– Karjalaispoikaha siekii oot, vaik ootki syntynt Savos! Noin kirjoittaa Seppo kirjassaan Politiikan pöydän alta Johannes Virolaisen todenneen.
Seppo syntyi todellakin Savossa, Kuopiossa, 13. maaliskuuta 1942, päivä sattui olemaan talvisodan päättymisen vuosipäivä. Sodat muovasivat Sarlundien elämää täysin eri mallille kuin mitä elämä Pälkjärvellä oli ollut. Pälksaaren Sarlundit joutuivat muiden Karjalan asukkaiden tavoin jättämään viljelyksensä, kalavetensä ja kotikontunsa maaliskuussa 1940 talvisodan päätyttyä. Evakkotaival vei Maaningalle, pälkjärveläisille sitten niin tutuksi ja läheiseksi tulleeseen pitäjään. Evakkotaipaleen ensivaiheiden jälkeen Sarlundeille osoitettiin asuttavaksi Enso-Gutzeit Oy:n maatila Virranniemessä. Tilan he saivat ostaa yhtiöltä lukuun ottamatta muutamaa hehtaaria Virranniemen rantaa.
Sepon syntymän jälkeen vanhemmat myivät Virranniemen tilan takaisin Enso-Gutzeitille ja palasivat kotiin Pälksaareen päivää vaille kuukauden ikäinen poikavauva mukanaan.
Syyskesällä oli 1944 Sarlundeillakin taas edessä uusi evakkotaival. Se vei perheen Laihialle, sekin pälkjärveläisille sittemmin tutuksi tullut pohjalaispitäjä. Aaro Sarlund sai ostettua takaisin Enso-Gutzeitilta Virranniemen tilan, sinne perhe muutti keväällä 1945, tällä kertaa pysyvästi. Seppo kertoo: – Aluksi asuttiin vanhasta riihestä tehdyssä asuinrakennuksessa, oma, uusi talo rakennettiin 1946. Vuonna 1959 saimme ostettua loputkin Virranniemen tilan osat.
Seppo kasvaa sanankäyttäjäksi
Kouluaikaisia urasuunnitelmiaan Seppo kuvaa näin: – Jossakin vaiheessa mielessäni kajasteli papiksi kouluttautuminen. Varmaan tuon haaveen syttymiseen vaikutti se, että äitini Josefiina oli pitkään pyhäkoulunopettajana. Kyllä huippu-urheilijankin kuuluisuus houkutteli, ehkäpä osittain siksi, että Kontiolahdella syntynyt Aaro-isä oli aikanaan Pohjois-Karjalan parhaita hiihtäjiä ja juoksijoita.
– Sain ensimmäisen kamerani lahjaksi Martta-siskoltani, siitä alkoi valokuvausharrastus. Sain joitakin kuviani julkaistuiksi Savon Sanomiin. Ensimmäinen taisi olla vuonna 1957 kevätkalastuksesta Virranniemessä, Ruokoveden rannoilla. Lehden vanha toimitussihteeri Kalle Nuutinen vihjaisi minulle, että ala kirjoittamaan, saisit sillä lailla enemmän rahaa. – Siitä se varsinaisesti alkoi, ennen ylioppilastodistuksen saamista olin jo Savon Sanomissa kesätoimittajana, noin kertoili Seppo näin jälkikäteen.
Kysyttäessä sanankäyttönsä juurista Seppo tuumii: – Kyllä se juontuu Pälkjärvellä, ihmisten tavasta jutustella, tarinoida, tavata toisiaan, murteesta. Mutta myös Maaningalta totta kai, murteethan, kuten myös kansan luonne ovat hyvin lähellä toisiaan, pälkjärveläisillä ja maaninkalaisilla, se on jotakin savokarjalaista.
Kirjoitusharrastus jatkui sitten kouluajan Kuopion klassillisessa lyseossa, aiheina oli mm. teinikunnan asioita. Lehden tekemiseen Seppo pääsi kouliutumaan varusmiespalveluksensa aikana Ruotuväki-lehden toimittajana, ja tiedotusasioihin puolustusvoimien komentajan erikoistehtävissä.
