkaa. Sade kuitenkin hellitti ajaessamme entisen
Jaakkiman, jonka asutuskeskus Lahdenpohja oli, komean punatiilisen
kirkon raunioille. Kirkko säilyi sodan tuhoilta, mutta 1977 kirkon
puuosat syttyivät tuleen. Silloin paloivat poroksi kellotapulin
yläosa, lattiat, katto, ovet ja ikkunat. Vain jyhkeät tiiliseinät ja
sokeina katselevat ikkuna-aukot muistuttavat kirkon entistä suuruutta.
Jaakkimalaiset kattoivat kesällä 1992 kirkon seinät pellillä,
jotteivät tiilirakenteet rapautuisi. Kirkon edustalla on 1993
paljastettu, arkkitehti Aulis Jääskeläisen suunnittelema
sankarivainajien muistomerkki, joka on koottu viidestä kivipaadesta.
Metallisen ristin viereen istutetuista kivistä kaksi ylimmäistä ovat
alkuperäisestä, vuonna 1926 paljastetusta patsaasta. Keskimmäiseen
kiveen on kiinnitetty muistolaatta sotien 1939 – 1944 uhreille.

Jaakkiman kirkon rauniot
Lahdenpohjasta lähdettyämme käännyimme hiekkatielle Lumivaaran suuntaan. Tällä kertaa hiekkatie oli olosuhteet huomioon ottaen kohtuullisen hyvä ajaa, sillä sen verran alueella oli ollut sadetta, ettei tie juuri pölissyt ja ”vallesmannin kiharoitakin” oli siedettävästi. Puoliaurinkoisessa säässä saimme jatkaa matkaamme kohti Lumivaaraa. Lumivaaran kirkolla Kaitsu loihti jälleen ”tohottajansa” avulla kirkkokahvit, kun taas matkalaiset kahvia odotellessaan tutustuivat kirkkoon ja sen ympäristöön. Ilmari Launiksen suunnittelema kirkko kohoaa kukkulallaan päällisin puolin ehjän näköisenä, mutta pahasti rapistuneena. Alttariseinän syvennyksessä on säilynyt tunnistettavassa kunnossa Ilmari ja Seppo Launiksen kalkkimaalaus, joka kuvaa Kristuksen kirkastumista. Muutoin kirkon sisusta on sotkettu kaikin mahdollisin tavoin. Kirkon ulkopuolella sankarihauta-alue on ympäröity luonnonkivillä ja vieressä on 1992 paljastettu Martti Mörskyn suunnittelema sankarivainajien muistokivi. Luonnonkiveen on kiinnitetty teräsristi ja taulu, jossa on oma pieni risti jokaisen lumivaaralaisen sankarivainajan muistolle.

Lumivaaran kirkko
Lumivaarasta matkamme jatkui kohti Kurkijokea. Matkan varrella ohitimme menosuuntaamme tien oikealla puolella kaksi äskettäin sammunutta metsäpaloa ja lähestyessämme Kurkijokea kulkusuunnassamme vasemmalta alkoi nousta paksua savua ja voimakas savun haju tunkeutui myös autoon. Lähellä Kurkijoen entistä kirkonkylää noin puolen kilometrin päässä tiestä riehui metsäpalo ja toisen palon voimakkaat savut näkyivät kirkonkylän takaa oikealta.

Kurkijoen kirkkojen muistomerkki
Kurkijoen maisemat olivat erittäin kauniita, laajoja viljelysaukeita, mutta huomio kiinnittyi siihen, että ainakin autosta katsoen pellot olivat suurelta osin täysin luonnontilassa. Kirkonkylä edelleen on melkoinen asutuskeskus, jota hallitsee Laikkalanlahden pohjukassa kohoava kirkkomäki. Kurkijoen kirkko säästyi sodan tuhoilta ja kesti myös neuvostovallan aikaisen alennustilan. Sen sijaan kaikki eivät hyväksyneet kirkon kunnostusta alkuperäiseen käyttöönsä, vaan sytyttivät kirkon palamaan ja polttivat sen maan tasalle 25.7.1991. Kirkon raunioille on 1995 pystytetty ruostumattomasta teräksestä tehty muistoristi ja kivijalustaan kiinnitetty muistolaatta, jossa teksti: ”Kurkijoen kirkot (3) 1660-luvulta vuoteen 1991”. Kirkkomäellä on useita muitakin muistomerkkejä. Lähinnä parkkialuetta on suuri neuvostomuistomerkki. Kirkon raunioille pystytetyn merkin vasemmalla puolella on kettingeillä aidattu alue, jonka sisällä kolmessa laatassa on 148 talvi- ja jatkosodassa kaatuneen sankarivainajan nimet. Äärimmäisenä oikealla on korkea puinen punertavasävyiseksi maalattu muistomerkki, jonka venäläiset ovat 1996 pystyttäneet Kurkijoen 600-vuotismonumentiksi.