Elämä vei opiskelijaa
Seppo aloitti opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa syksyllä 1960. – Suoritinkin silloin joitakin kursseja. Kohta päädyin kuitenkin Maalaisliiton lehteen Maakansaan töihin opintojen ohessa. Sitten alkoi lehtityö ja muu toiminta viedä aikaa opinnoilta, kertoo Seppo. – Jossakin vaiheessa kirjauduin vielä historiallis-kielitieteelliseen ja oikeustieteelliseenkin tiedekuntaan, ajatusta opiskelusta en siis suinkaan ollut hylännyt. Historiallis-kielitieteelliseen menin aikeenani paneutua kirjallisuuteen ja suomen kieleen. Olin siellä pari vuotta, tentin mm. Juhani Ahon ja Minna Canthin elämän ja teokset, kertaa Seppo.
Maalaisliittolaisuuteen, jota sittemmin alettiin puolueen nimenmuutoksen jälkeen kutsua keskustalaisuudeksi, Seppo oli saanut alkusysäyksen jo kotoa. – Aaro-isäni ei ollut aktiivinen politiikassa, maamiesseurassa ja muissa ammattiin liittyvissä yhdistyksissä hän kyllä toimi jo Pälkjärvellä. Ensikosketukset Maaseudun Nuorten Liittoon tulivat toiminnassa mukana olleen Matti-veljen kautta. Nuorisotoiminnan myötä itse puolue tuli läheisemmäksi. Työelämän ja politiikan virta vei yhä loitommaksi opinnoista. Maakansan eduskuntatoimittaja, Keskustapuolueen eduskuntaryhmän sihteeri kolmisen vuotta, Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton nuorin jäsen, Kymen Sanomien vastaava päätoimittaja, Keskustapuolueen tiedotuspäällikkö, Suomenmaan vastaava päätoimittaja, noin polveili pääpiirteissään Sepon tie lehtimiehenä. Ohessa toki tuli kirjoitettua kaikkea muutakin, muun muassa pari kirjaa Siperiasta yhdessä venäläisten kollegoiden kanssa. Nuo Siperiaa käsitelleet kirjat lienevät vieläkin – ajan patinasta huolimatta – yksi perusteellisimmista suomeksi julkaistuista kuvauksista tuosta milloin kiehtovaksi, milloin kolkoksi kuvatusta ja koetusta maapallomme osasta.
Kansallinen lentoyhtiömme Finnair oli 1980-luvulla jyrkässä nousukiidossa. Legendaarisista, ranskalaisista Caravelle- koneista siirryttiin amerikkalaiseen kalustoon. Strategiaksi tuli Euroopan ja Aasian välisen liikenteen kehittäminen, yhtiö avasi reitit Japaniin ja sitten Kiinaan. Solmittiin Neuvostoliiton kanssa sopimus Siperian ylilennoista, Finnair etsi kilpailuetua Euroopan ja Kaukoidän liikenteeseen Helsingin maantieteellisestä sijainnista ja Siperian ylilentojen lyhentämästä matkasta. Toiminnan nopea laajeneminen vaati kaikkiaan sopimuksia useiden eri valtioiden ja muiden tahojen kanssa, ja siihenhän tunnetusti tarvitaan taitoa luoda ja hoitaa suhteita sekä neuvotella. Seppo kutsuttiin 1985 johtajaksi hoitamaan lentoyhtiön yhteiskuntasuhteita ja tiedotusta. Sinivalkoisten siipien kantamana Seppo reissasi maailmaa ympäri, idässä ja lännessä, tiukat ohjelmat vaativat välistä todellista sukkulointia.
Keskustapuolueen erilaiset tilaisuudet olivat vieneet Seppoa Lappiin useasti, samoin myös kalastusharrastus. Suomen pohjoisimman kunnan päättäjät näkivät mahdollisuuden saada kunnanjohtajaksi mies, jolla oli kiinnostus Lappiin ja ylipäätään maaseutuun, mutta samalla suhteet verkostoineen kunnossa etelän korkeimpien päättäjien suuntaan, ylintä johtoa myöten. Tuon pestin ja haasteen Seppo otti vastaan, hän toimi kunnanjohtajana vuoden verran ennen sairaseläkkeellä jääntiään. Pohjoisen tapahtumista ja ihmisistä on hänen tarina-arkussaan runsaasti kuunneltavaa.
Ehtipä Seppo vielä lopetettuaan työnsä Finnairissa perustaa oman yrityksen East-West Relations Oy:n. Se auttoi monia suomalaisyrityksiä Venäjän markkinoilla.
Politiikkaan liittyneen työelämän, tai työelämään liittyneen politiikan, ohessa Seppo ehti toimia myös monissa luottamustehtävissä. Näin jälkeenpäin katsottuna hänen ajatteluunsa sopi hyvin toiminta johtotehtävissä sekä läntisten naapureiden että itäisen suuren naapurimme ystävyysseuroissa, Pohjola Nordenissa ja Suomi-Neuvostoliitto- seurassa, joka muuttui aikanaan Suomi-Venäjä- seuraksi. Mieluinen luottamustoimi oli Kalamiesten Keskusjärjestön pitkäaikainen puheenjohtajuus, kertoihan Seppo kalastusharrastuksen periytyneen isä-Aarolta, sitä kautta kalastusinnostuksen juuret juontuvat oikeastaan Pälkjärven lahnanpyyntiin. Kaikkein arvostetuin luottamustoimi oli kuitenkin UKK-Seuran puheenjohtajuus.
Silloinen tasavallan presidentti Tarja Halonen myönsi Sepolle hänen ansioistaan lehdistöneuvoksen arvonimen vuonna 2004. Kunniakirjan ojensi pääministeri Matti Vanhanen Tamminiemessä UKK:n perinneyhdistyksen, nykyisen UKK- Seura ry:n vuosikokouksessa 30.8.2004. Kunniakirjan ojentamisen paikka, tilaisuus ja varmasti ojentajakin lienevät olleet Sepolle hyvin mieleen.
Seppo, Maalaisliitto ja Keskusta
– Minä näin jo koulupoikana ne epäkohdat, joita yhteiskunnassamme oli. Erityisesti huomioin maaseudun alhaisen tulotason ja vieroksutun aseman, joten oli hyvin luonnollista, että kasvoin maalaisliittolaiseen kotini henkeen ja aloin kirjoittaa. Isäni tilasi maalaisliittolaisia lehtiä. Maalaisliitto oli sukumme puolue, ja sen valinta tuli kuin itsestään. Ei siihen liitytty, siihen synnyttiin. Urho Kekkonen oli se nimi, johon vannottiin silloin sekä maaseudun kehityksen että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan asioissa. Maaseudun Nuorten Liitto eli nykyinen Suomen Keskustanuoret oli Suomen suurin poliittinen nuorisojärjestö, ja ensimmäisen kerran olin suurilla valtakunnallisilla suvijuhlilla Kiteellä jo vuonna 1959. Saman puoluevalinnan tekisin tänäkin päivänä. Ja ehkä muuttaisin ohjelmaa vähän entiseen suuntaan. Näin on Seppo kertonut eräässä haastattelussa kasvustaan kiinni Maalaisliittoon ja Keskustaan.
Viljelijäväestön etuja ajanut Maalaisliitto muuntui aikanaan yleisemmin yhteiskunnallisia asioita ajavaksi Keskustapuolueeksi. Sen linjasta Seppo on ytimekkäästi linjannut näin: – Keskustapuolueen pitää elää pääkaupunkiseudulla samaa kotiseutuelämää kuin muuallakin. Vain samaa junttielämää!
Seppo nykyisestä lehdistöstä ja tiedonvälityksestä
Totta kai lehdistöneuvoksella on käsitys nykyisestä lehdistöstä. Eräässä haastattelussa hän totesi, että puoluelehtien rooli on hävinnyt ja että poliittinen, moniarvoinen tiedonvälitys on lähes loppunut. Hänen arvionsa mukaan niin sanotuissa puolueettomissa lehdissä ja muissa tiedotusvälineissä on poliittista sala-ammuntaa ja jopa kasvotonta, pahantahtoista ilkeilyä. Liekö sitten vaikutteita sosiaalisesta mediasta, johon mielipiteiden vaihto on siirtynyt ja jossa keskustelun on korvannut kinastelu kärjekkäillä lausumilla?