Kurkijoen 600-vuotismuistomerkki
Kurkijoen historiaan liittyy
olennaisesti myös Elisenvaara, joka oli aikanaan pitäjän toinen taajama
Lopotin eli kirkonkylän lisäksi. Elisenvaara oli Suomen aikaan
tärkeä rautateiden risteysasema. Kesäkuun 20. päivänä 1944
Elisenvaaran asemalla koettiin erittäin traaginen tapahtuma, kun suuri
neuvostoliittolaislaivue kolmena eri aaltona pommitti ratapihaa ja
kohteeksi joutui mm. lähinnä räisäläisiä evakkoon kuljettanut juna.
Pommitusaalloissa sai surmansa ainakin 134 henkilöä, joista noin 80 oli
Räisälän evakoita. Pommituksen aiheuttajasta on kansan suussa
liikkunut monenlaisia legendoja, joissa syytä tapahtuneesta on
vieritetty vakoojasyytöksinä niin Elisenvaaran silloisen
asemapäällikön kuin toistenkin asemalla työskennelleitten
rautatieläisten niskaan. Tosiasia kuitenkin lienee, että tapahtuman
ajankohta oli ikävä sattuma, ja hyökkäyksen syynä oli
neuvostoliittolaisten lähteiden mukaan kosto edellispäivänä tapahtuneen
neuvostokoneen alas ampumisesta.
Kurkijoelta matkaa
jatkettiin aurinkoisessa säässä Hiitolan kautta kohti Käkisalmea.
Hiitolan tienristeyksessä tien vasemmalla puolella bongattiin uusi
tsasouna. Matkaa jatkettaessa entisen kirkonkylän kohdalla tien oikealla
puolella oli venäläisten hylätty kasarmialue ja muutamien
kilometrien päässä Karjalan tasavallan ja Leningradin oblastin
rajalla hylätty vartiokoppi ja ruostunut piikkilanka-aidan pätkä, mutta
mitään tarkastuspistettä ei rajalla enää ollut.
Hiitolan
jälkeen siirryttiin taas rannan tuntumaan ja tien vasemmalla puolella
alkoivat usein pilkahdella Laatokan näkymät. Vielä kerran ennen
Käkisalmea pysähdyttiin jaloittelemaan ja tutkailemaan venäläisten
sodanaikaista bunkkeria sekä ihailemaan kaunista vesistönäkymää.
Käkisalmessa bussi ajettiin suoraan Sanatorio Käkisalmen pihaan, jossa
meitä oli vastaanottamassa paikallinen suomea puhuva opas, jonka
nimeä en tullut tietämään. Ensimmäisenä toimenpiteenä suoritettiin
majoittuminen. Koska ruokailuun ei päästy välittömästi majoittumisen
jälkeen, kävimme vielä pienellä tutustumiskierroksella Sanatoriota
ympäröivässä komeassa puistossa ja hiukan kaupunkialueellakin.
Sanatorio on veteraanien kuntoutuskeskus, jonne myös perheenjäsenet
pääsevät joko ilmaiseksi tai alennetuin hinnoin. Päärakennus
sijaitsee entisen Käkisalmen varuskunnan alueella ja on kauniin puiston
ympäröimä. Ulkoapäin ja myös julkisilta sisätiloiltaan rakennus on
hyvän näköinen, mutta majoitushuoneet paljastavat sen neukkuajan
tuotteeksi. Ainakin kaikissa niissä huoneissa, joihin tutustuin, oli
ovissa keskenään erilaiset lukot ja täysin erinäköiset avaimet.
Lisäksi lukituskin tapahtui meikäläisittäin takaperin. Meidän
huoneessamme vaatekaapin ovien kiinni pysyminen oli turvattava
kiilana käytetyn taitetun pahvinpalan avulla. Vuodevaatteet olivat
puhtaat ja siistit, mutta patja kivikova, joten kauan sillä sai
pyöriskellä ennen unen tuloa. WC ja suihku muutoin olivat ihan
kelvolliset, mutta vesi yllättävän ruskeata ja suihku vuoti.
Päivällisen jälkeen ainakin osa matkalaisista lähti kävelykierrokselle kaupungille, koska ilta oli vielä varhainen ja sää lämmin. Jälleen kerran ihailimme sanatoriota ympäröivää muhkeata puistoa ja sen veistoksia kukkaistutuksineen. Päivällisruokaamme oli ilmeisesti sisältynyt sellaisia aineksia, joista kaikkien vatsa ei tykännyt. Lenkkiryhmästämme Närhin Erkki kärsi vatsakivuista ja pahoinvoinnista. Myös Ullan iltakävely ei oikein sujunut, sillä hänkin valitti pahoinvointia. Niinpä tuo yhteinen iltamme Käkisalmessa jäikin oletettua lyhyemmäksi ja verkkaisesti palailimme majapaikkaamme. Kun saimme kaikkien ryhmämme jäsenten ovien lukot taiteiltua auki, jokainen meistä vetäytyi omaan huoneeseensa heruttelemaan unta. Ensimmäinen matkapäivä oli pulkassa!
PÄIVÄ 2
PÄIVÄ 2: PERJANTAI 18.8.2006
Perjantaiaamu valkeni kauniina ja
lämpimänä. Aamupalamme ajankohdaksi oli sovittu 7.30, jolloin oppaamme
tuli johdattelemaan ruokasaliin. Heti ensimmäiseksi saatiin aamiaisella
kuulla jobinpostia. Erkki ja Ulla olivat tosin selvinneet edellisen
illan vaivoistaan, mutta meidät vei erittäin vakavaksi tieto, että myös
Kaitsu oli saanut jo edellisenä iltana ankarat sappivaivoista
aiheutuneet kivut, jotka eivät aamuun mennessä olleet lakanneet.
Syömättömänä ja särkylääkkeiden voimalla Kaitsu kuitenkin kiipesi ratin
taakse ja yritti käyttää jokaisen pysähdyksen pieneen lepoon.
Päivän aluksi käytiin tutustumassa Käkisalmen linnaan. Linnaan johtavan
tien viereen oli kaupungin ”vapauttamisen” muistoksi nostettu
korokkeelle kaksi panssarivaunua, joiden väitettiin osallistuneen
kaupungin vapautukseen. Linnaa ympäröivistä Vuoksen haaroista vesi oli
melkein kadonnut, mutta itse linna seisoi edelleen tukevasti paikallaan.
Linnan ulkopuolisia valleja katsellessa todettiin vuosisatojen kuluessa
maan nousseen valtavasti, sillä erittäin matalilta nuo suojavallit nyt
näyttivät. Linnaan tutustumisen jälkeen ajettiin kaupungin
esittelykierros, jonka aikana pysähdyttiin hotelli Korelan eteen
varttitunniksi torilla ja kaupoissa käyntiä varten.

Käkisalmen linna

Vuoksi linnan ympärillä
Seuraava kohteemme oli luterilainen hautausmaa, jonne Ulla halusi laskea kukkakimpun sellaisen tänne haudatun sukulaisensa muistoksi, jonka hautapaikan sijainti oli tuntematon. Aluksi löydettiin ainoastaan suomalaista perua oleva osa hautausmaan ilmeisesti räjäytetystä porttikivestä, jonka lokeroon kukkakimppu jätettiin. Hetken hautausmaata tutkittuamme kuitenkin huomasimme puiden takaa patsaan, joka osoittautui vapaussodan sankarimuistomerkiksi, joka kuvaa Karjalan vaakunakilpeä tiukasti kädessään pitävää sankaria, jonka pää puuttuu. Käki-Säätö on sankarin torson nostanut takaisin jalustalleen 1996 ja muistomerkkiin on paria vuotta myöhemmin lisätty laatta, jossa on vuosiluvut 1939 – 1940 ja tammenlehvätunnus. Tämän muistomerkin juurelle sitten kukkakimppu siirrettiin.

Käkisalmen sankaripatsas
Hautausmaalla vierailun jälkeen matkamme
jatkui kohti etelää nyt jo hyvää asfalttitietä pitkin. Matkalla
ihailimme kannaksen kauniita maisemia, mutta pysähtymättä ajoimme aina
Kiviniemeen saakka, jossa viivähdimme lähes tunnin verran kierrellen
torilla, kaupoissa tai viettäen aikaa kahvilassa. Kiviniemi oli mukava
pysähdyspaikka kuohuvine koskineen. Tosin vesi oli ilmeisesti
koskessakin niin alhaalla, ettei sen yläpuolella nyt riippunut
koskimelontaportteja, kuten joskus aikaisemmin. Kiviniemestä
lähdettäessä Renne kertoi Kiviniemen maantiesillan kolmesta kovasta
kohtalosta. Ensin talvisodan aikana suomalaiset perääntyessään
räjäyttivät sillan. Välirauhan aikana venäläiset rakensivat uuden
sillan, jonka he puolestaan tuhosivat jättäessään Kivinimen 1941
hyökkäysvaiheen aikana. Kolmannen kerran jälleenrakennetun sillan
räjäyttivät taas suomalaiset kesällä 1944 perääntymisvaiheen aikana.
Kiviniemestä ajoimme eteläkaakkoon Raudun tienristeykseen asti, josta
käännyimme itään Metsäpirttiin johtavalle tielle. Matkalla Metsäpirtin
keskustaan näimme välillä tien vasemmalla puolella häivähdyksen
talvisodan aikana kuuluisaksi tulleesta Taipaleenjoesta, tuonelanjoesta.
Metsäpirtin keskustassa emme pysähtyneet, vaan suuntasimme matkamme
koilliseen Laatokan Taipaleenlahden rannalle, jonne perustimme
tilapäisen leirin pik-nik aterian valmistamista varten. Tällä kertaa
Kaitsu ei heilunut kokkina, vaan kokin tehtävät joutuivat toisten
harteille. Pääkokkeina taisivat touhuta Koukun Anja ja Keijo, tosin
apulaisina lienee ollut muitakin, mutta kokkien määrä ei ainakaan tällä
kertaa soppaa huonontanut. Kyllä Kaitsu oli varannut sellaiset
soppa-ainekset ja muut tykötarpeet, että mahtava lounas niistä saatiin
aikaan.

Taipaleenlahti
Leiripaikkaa lähestyttäessä ja myös itse leiripaikan ympärillä maastossa
oli havaittavissa talvisodan aikaisia venäläisten joukkojen
juoksuhautojen ja ampumapoteroiden jäännöksiä. Paikastahan oli vain
muutama kilometri pohjoisen suuntaan Taipaleenjoki ja sen takana
suomalaisten kuuluisat taistelupaikat Terenttilä ja Taipale. Itse
taistelupaikoilla emme pystyneet käymään, sillä joen ylittäminen olisi
ollut liian suuri ongelma.
Paikka, johon mekin leiriydyimme,
näytti olevan myös paikallisten asukkaiden suosiossa. Liikenne rantaan
ja rannasta pois oli aika ajoittain vilkasta. Olipa siellä oikein
pitempiaikaisia leiriytyjiäkin rannalle ajetusta asuntovaunusta
päätellen. Normaalisti alue on varmasti hienoa uimarantaa, mutta tänä
kesänä tilanne sielläkin oli surkea. Rantaviiva oli kauas karannut, ja
vesirajastakin sai kahlata pitkän matkaa ennen kuin pääsi kunnolla
uimaan. Uimassa kuitenkin monet joukostamme kävivät, minulle oli toinen
kerta elämässäni uida Laatokassa.

Ruokailutauko Metsäpirtillä Laatokan rannalla
Paluumatkallamme Metsäpirtistä
pysähdyimme Koukunniemen koskella Taipaleenjoen niskassa. Täällä Renne
selosti meille taistelujen kulkua talvisodan aikana Kirvesmäen,
Terenttilän ja Taipaleen lohkoilla sekä kosken vastakkaisella puolella
meistä etuvasemmalla sijaitsevassa Koukkuniemessä. Täällä toimi
komppanianpäällikkönä mm. runoilija Yrjö Jylhä, jonka tunnettu ja paljon
esitetty runo on Taipaleenjoki-tuonenjoki. Myös jatkosodan
perääntymisvaiheessa Koukkuniemi oli taistelualueena. Pysähdyspaikkamme
kohdalla vastakkaisella puolen tietä on aikanaan sijainnut Vaskelan
kylä, jossa on asunut runolaulaja Larin Paraske.

Metsäpirtin Koukunniemi
Pysähdyksen jälkeen pyörähdimme lenkin
Raudun asemalla ja suuntasimme sen jälkeen matkamme kohti etelää aina
vanhan Suomen valtakunnanrajan yli Inkerinmaalle, jossa entisen
Lempaalan kohdalla käännyimme suorakulmaisesti länteen ja ylitimme noin
10 kilometrin ajon jälkeen uudelleen vanhan valtakunnanrajan ns.
”Ristikiven” kohdalla, joskaan rajasta ei tielle näkynyt minkäänlaista
merkkiä. Jatkoimme matkaamme edelleen länttä kohti Siiranmäelle, jossa
käytiin kesän 1944 kuuluisat puolustustaistelut.
Kesäkuun 13. –
16. päivien välisenä aika JR 7 – Tyrjän rykmentti johtajanaan evl.
Adolf Ehrnrooth kävi Siiranmäen alueella jatkosodan ankarimmat
taistelut, joissa mieshukka molemmin puolin oli suuri. Venäläisiä
lasketaan kaatuneen noin 5 500, myös suomalaisten menetykset olivat
suuret, mutta varsinaisia tappiolukuja ei ole käytettävissä. Tosin
Siiranmäessä ei enää voitu puhua varsinaisesti JR 7:stä sillä sen
joukkoja oli vain kaksi pataljoonaa, minkä lisäksi osastoon kuului
yksiköitä JR 6:sta ja Linnoituspataljoona 4. Rykmentin II P oli
alistettu JR 6:lle. Osastoa tuki neljä patteristoa. Lisäksi JR 6:n
tukiryhmästä pari patteristoa pystyi ampumaan Siiranmäen lohkolle.
Neuvostoliiton puolella Siiranmäen taisteluihin osallistuivat 98. AK:n
divisioonat.