– Maaseudullakin, jossa maakuntalehtien levikki on kovasti kutistunut, tilalle ovat tulleet iltapäivälehdet, joiden tasoa en voi millään tavoin kehua, ne ovat suorastaan hirveitä, toteaa Seppo.
– Moniäänisyys on nykymaailmassa monimölyisyyttä, kansansivistys on siitä kaukana! Valitettavasti tämä taitaa koskea koko tätä niin sanottua sivistynyttä maanpiiriä, on Seppo puuskahtanut eräässä haastattelussa. Samassa yhteydessä hän valittaen toteaa, että myös Yleisradiolta puuttuu sivistynyt lähestymistapa asioihin. – Varsinainen uutispuoli vielä menee, mutta ohjelmapolitiikka pitäisi laskea siivilän läpi, samoin kuin maito siilataan ennen meijeriin toimittamista, arvioi Seppo maanläheiseen tapaansa.
Itse Seppo kirjoittelee vielä jonkin verran, joskus Suomenmaahan ja Maaningan ja Siilinjärven paikallislehteen Uutis-Jouseen. Joskus häneltä lähtee poliittinen kolumni myös saamelaisalueen tärkeimpään lehteen Inarilaiseen, joka on samalla utsjokelaisten paikallislehti.
Pälkjärvi
Seppo on ikään kuin kahden kotiseudun loukussa. Varhaislapsuuden ensimmäinen elinympäristö ja vanhempien kaipuun kohde oli Pälkjärvi. Myöhempi lapsuuden, nuoruuden ja koko aikuiselämän kiinnekohta oli sitten Maaninka. Molempiin seutuihin on Seppo syvästi kiintynyt.
Sepon isä Aaro oli syntynyt Kontiolahdella. – Hän oli kalastanut jo Höytiäisellä, ja kalastus jatkui Pälkjärven rannoilla, sitten vielä Maaningalla, isäni kalasti koko ikänsä. Äitini oli Ilmakasta Mikko Jääskeläisen tytär. Isä kertoi useasti, että sain komean vaimon Ilmakasta, vielä antoi appiukko Mikko Jääskeläinen hyvät lehmätkin mukaan. Sarlundit ostivat vuonna 1920 suonkuivaus-, maanparannus- ja asutusasiantuntijana tunnetun professori Hallakorven Tikkala-nimisen tilan Pälksaaresta. Noin muistelee Seppo Sarlundien alkuvaiheita Pälkjärvellä. Tila tuli maksettua metsätöistä ja Pälksaaren sairaalatyömaan hiekanajaosta tulleilla ansioilla. Tilallaan Sarlundit keskittyivät tehokkaaseen ja tuottavaan karjanhoitoon ja maanviljelyyn.
Pälkjärvestä ja Pälksaaresta Seppo toteaa: – Se oli ensimmäinen elinpiirini, vaikka muistikuvat ovatkin vähäiset. Aaro-isä vei maitoa Pälksaaren sairaalaan, ja olin joskus hänen mukanaan. Ensimmäinen muistikuvani on valkotakkisista ihmisistä, jotka siirtävät isäni tuomia maitotonkkia sisään johonkin rakennukseen. Pälksaaren piirimielisairaalan rakentaminen Sarlundien naapuriin Pälksaaren hovin tilalle oli tärkeä Aarolle ja monille muille paikkakuntalaisille. Ansiomahdollisuuksia löytyi sekä rakennustyöhön tarvittavien materiaalien, vaikkapa hiekan, ajosta, itse rakentamisesta sekä sitten sairaalan ja henkilökunnan erilaisten hankintojen takia.
Seppo kertoo käyneensä vanhempiensa kanssa Kiteellä joskus 1950-luvulla kiikaroimassa Pälksaarta korkealta mäeltä. Kotimatkalla Seppo muistaa vanhempiensa istuneen hiljaisina, heidän kaipuunsa Pälksaareen jätti pysyvän jäljen nuoren pojan mieleen.
Työssään syntyneiden suhteiden kautta Sepolle tarjoutui mahdollisuus käydä Pälkjärvellä jo ennen meitä muita kotiseutumatkailijoita. Tuosta mahdollisuudesta Seppo otti vaarin heti sen ilmaannuttua. Kirjassaan Seppo kuvaa Karjalan tasavallan ulkosuhteita hoitaneen ja Helsingissä lähetystösihteerinä toimineen Pjotr Kuznetsovin heinäkuussa 1989 järjestämää matkaa. – Raja ylitettiin kävellen matkatavaroita kantaen. Piikkilangan takana odotti Pekka, kuten Seppo Pjotria kutsuu vieläkin, Karjalan tasavallan pääministerin auton kanssa. Silloista huonoa tietä matka vei kohti Pälkjärveä, paikat asettuivat paikoilleen muistellen mitä isä oli niistä kertonut. Pälksaaren risteys löytyi helposti. Viitassa luki kuitenkin Partala, sen nimen olivat venäläiset antaneet Pälksaarelle.
Kotipihasta löytyivät rauniot, talon alla ollut perunakuoppa oli säilynyt parhaiten. Isännät olivat antaneet Sepon rauhassa, kostunein silmin, kierrellä kotinsa pihapiirissä ja muistella kaikkea vanhempien ja sisarusten kertomaa. Ohjelmaan mahtui myös tutustuminen entisessä Pälksaaren sairaalassa tuolloin toimineeseen Partalan parantolaan.
Vuonna 1992 Seppo kävi Pälksaaressa silloin jo 96-vuotiaan Aaro-isänsä kanssa ja opastuksella. Aaro Sarlund ei ollut liikkunut omassa entisessä pihapiirissään sitten syyskuun alun 1944. Saman vuoden marraskuun 27. päivänä allekirjoitti Karjalan ministerineuvoston puheenjohtaja S. Blinnikov Sarlundeille ainakin vertauskuvallisesti tärkeän asiakirjan. Tuolla asiakirjalla annettiin Sortavalan kaupunginjohtajalle lupa solmia Suomen kansalaisen Seppo Sarlundin kanssa 50 vuoden vuokrasopimus 0,15 ha:n maa-alasta sovhoosi Iskran mailla loma-asunnon rakentamista varten.
Sepon veli Martti oli kaatunut jatkosodan loppuvaiheissa heinäkuussa 1944 Loimolassa ja jäänyt kentälle. Hänet siunattiin Pälkjärven sankarihautaan elokuussa. Pjotr ”Pekka” Kuznetsovin lisäksi Sepolla oli toinenkin merkittävä tuttavuus Karjalassa. Seppo oli tutustunut Jeltsinin Suomen vierailun aikana Neuvostoliiton lähetystön vastaanotolla Karjalan tasavallan päämieheen Viktor Stepanoviin. Virallisen asioinnin ohessa heistä tuli hyvät ystävät lyydin karjalaa puhuvan, Laatokan rannalta Viteleestä kotoisin olevan ”Vihtorin” kanssa. Sepon täyttäessä 50 vuotta 1992 oli Vihtori kysynyt lahjavihjettä. Kun Sepolla ei heti ollut esittää mielestään sopivaa toivetta oli Vihtori esittänyt muistokiven teettämistä ja pystyttämistä Martti-veljelle Pälkjärven sankarihautausmaalle. Sepolle tuo ehdotus oli mieluinen ja niin Martti Sarlundin muistokivestä tuli ensimmäinen muistomerkki Pälkjärven sankarihautausmaalle.