Siiranmäen taistelun muistomerkki
Kaitsulla tuntuvat yhteydet pelaavan
millä suunnalla tahansa. Nytkin ajettaessa Siiranmäelle hän soitti vain
lyhyen puhelun ja ilmoitti arvioidun saapumisaikamme, niin eikös
muistopatsaalla tukkukauppias Andrein myymäläauto ollut jo odottamassa!
Tosin samaan malliin taisivat yhteydet pelata toisillakin, sillä
patsaalle oli saapunut myös toinen suomalaisryhmä ja sitä varten oma
myymäläauto!
Siiranmäeltä lähdettyä poikettiin vielä
Vuottaalla, jonne halusi mumminsa kotipaikkaa katsomaan matkassamme
ollut enolainen opettaja. Vuottaan jälkeen matka jatkui Kivennavan ja
Lintulan kautta Terijoelle, jossa pieni kiertoajelu. Täytyihän meidän
nähdä se hallituspalatsi, josta Otto Ville Kuusisen sanotaan johtaneen
surullisen kuuluisaa Terijoen hallitustaan, joka asiakirjatietojen
mukaan elinaikanaan piti kaikkiaan kolme istuntoa ja sai aikaan
kokonaista kolme pöytäkirjan pykälää.
Terijoelta ajettiin
rantatietä pitkin Kellomäen ohi Kuokkalaan eli nykyiseen Repinoon, jossa
majoituimme hotelli Repinskajaan. Vaikka Repinskaja on neukkuajan
tuote, niin tänä päivänä se edustaa aivan kelvollista hotellitasoa
hissejä lukuun ottamatta. Hissien käyttötekniikka oli omalaatuinen ja
-varmuus kyseenalainen. Erityisen maininnan ansaitsevat myös hienot
suihkukopit ja ennen kaikkea itse suihku, jota ilman käyttöohjetta ei
jokainen saanut edes toimimaan, mutta kun tekniikan oppi, niin suihkua
oli erittäin mukava käyttää.
Päivällisen nautimme hotellin
yökerhossa, koska varsinaisessa ravintolassa vietettiin hääjuhlaa, jonka
moninaisia vaiheita saimme seurata pitkin iltaa ja yötä. Ruokailun
jälkeen tehty promenaadi Suomenlahden kuuluisalla ”rivieralla” ei paljon
mieltä ilahduttanut, sillä kauas oli kaikonnut vesiraja täälläkin, ja
hienon hiekkarannan ja nykyisen vesirajan väliin oli keräytynyt
runsaasti niljakasta pohjalietettä ja kaikenlaista muuta töhkää, joten
eipä uimaan tehnyt mieli. Sen sijaan lämpimässä elokuun illassa oli
mukava kierrellä seutua ja seurata paikkakunnan alkavaa yöelämää. Osa
matkalaisiamme nautti tietysti oman hotellin yökerhon annista ja eräät
jopa kutsuttuina vieraina hääjuhlan anneista, mutta osalle riitti
kävelyretki ja ehkä ”yömyssyt” pienessä seurassa omissa
hotellihuoneissa.
PÄIVÄ 3: LAUANTAI 19.8.2006
Aamulla odottaessamme aamupalalle pääsyä
saimme kuulla jo heti aamutuimaan Jobin postia, sillä Kaitsu oli
eräiden muiden matkalaisten kanssa jäänyt vangiksi hissiin neljännessä
kerroksessa, ja joihinkin oli iskenyt ahtaan paikan kammo ilman alkaessa
loppua. Aikanaan hissin vangit saatiin vapaiksi, mutta huonot uutiset
eivät vieläkään olleet lopussa. Kaitsulla kivut jatkuivat ja nousseen
kuumeen myötä oli iskenyt ankara puistatus eli horkka. Yritimme saada
Kaitsua luopumaan päivän ohjelmaan merkitystä Pietarin matkasta, mutta
tunnollisena yrittäjänä hän vain totesi, että matka viedään läpi
ohjelman mukaisesti.
Hieman sekavin tuntein aloitimme matkamme
kohti Pietaria. Sääkin näytti kääntäneen meille selkänsä, sillä maisemat
olivat paksun sumun peitossa eikä lämpöäkään ollut vielä liikaa.
Kaitsusta näki, että hän oli todella sairas. Ajaessa ankarat
puistatukset ravistelivat hartioita, mutta Panadolin, veden ja
hellittelyn voimalla sekä välillä lisäämällä ja välillä vähentämällä
vaatetta matkamme jatkui. Ajo oli kuitenkin koko ajan varmaa ja
turvallista ammattilaisen työtä.
Matkan aikana sumukin hälveni
ja aurinko alkoi jakaa taas lämpöään. Pietarissa ajoimme suorinta tietä
hotelli Moskovan edustalle. Siellä saimme mukaan päivän oppaamme,
inkeriläissyntyisen Nina Sultsin. Nina on erittäin pirteä
kahdeksankymppinen nainen, joka elämässään on saanut syyttömänä kokea
Siperian karkotuksen ja muut neuvostoajan vaikeudet. Elämänmyönteisenä
ja sitkeänä hän on hankkinut itselleen insinöörin koulutuksen ja
liennytyksen aikakaudella taistellut itselleen rehabilitaation. Nyt
eläkeläisenä insinöörin normaalin eläkkeen, syyttömänä tapahtuneen
karkotuksen ja kunnian palauttamisen johdosta saatujen ylimääräisten
lisien kera Nina voi moneen kanssasisareen verrattuna elää
taloudellisesti turvattua elämää.

Pietarinhovin lähtötasanteella
Ninan selostaessa Pietarin nähtävyyksiä ja historiaa ajoimme Suomenlahden etelärannalle Pietarhoviin. Aikaa koko valtavan alueen tutustumiseen meillä oli vain kaksi tuntia, siinäkin ajassa paljon ennätimme nähdä ja kuulla, mutta paljon jäi myös näkemättä ja kuulematta. Kaikki nyt kokematta jäänyt siirtyi seuraavaan matkaan. Ninalla oli ilmiömäinen muisti ja tieto kertoa alueen historiasta, mutta liikuimmehan hänen syntymäkylänsä maisemissa. Pietarhovin yläpuisto jäi meiltä kokonaan näkemättä ja alapuistostakin ennätimme kiertää vain osan Aatamin puoleista osuutta. Eevan puolen puistosta näimme vain häivähdyksen kulkiessamme kanavan vartta ylikulkusillalle.

Pietarinhovin merikanava
Kyllä Pietarhovi tänä päivänä kylpee loistossaan, mutta paljonhan sen hyväksi on uhrattukin. Valtava on ero tämänpäiväisen ja vuoden 1960 välillä, jolloin ensimmäisen kerran kävin tutustumassa Pietarhoviin. Tuolloin ainoastaan ulkotilat ja puistot suihkulähteineen – tai ainakin osa suihkulähteistä – olivat toiminnassa, mutta kaikki sisätilat olivat vielä suljettuina restauroinnin vuoksi. Sen sijaan vuonna 1989 kaikki näytti olleen jo nykyisessä asussaan, tosin ylätasanteen kauppakojut vielä neuvostoaikana puuttuivat.

Pietarinhovin suuri hovi
Pietarhovissa nautitun lounaan jälkeen
olimme valmiit paluumatkalle. Kaitsukin oli jo hieman kuntoutunut
saatuaan levätä muutamia tunteja. Tosin paita oli hionnut märäksi, mutta
vaihtopaitaa ei ollut mukana. Pietarissa, vaikka Kaitsun mukaan
lauantain liikenne oli hiljaista, oli vaikeuksia saada bussille sopivaa
parkkipaikkaa. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Pušhkinin aukiolla,
joka näytti olevan oikein vihkiparien Mekka. Jatkuvana virtana pyrki
paikalle hääseurueiden hienoja limusiinejä. Valokuvaajat komentelivat
pareja mitä ihmeellisimpiin kuvausasentoihin, mutta jotakin näytti
upeilta pareilta kuitenkin puuttuvan? Ei näkynyt nuorten, toisiaan
rakastavien ihmisten helliä katseita eikä aitoa tunnetta. Oliko kaikki
vain teatteria? Suurelle Nevalle oli rakennettu mahtavat suihkulähteet,
joiden korkeiden vesipylväiden välistä voi sopivasti kuvata Pietari
Paavalin linnoituksen kirkon kullattua suippotornia.
Kiertomatkamme jatkuessa Nina jatkoi asiantuntevaa selostustaan. Jos
olisi ollut mukana sellainen nauhuri, joka olisi pystynyt kaiken hälinän
keskellä tallentamaan Ninan kertoman, niin olisipa saatu mojova annos
Pietarin historiaa. Seuraavaksi pysähdyimme aukiolle, jonka varrella
olevista taloista Nina esitteli meille kaksi eri huoneistoa, joissa
Mannerheim oli aikanaan asunut, toinen asunnoista taisi olla nykyisessä
hovitallimuseon rakennuksessa. Aukion reunassa, kapean kanavan varrella
oli komea Ylösnousemuskirkko, josta käytetään myös nimeä Verikirkko,
koska se on rakennettu paikalle, jossa keisari Aleksanteri II
murhattiin. Kirkon esikuvana on käytetty Moskovan Punaisella torilla
sijaitsevaa Vasilin katedraalia.

Verikirkko

Verikirkon kappeli
Seuraavan kerran pysähdyimme Iisakin kirkon aukiolla, jolla myös Nikolai
I:n patsas uljaana seisoo. Se olikin varmaan viimeisiä kertoja nähdä
patsas, ennen kuin se Ninan kertoman mukaan tultaisiin peittämään. Näki
selvästi, että aukio oli turistien suosima paikka, sillä kamera kädessä
liikkujia ja kuvauskulman etsijöitä oli runsaasti. Aukiota tietysti
nimensä mukaisesti hallitsee mahtava Iisakin kirkko, joka yli sata
metriä pitkänä ja yli sata metriä korkeana on melkoinen luomus. Myös
kirkon kupoli on avoinna yleisölle. Kupoli näytti olleen täysin
kansoitettu ja sieltä on varmaan komeat näköalat yli kaupungin. Kirkkoa
rakennettiin peräti 40 vuotta ja rakennukseen tarvittua marmoria
tuotiin myös Suomesta. Kirkon pitkästä rakennusajasta on saatu hokema,
jonka mukaan jokaisesta pitkäksi venyneestä työsuorituksesta voidaan
tokaista, että ”tehään pitkään kun Iisakin kirkkoo”.

Iisakin Kirkon aukio Pietarissa
Iisakin kirkon aukiolta kiertomatkamme jatkui ja päätyi viimein Smolnan kirkon eteen. Kirkko rakennettiin alun perin keskuskirkoksi luostarille, johon Pietari Suuren tyttären Elisavetan piti asettua nunnaksi. Aikanaan Smolnassa toimi tyttöjen sisäoppilaitos, johon oppilaiksi valittiin aatelisten tai muutoin korkeata syntyperää olevien vanhempien lapsia. Valkoisen, turkoosin ja kullan väreissä loistava Smolnan kirkko on yksi italialaisarkkitehti Rastellin upeimmista luomuksista. Ajaessamme pois Smolnan kirkon luota näimme takavasemmalla myös sen toisen Smolnan, palatsin, jossa 1917 allekirjoitettiin Suomen itsenäisyysjulistus. Neuvostoaikana palatsi on ollut kommunistipuolueen käytössä. Palatsin edustalla ovat kolmen suuren, Leninin, Engelsin ja Marxin patsaat.
Tähän päättyi päivämme Pietarissa
ja matkamme suuntautui lauantain viimeistä tutustumiskohdettamme
Kronstadia kohti. Vielä ennen Pietarista poistumistamme näimme kadun
oikealla puolella kauniin ja näyttävästi koristellun moskeijan. Pian
tuon kohdan jälkeen hyvästelimme Ninan, joka koko päivän oli jakanut
meille tietoa Pietarista. Kiitimme Ninaa pienen rahalahjan muodossa
toivottaen hänelle terveyttä ja hyvää kesän jatkoa. Nina puolestaan
toivotti meidät tervetulleeksi uudelleen Pietariin, mutta kehotti
varaamaan enemmän aikaa nähtävyyksille.