Suomen asemasta, EU:sta ja Venäjästä
Seppo kertoo äänestäneensä aikoinaan EU:hun liittymistä vastaan, kuten monet muutkin keskustalaiset tuolloin äänestivät ja vieläkään ei nykymuotoinen EU saa hänen kannatustaan. – On EU:ssa hyviäkin puolia, mutta minusta perussopimus pitäisi vähitellen saada uusiksi. Muutoin Suomen tapaiset reunavaltiot tulevat kärsimään ja menettämään itsellisyyttään ja omaa tietään. Unionia täytyisi kehittää selkeästi kansallisvaltioiden pohjalta. Näin Seppo totesi pari vuotta sitten antamassaan haastattelussa.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Seppo on vankkumattomasti Paasikiven-Kekkosen linjalla. Sen hän kertoo muotoutuneen linjakseen vuosikymmenien aikana. – Poliittinen maailmankuva on hyvin kotipohjainen, se muokkautuu maailman ja omien oivallusten kautta. Noin pohti Seppo juttutuokiomme aikana. Yleensä hänen kannanottonsa muista ovat hyvin maltillisia ja korrekteja. Poliittisia vihamiehiä ei hänellä juuri taida olla. Kun keskustelu sivuaa Natoa, leppoisasti jutustelevan Sepon ääni terästyy. – Itä pysyy paikallaan, samoin länsi, ja jos niiden välille tulee jännitteitä, kuten nyt on tilanne, saranapaikat siinä välissä ovat vaarassa jos jotakin sattuu. Jos olisimme Natossa, tulisimme kiistakappaleeksi, nyt Suomi ei ole sitä, ei venäläisten eikä lännen silmissä. Minä en ajattele, että Suomi pitäisi tuhota, meidän tulee siksi itse pitää huoli omasta puolustuksestamme ilman, että osoittelemme sormella vihollisia. Näin linjasi Seppo tilannetta helmikuun alussa. Sen jälkeen Ukrainan kriisi leimahti avoimeksi sodaksi Venäjän hyökättyä maahan. Yksi saranapaikka leimahti liekkeihin.
Kulinarismista
Seppo kuvaa kirjassaan kuinka hän syksyllä 1960 Helsinkiin juuri muuttaneena ja opinnot aloittaneena nautti Primulan ravintolassa ensimmäisen oopperavoileipänsä. Siihen saakka maaninkalaiseen, savokarjalaiseen ruokaperinteeseen perustunut menu alkoi laajeta. – Aika pian huomasin, että Helsingin herroille tarjotaan muutakin hyvää. Eivät ne elä talvea pelkillä suolamuikuilla ja lanttukukolla tahi perunoilla ja soossilla. Vähitellen opin syömään ja juomaan herroiksi, eikä se niin vaikeaa ollutkaan! Eikä näytä olevan muillekaan, joiden kanssa politiikan portailla liikuttiin. Noin on Seppo kuvaillut alkua matkalleen kulinarismin maailmaan.
Seppo on nimennyt kirjansa mainosti, Politiikan pöydän alta. Kyllä politiikan pöydällä on todella ollut välillä ”kystä kyllin” tuon kirjan ruokaa koskevasta luvusta päätellen. Asiantuntevat, makukokemuksiin juurensa juontavat kommentit kohdistuvat kaikki kotimaisesta riistasta, kalasta ja muista tuotteista valmistettuihin ruokiin, vaikka Seppo kuinka toteaa, että joskus voi hyvinkin yksinkertaisilla eväillä ryöstää itselleen kulinaristin maineeen.
Sepon kahdessa 1980-luvulla yhdessä venäläisten toimittajien kanssa kirjoittamassa, Siperiaa käsittelevässä kirjassa on varsin perusteellisesti kuvattu sikäläisiä, maallikolle erikoiseltakin kuulostavia herkkuja. Kulinarismissakin tulee vastaan Sepon maanläheisyys. Hyvin lämpimästi hän on kirjoittanut mm. Savon Sanomiin sisarensa Inkerin hapanleipäjuuresta.
Sepon venäläiset
Yhtenä osana Sepon laajoja suhdeverkostoja tulevat useasti esiin Sepon venäläiset ystävät, tuttavat ja kontaktit. Ystäviksi ylenneet Karjalan ”Pekka” ja ”Vihtori” liittyvät molemmat Sepon sodanjälkeiseen Pälkjärveen. Suhteet venäläisiin juontuvat jo toimittajauran varhaisiin vaiheisiin. Ollessaan aikoinaan Maalaisliiton äänenkannattajan Maakansan aloitteleva eduskuntatoimittaja alkoi Seppo saada kutsuja silloisen Neuvostoliiton suurlähetystön erilaisiin tilaisuuksiin, toki tuolloin muutkin lähetystöt, varsinkin USA:n ja Euroopan maiden lähetystöt kutsuivat väkeä tilaisuuksiinsa. – Noissa tapaamisissa oli mahdollisuus tehdä havaintoja ja lisätä omaa tietopääomaa. Minusta ihmiset ovat loppujen lopuksi hyvin samanlaisia eri puolilla maailmaa. Vanhalla mantereella Euroopassa itään mentäessä inhimillinen, syvällisempi suhtautuminen voimistuu, Amerikan mantereella olen tehnyt saman havainnon, tosin idästä länteen mentäessä, kertailee Seppo havaintojaan.