Smolnan luostarikirkko Pietarissa
Matkaamme jonkin verran hidasti jossakin
Olkinan seutuvilla tapahtunut pahannäköinen kolari, joka oli tukkinut
tien. Ilta-aurinko lämmitti autoa madellessamme tiellä, mutta kyllä
ulkonakin tarkeni. Ennen risteystä, josta tie erkani Kronstadiin, näin
lämpömittarin näyttävän + 28° ja kello oli tuolloin 19.45 paikallista
aikaa. Oli mielenkiintoinen 15 kilometrin väli ajaa Suomenlahdelle
rakennettua pengerrettyä tietä pitkin ja nähdä ne valtavan jyhkeät
sulkurakennelmat, joiden avulla vedenkorkeutta patoaltaassa säädellään.
Matkan varrella joutui toteamaan, että venäläiset todella harrastavat
kalastusta joko huvikseen tai tarpeen vaatimana. Joka tapauksessa ranta
molemmin puolin tietä oli täynnään onkijoita. Kronstadissa emme
päässeetkään tien päähän, sillä puomi ja ehdoton ”njet” pysäytti meidät,
joten jouduimme kääntymään ja ajamaan kaupungin keskustaan. Siellä
pysähdyimme ainoastaan satamassa pistäytymistä varten. Noin varttitunnin
pysähdyksen jälkeen jatkoimme paluumatkaa kohti yöpaikkaamme Repinoa.
Hotellissa meille oli varattu päivällinen kello 21, mutta tuosta ajasta
myöhästyimme jonkin verran. Normaalisti ruokailusta selvisimme noin
puolessa tunnissa, mutta nyt aika venähti paljon pitemmäksi, sillä
toimitimme ruokailun päätteeksi arpajaiset. Paljon oli nytkin jaettavia
voittoja, mutta kaikki eivät tietenkään päässeet voitoista osallisiksi.
Osattomaksi jääneille kuitenkin luvattiin samppanjalasilliset kuudennen
kerroksen aulassa heti arpajaisten jälkeen. Kyllä porukkaa kävi
lasillisen juomassa, mutta iltajatkoille ei tuntunut olevan juuri
kiinnostusta. Kuuma päivä, hikiset vaatteet ja matkaväsymys olivat
vieneet illanistujaishalut olemattomiin. Kunnon ateria ja suihku tuntui
hiljentäneen porukan. Kävelimme vielä huonetoverini kanssa puoli
kahdentoista maissa hotellin lähellä olevalle kioskille, mutta ketään
matkalaisistamme emme nähneet sen paremmin hotellin tuntumassa kuin
tielläkään. Sen sijaan paikallisten lauantai-illan riemu oli ylimmillään
rannan kasinolla. Pistäydyimme vielä hotellin yökerhon ovella, mutta
sisällä oli niin hirmuinen mökä ja paksu tupakansavu, ettei siellä
mitään nähnyt eikä sisälle muutoinkaan tehnyt mieli, joten nousimme
neljänteen kerrokseen ja painuimme vähin äänin vuoteeseen.
PÄIVÄ 4: SUNNUNTAI 20.8.2006
Sunnuntaiaamu oli kirkas ja lämmin. Oli
ilo kuulla parvekkeella päivän avauksena, kun paria kerrosta ylempänä
Närhin Erkkiä heräteltiin kauniilla laululla ”Erkki kulta, Erkki kulta,
herää jo…”Myös matkalaisten mieli oli iloinen, kun kuultiin Kaitsun
olevan jälleen terveenä. Mieliä vielä nostatti, kun ”Makarin koulun
Puakki sieltä Asikaisen opotan vierestä” vetäisi pianolla ex tempore
valssin ja vielä perään tangon, joten päivän ohjelma oli avattu.
Aamuruokailun jälkeen kannettiin tavarat autoon, ja tarkoitus oli lähteä
heti matkaan, mutta eipä se niin helppoa ollutkaan. Liikennekuri
hotellin parkkipaikalla näytti olleen jokseenkin olematon, ja autot
olivat parkkeeratut sikin sokin siten, ettei bussimme päässyt omalta
paikaltaan tielle. Siinä jouduttiin sitten osittain paikallisin voimin
nostelemaan autoja syrjään bussin tieltä. Eräskin Lada saatiin
siirretyksi niin nätisti suuren kiven taakse, ettei autoa omin voimin
olisi varmasti saatu siitä liikenteeseen. Jotkut ehdottelivatkin, että
tehdään kaverille kiusaa ja jätetään auto siihen. Paikalliset avustajat
kuitenkin siirsivät Ladan entiselle paikalleen.
Viimeisen
päivän matkamme alkoi tuttua tietä Terijoelle, jossa kävimme vielä
katsastamassa kunnostetun ortodoksisen kirkon. Terijoelta ajoimme
Vammelsuuhun, josta pohjoiseen aina Kuuterselän ohitse kulki VT-asema
(Vammelsuu-Taipale) kesällä 1944. Vammelsuun alueella taisteltiin
ankarasti 13.6. – 15.6.1944. Aluetta puolustivat molemmat
ratsuväkirykmentit HRR ja URR sekä ratsuväkiprikaati. VT-asemasta
vetäydyttiin 15.6.

Terijoen ortodoksinen kirkko
Vammelsuusta matkamme jatkui Raivolaan,
jossa tutustuimme kuuluisaan lehtikuusimetsään. Kaitsun viestit oli
jälleen kuultu, ja parkkipaikalla meitä oli odottamassa Andrei
myymäläautoineen. Matkan tässä vaiheessa kaupanteko oli jo melko
hiljaista, mutta ei sentään aivan olematonta.
Raivolan aseman
kautta ajoimme Kuuterselän harjanteelle, jossa tutustuimme juuri kaksi
päivää aikaisemmin paljastettuun Kuuterselän taistelun muistomerkkiin.
Kuuterselässä käytiin kesäkuun 14. – 15. päivinä 1944 ankarat
puolustustaistelut. Taistelu on saanut nimenomaan panssaritaistelun
nimen, koska venäläiset ryhtyivät 14.6. aamulla ilmahyökkäyksen ja
tulivalmistelun jälkeen panssarivaunuilla tuhoamaan etulinjan pesäkkeitä
ja esteitä. Suomalaisten puolella panssarihyökkäystä torjumassa oli
rynnäkkötykkipataljoona, jonka ensimmäinen komppania tuhosi jo yksin 18
vihollisen panssaria. Luonnollisesti taisteluihin osallistuivat myös
jalkaväkiyksiköt, mutta Kuuterselkä tunnetaan nimenomaan
panssaritaistelustaan.

Kuuterselän taistelun muistomerkki Kanneljärvellä
Kuuterselästä jatkoimme Kanneljärven ja Kaukolempiälän kautta maantielle A122 ja sitä edelleen Vääränmäen ja Kyyrölän kautta Muolaan kirkolle. Kirkkoa siellä ei enää ole. Talvisodassa kirkkomäestä tuli suomalaisten eteen työnnetty tukikohta, ja kivinen kirkko oli puolustajien vahvimpana suojana. Tykkituli jauhoi vähitellen kirkon kivikasaksi. Muolaan pitäjäseura on 1992 pystyttänyt arkkitehti Into Pyykön suunnitteleman punagraniittisen muistopatsaan luterilaisille sankarihaudoille. Patsaaseen on kaiverrettu teksti: ”Tähän kirkkomaahan haudattujen vainajien muistoa kunnioittaen Muolaalaisten Seura”. Sankarivainajien hautakummut ovat edelleen kauniina ja hoidettuina riveinä. Myös vapaussodan kivipaasi oli pystyssä. Kivessä oli ammusten tekemiä jälkiä ja heikosti luettavissa oleva teksti: ”Uhrasivat henkensä isänmaan puolesta Suomen vapaustaistelussa 1918”.

Muolaan sankarihaudat
Muolaasta palasimme Kyyrölään ja jatkoimme maantietä A122 luoteeseen viiden kilometrin matkan ja käännyimme risteyksestä koilliseen kohti Kuusaata, josta jatkoimme Äyräpään kirkolle, loput 5 kilometriä kohtuullista hiekkatietä. Äyräpää on sekä talvi- että jatkosodasta tuttu taistelukenttä. Äyräpään kirkko tuhoutui jo talvisodassa. Ensin suomalaiset räjäyttivät maisemaa hallitsevan kirkontornin, jottei se ohjaisi vihollisen tykkitulta kirkonmäelle. Kirkkoon asetettiin miinoitus, joka räjähti venäläisen kranaatin osumasta ja tuhosi kirkon, vain rikkonaiset tiiliseinät jäivät torsoina paikalleen. Heinäkuun 1944 Vuosalmen ankarat taistelut murskasivat kirkon seinät ja venäläiset räjäyttivät loput 1945. Nykyään kirkon rauniot ovat suojelukohde. Vuonna 1996 Suomen valtio on pystyttänyt kirkon raunion viereiselle 188 tuntemattomaksi jääneen sotilaan kenttähautausmaalle kuvanveistäjä Ari Laitilan luoman 4,3 metriä korkean graniittisen muistopaaden, jossa on teksti: ”Äyräpään sankarihautausmaa. Toisessa maailmansodassa kaatuneiden tässä lepäävien suomalaisten sotilaiden muistoksi. Suomen valtio”. Aukion oikealla reunalla on järkälemäiseen teräsbetonin kappaleeseen kiinnitettynä kaksi mustasta marmorista veistettyä laattaa: toinen Äyräpään kirkon ja toinen Äyräpään ja Vuosalmen taistelujen muistoksi. Äyräpään kirkon seutu on kaunista paikkaa Vuoksen länsirannalla. Jonkin verran siellä on myös asutusta, sillä heti paikalle saavuttuamme alkoi automme luokse kerääntyä kauppiaita pienine myyntipöytineen. Päällimmäisenä heilui teatraalisesti elehtivä ”eversti”, pyöreävatsainen iloinen venäläinen. Bussimme vieressä keitimme ja joimme kahvit. Kahvin jälkeen otettiin mahdollisimman monella kameralla ryhmäkuva ja erikseen kuvat Hetasta ja Hetaan ihastuneesta ”everstistä”, joka lähtiessämme jäi vuodattamaan runsaita krokotiilin kyyneleitä ja vilkuttamaan peräämme.