Kirjassaan Politiikan pöydän alta Seppo on listannut melkein kahdeksankymmentä venäläistä, joiden kanssa hän on vuosien mittaan asioinut. Lista on otsikoitu ”Kotiryssäni”, ja samaan hengenvetoon Seppo toteaa, ettei tuota nimitystä tietenkään tule käyttää. Lähes kymmenen sivun mitalla hän on sitten lyhyesti luonnehtinut noita kontaktihenkilöitään. – Siinä listassa ovat vain neljän vuosikymmenen aikana tapaamani diplomaatit, heidän lisäkseen tutustuin moniin muihin, lehtimiehiin, kulttuuri-ihmisiin, poliitikkoihin ja elinkeinoelämän ihmisiin. He ovat yhdessä suomalaisten kanssa toimineet niin, että maittemme suhteet ja tilanne on nyt aivan toinen kuin toisen maailmansodan jälkeen.
– Suomalaiset eivät tunne venäläisiä yhtään ja nyt meillä on valitettavasti vallalla aivan rasistinen suhtautuminen heihin, eihän tässä nykyisessä ilmapiirissä ole mitään mieltä, puuskahtaa Seppo. Ulkosuhteissa on sama kuin eduskunnassa ja politiikassa yleensä, jos riidan pohjalle rakennetaan, niin asioiden hoidosta ei tule yhtään mitään! Noin puuskahti Seppo helmikuun alun juttutuokiomme aikana.
– Olen laskenut, että kolme sukupolvea ihmiset elävät realismissa, sitten tulee jonkinlainen ”olemme parempia kuin muut”- ajattelutapa. Noin 75 vuoden välein pitää ihmiskunnan ruveta koettelemaan voimiaan, summaa Seppo. Tämän maaliskuun alun tilanne taitaa valitettavasti todistaa, että tuo arvio heitti vain parilla vuodella.
Lobbauksesta
Ottakaamme tähänkin pari lainausta Sepon kirjasta: – Koskaan asioihin vaikutettaessa ei ole liikaa ystäviä. Usein asian voi hoitaa ystävänystävä, joka taas tuntee sitten ystävänystävän ystävän.
Tai toinen lainaus: – Lobbauksen paras käsikirja on Raamattu. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.
Ja vielä yksi: – Lobbari on huono, jopa ruma sana, jota ei Suomessa pitäisi käyttää.
Uransa alkuvaiheista kertoessaan Seppo on usein maininnut käyntinsä vapaa-aikoinaan kotonaan Maaningalla tervehtimässä vanhempiaan. Kun kotitilalla oli vielä karjaa, meni Seppo aina mukaan navettatöihin. Tuo perisuomalainen hieno piirre, maanläheisyys leimaa Seppoa, hänen jutustelussaan ja teksteissään henkii savokarjalainen haastelu. Tyyli ei ole koskaan tyrkyttävän päällekäyvä. Useita vieraitaan Seppo on vienyt Maaningalle, kalaan, luontoon ja jopa navettaan.
Nykyinen muoti-ilmaus on verkostoituminen. Sepon kanssa keskustellessa tai hänestä lukiessaan käy ilmi hänen valtava suhteidensa verkko, on sitten kyse suomalaisista poliitikoista, elinkeinoelämän edustajista tai vaikka venäläisistä ja muiden maiden diplomaateista ja lehtimiehistä.
Kun nykyajan hieman pinnalliseen tapaan ”kuukkeloin” Seposta tietoa verkosta, jäi mieleeni pari luonnehdintaa, yhtenä niistä ”poliittinen velho”. Jotenkin tuntuu, että tuo poliittinen velho on joviaali, maanläheinen johdattelija. Asiat keskusteltiin usein kalassa ollessa, hyvän ruuan ääressä tai jopa navettakäynnillä.
Seppo kuvailee kirjassaan Sari-tyttärensä kysyneen alakouluikäisenä, mitä sinä teet työksesi? Tytärtä oli kovin hämmentänyt, kun hänen isänsä ei tullut säännöllisesti kotiin tiettyyn aikaan, niin kuin kavereiden isät. Vuonna 2020 antamassaan haastattelussa Seppo itse kuvaa työtään näin: – Tiedottaminen oli ympärivuorokautista työtä. Työhön kuului ohjelmien ja artikkeleiden kirjoittamista ja valmistelua, poliitikkojen, toimittajien ja diplomaattien tapaamista, puhelimeen puhumista ympäri vuorokauden ja kiertämistä järjestökentällä.
Noista tapaamisista, lounaista ja illallisesta keskusteluineen, kalaretkistä, kaikenlaisesta ihmisten tapaamisesta ja kirjoituksista, muistioista, julkilausumista, ohjelmista niistä kaikista on jäänyt Sepon jälki suomalaiseen sisä- ja ulkopolitiikkaan.
Sepolta tulee väistämättä kysyneeksi, miksei hän itse lähtenyt ehdokkaaksi vaaleihin.- Niin, eihän se valituksi tuleminen olisi koskaan ollut etukäteen varmaa, vastaa hän vaatimattomaksi. Sitten Seppo jatkaa hieman ilkikurisesti: – Olen minä joskus ollut niin leuhka, että olen sanonut mieluummin käyttäväni viittäkymmentä ääntä kuin pelkästään yhtä! Keskustan kansanedustajien lukumäärä taisi jossakin vaiheessa pyöriä noilla paikkeilla.
Unelma ja neuvoja
Eräässä haastattelussa kysyttiin Sepon merkittävintä unelmaa. – Että lähimmäistemme ja Suomen tulevaisuus ei olisi huonompi kuin muidenkaan, kuului vastaus. Se on lyhyesti, mutta samalla kaiken kattavasti sanottu, sattuu kuin naulan kantaan käsillä olevaan kevään ensimmäisen kuukauden, maaliskuun alkuun.
Entäpä sitten neuvo Pälkjärven pitäjäseuralle? – Ei nykyhetken somehuumassa pidä unohtaa kasvokkain tapaamisten merkitystä. Miten pitäisi lähestyä FB-ryhmän kasvavaa jäsenkuntaa ja saada sieltä seuran kutistuvaan jäsenistöön uutta, innostunutta voimaa? Siinäpä meillä on pohdittavaa!
– Sodan kokenut ja väkivallan jälkeen asuinsijojaan vaihtamaan joutunut väki alkaa olla vähissä molemmin puolen rajaa. Pitää hankkiutua yhteyksiin nykyisten, entisen Pälkjärven asukkaiden kanssa kun se taas joskus on mahdollista, oppia tuntemaan toinen toisensa, etsiä ja kehittää yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja harrastuksia. Tästä on jo vuosien ajalta olemassa oikein hyviä esimerkkejä eräillä pitäjäseuroilla, tähän suuntaan kannattaa myös pienen Pälkjärven pitäjäseuran lähteä.
Lehdistöneuvokselta ei voi olla kysymättä tekohengityksellä tällä hetkellä elävästä Karjala-lehdestä. Näin Seppo toteaa: – Petroskoissa ilmestyy Venäjän ainoa suomenkielinen lehti Karjalan Sanomat. Sekään ei taida olla kovin hyvissä voimissa. Voisi ennakkoluulottomasti etsiä yhteistyötä lehtien välillä. Esimerkiksi yhteistä materiaalia kiinnostavista aiheista voisi julkaista, ja mitä kaikkea sitä saattaisikaan löytyä jutun juureksi kunhan vaan toimeen tartutaan?
Kirsti Sälli ja Paavo Valonen kävivät haastattelumatkalla Sepon ja Marja-Leenan kotona 1.2.2022.
Teksti ja kuvat Paavo Valonen
Videokooste Seppo Sarlundin syntymäpäivähaastattelusta
Nauhoitus on tehty 1.2.2022