Äyräpään kirkon ja Vuosalmen taisteluiden muistomerkki

Matkalaiset Äyräpään sotilashautausmaan muistomerkillä
Äyräpäästä palasimme tielle A122, jota myöten ajoimme Muolaanjärven
pohjoispuolitse valtatielle E18 ja sitä tietä Viipuriin. Viipuriin
tultaessa jossakin Pien Peron paikkeilla tien vasemmalla puolella oli
toiminnassa oleva metsäpalo, jossa maastossa kytevät liekit välillä
leimahtelivat. Viipurissa Kaitsu pysäköi bussimme kauppatorille ja
matkustajat häipyivät torin vilinään. Itse kiersin muutaman kerran torin
kauppakujat ja totesin, ettei siellä ollut minulle erikoista
ostettavaa, ja yksikään kauppias ei hyökännyt kimppuun väen väkisin
jotakin tavaraa kauppaamaan. Kiersin myös kauppahallin ja totesin sen
siistiksi paikaksi. Tavaraa oli runsaasti tarjolla, mutta hintoja en
tarkkaillut. Loput käytettävissä olleesta ajasta kiertelin katuja ja
katselin kaupunkia. Kun lähtöaikamme läheni ja matkaajat palailivat
bussille, sain todeta, että monet olivat erilaista ostettavaa itselleen
löytäneet. Ainakin Maija esitteli iloisena kirkkaan punaista
alusvaatesettiään, jonka ilmeisesti oli torilta hankkinut. Pari
matkaajaa oli niin kiinnostuneita Viipurin torielämästä, että unohtivat
sovitun lähtöajan ja Maijan piti lähteä heitä etsimään. Pari löytyi
aivan läheltä torin reunasta, joten heidän vuokseen lähtömme ei
viivästynyt. Torilta siirryimme lounaalle Viipurin linnan lähistölle
ravintola Trapezaan, joka olikin erittäin miellyttävä kellariravintola.
Aterian jälkeen kierreltiin hiukan kaupunkia ja Kaitsu pysäköi bussin
pellavakaupan vierelle. Liikkeessä oli todella runsaasti pellavatavaraa:
valmisvaatteita, kangasta, pöytä- ja pyyheliinoja, tohveleita yms.
Vaatetavaroiden lisäksi liikkeestä löytyi jonkin verran myös erilaisia
koriste-esineitä. Liike näytti olleen monenkin matkalaisen mieleen,
sillä ostettavaa löytyi runsaasti.
Viipurista matkamme jatkui
kohti pohjoista. Kiersimme Papulan ja Kostialan kautta Portinhoikan
risteykseen, joka oli seuraava lyhyt pysähdyspaikkamme. Portinhoikan
alueella käytiin kiivaita taisteluja 25.6. – 28.6.1944. Neljän päivän
aikana alueella molemmat osapuolet suorittivat hyökkäyksiä ja
vastahyökkäyksiä vaihtelevalla menestyksellä. Täälläkin
panssarivaunuilla oli taisteluissa suuri osuus. Yhden yön aikana
suomalaisen Panssaridivisioonan joukot tuhosivat ainakin 38 vihollisen
panssarivaunua ja saivat saaliikseen seitsemän korjauskelpoista vaunua.
Neljän päivän taistelujen jälkeen suomalaisten tilanne oli muodostunut
vaikeaksi, ja 29.6. Armeijakunnan komentaja antoi joukoilleen käskyn
siirtyä uuteen puolustusasemaan taistelualueen pohjoispuolelle.
Portinhoikassa ei ole suomalaisten muistomerkkiä. Johtuneeko tilanne
siitä, että Portinhoikan taistelut olivat osa Talin – Ihantalan
suurtaistelua. Venäläiset sen sijaan ovat pystyttäneet Portinhoikan
tienristeyksen alueelle oman suurellisen muistomerkkinsä.
Viiden kilometrin päässä Portinhoikasta sijaitseekin Ihantalan
tienristeys, joka oli seuraava tavoitteemme. Kulkusuunnassamme
risteyksen vasemmalla puolella on mahtavaan kivenjärkäleeseen 60 vuotta
taistelujen jälkeen vuonna 2004 kaiverrettu teksti: ”1944 Ihantalan
taistelut Kunnia sankareille”. Saman kivijärkäleen takapuolella on jo
3.7.1999 kaiverrettu teksti: ”Muistomerkin ovat asettaneet ryhmä Vihman
joukko-osastot JR 12, JR 35, KTR 14, ERP 16”. Talin – Ihantalan
suurtaistelut alkoivat neuvostojoukkojen suurhyökkäyksellä 25.6. ja
taistelut jatkuivat alueella kiivaina aina heinäkuun alkupäiviin asti.
Ratkaisevat torjuntataistelut alueella käytiin 1.7. – 4.7. välisenä
aikana. Vähitellen vihollisen hyökkäysinto laantui ja heinäkuun puolesta
välistä lähtien neuvostojoukkoja ryhdyttiin siirtämään pois Karjalan
kannakselta. Suomi oli saavuttanut tärkeän torjuntavoiton.

Ihantalan taistelujen muistopaasi

Paaden takasivun teksti
Ihantalan jälkeen matkamme jatkui ilman pysähdyksiä aina Svetogorskin
raja-asemalle saakka. Rajamuodollisuudet selvitettiin täälläkin
vaikeuksitta ja lyhyen berjozkassa käynnin jälkeen bussi suunnattiin
kohti koti-Suomea. Ennen kuin joukkomme alkoi hajaantua Kaitsulle ja
Rennelle ojennettiin kiitoksena pienet muistolahjat. Aivan suunnitellun
aikataulun mukaisesti olin kotona klo 22.15.
Mitkä olivat sitten matkan tärkeimmät
muistot? Ehdottomasti ensimmäiselle sijalle nousee se tinkimätön
velvollisuudentunto, jota Kaitsu todella sairaana ja tuskaisena osoitti.
Kaitsun toimintaa arvostan suuresti. Toinen mieleen painunut asia oli
se hellä huolenpito, jota Toivolan Riku matkan aikana osoitti
Heta-mummilleen. Kaitsu ja Renne ansaitsevat yhteisen kiitoksen matkan
karttamateriaalista sekä selostusosuuksien valmistelusta ja
esittämisestä. Paljon olisi tarinaani kuultuja asioita ja yksityiskohtia
lisättäväksi, mutta kun tahtoo jo käydä niin, että kuultu menee samaa
tietä toisesta korvasta ulos. Siksi olen sotahistorialliseen osaan
joutunut hiukan lunttaamaan tietoja kirjoista. Maija ansaitsee jälleen
kiitoksen huolehdinnastaan seuran puolesta matkanjohtajana. Mukava on
muistaa sekin asia, että vaikka matkaseurueemme oli koostunut osittain
toisilleen tuntemattomista ihmisistä, niin mitään ristivetoa joukon
keskuudessa en havainnut ja ainakaan minulle ei kukaan esittänyt
valituksia mistään matkaan liittyvästä.
Muutamia ihmettelyn
aiheitakin matkalla oli. Mistä se valtava myrkyllisten jättiläismäisten
ukonputkien määrä, joka matkallamme tavattiin, on saanut alkunsa?
Leviäminen taas nykyoloissa on ymmärrettävää, sillä tuskin siellä on
aktiivisesti edes yritetty putkia hävittää, ja kasvin itsesiemennys
tapahtuu tunnetusti varsin tehokkaasti. Kannaksen maisemat ovat
edelleenkin hyvin kauniita ja tieltä käsin oli havaittavissa valtavia
viljelysaukeita, jotka suurelta osalta näyttivät olleen luonnontilassa!
Tuli jälleen mieleen se paljon vatvottu kysymys: Mikä olisi tilanne, jos
nämä maat olisivat nyt suomalaisten hallinnassa? Vastausta tähän
kysymykseen tuskin löytyy, mutta näkymä oli kyllä maalla syntyneen ja
siellä kasvaneen mielestä surullinen.
Kaiken kaikkiaan ainakin
omasta mielestäni matka oli onnistunut. Yhteinen kiitos siitä lankeaa
matkaamme suosineelle kesäiselle säälle, matkan vetäjille ja kaikille
matkalle osallistuneille!