Aino Valonen o.s. Hämäläinen täyttää 97 vuotta tänään 29.6.2021. Aino viettää juhlapäivää läheistensä kanssa kotonaan Hollolassa.
Nettitoimitus onnittelee Ainoa ja juhlistaa hänen syntymäpäiväänsä julkaisemalla Ainon muistoja pitkän elämän varrelta. Muistelmat on kirjoitettu kesällä 2012 tehdyn haastattelun perusteella. Ne on aiemmin julkaistu Pälkjärveläisessä 7/2013 sekä Naistenääni sivustolla 2017
Hyvä lapsuus Hämäläisen suurperheessä
”Lapsuus oli hyvä. Oli leipää ja lämmintä ja vaatteet päällä”, aloitti Aino Valonenmenneitten muistelun kesäkuussa 2012 vieraillessani hänen luonaan Hollolassa.
Aino oli Hilma (s. Miettinen 1892–1990) ja Eljas Hämäläisen (1891–1969) perheen neljäs lapsi. Hän näki päivänvalon kesäkuun viimeisenä sunnuntaina 1924. Perheessä oli ennestään kolme poikaa, Arvo (1920–1951), Martti (1921) ja Mauno (1922–2009). Ainon jälkeen syntyivät Tahvo (1927), Hilja (1929), Martta (1930) ja Antti (1933). Hämäläisen suurperheeseen kuuluivat myös Eljaksen äiti, Susanna (s. Auvinen 1865–1950), Eljaksen sisko Ester (1908–1995) ja Eljaksen veli Taavetti (1894–1983).
Hämäläiset olivat asuneet jo useamman sukupolven ajan Paavolan tilalla Makariissa, alkuun lampuoteina, kuten muutkin kyläläiset. Vuodesta 1911 Paavolan lähes sadan hehtaarin tila oli siirtynyt Antti ja Tahvo Hämäläisen omistukseen ja heiltä sitten aikanaan Antin pojille Eljakselle ja Taavetille.
Hilma ja Eljas olivat hyvät ja oikeudenmukaiset vanhemmat. He opettivat lapset tekemään työtä. Rehellisyys ja toinen toisensa arvostaminen ja kunnioittaminen olivat perusarvoja Hämäläisten perheessä. Hilma-äiti oli hyvä ompelija. Hän ompeli vaatteet kaikille lapsille ja itselleen, samoin veljensä lapsille. Tytöille äiti ompeli pellavamekkoja oman pellon pellavista kudotuista kankaista. Joskus pellavia värjättiinkin vaatteita varten. Äiti oli käynyt Sortavalan seminaarin käsityökursseja ja hän opetti Makariin koulussa käsitöitä ennen Leinien aikaa.
Isä oli hevosmies. Hän kasvatti hevosia ja kuului 1901 perustettuun Pälkjärven Oriyhdistykseen. Yhdistyksen 35-vuotisjuhlakronikassa Juho Leskinen runoilee: ”Entäs Eljaksen elukat/Hämäläisen häntäniekat?/Emätamma Eljaksella/ompi Tuisku tuuliharja/myös on muita mainiompi, sekä oiva orihissa/uljaspoika Untamoinen”.
Kotitalossa oli iso tupa ja kaksi kammaria sekä ruokakomero, jossa oli separaattori. Maidon separoimisen jälkeen kerma jäähdytettiin ja vietiin meijeriin. Ruoan suhteen oltiin omavaraisia. Kaupasta ostettiin tavallisesti vain silliä, suolaa, sokeria, sikuria ja kahvia. Kauppa-asiat hoiteli useimmiten miesväki.
Talon työt tehtiin porukalla. Lapset osallistuivat töihin heti kun kynnelle kykenivät. Aikaa jäi myös leikkimiseen. Sisällä leikittiin avaimen piilotusta, naurisvarasta ja ukkokäppää. Ulkona pelattiin kesällä neljää maalia, sirkkaa ja karhunmaata ja keinuttiin narukeinuissa. Talvella laskettiin suksilla mäkeä ja leikittiin sakin piilosta kuutamolla. Laskiaisena mäkeä laskettiin pienellä reellä (pekureki).
Kotiin tuli Karjalanmaa, Maaseudun tulevaisuus, Yhteishyvä, Kotiliesi ja Suomen Kuvalehti. Ainolle on jäänyt mieleen Kotiliedestä Kieku ja Kaiku ja Yhteishyvästä Sattuman Ville sarjakuvat.
Arki- ja pyhäruokaa
Ruokaa kolmentoista hengen perheessä tarvittiin paljon ja monta kertaa päivässä. Päivä aloitettiin aamukahvilla, ja jo yhdeksän aikaan oli ensimmäinen lämmin ateria. Tarjolla oli silloin läskisoossia tai maitosipulikastiketta, perunoita, leipää ja kokkelipiimää. Iltapäivällä oli yleensä jotain keittoa (kesäkeittoa, maitokaalia, maitoperunoita), leipää ja piimää. Lisukkeina aterioilla oli porkkanamuhennosta, etikkapunajuuria tai tomaattia, kesällä hölskytyskurkkuja ja talvella suolakurkkuja. Iltapäiväkahvi vietiin heinätöiden ja elonleikkuun aikaan pellolle. Iltalypsyn jälkeen syötiin kesällä lillikokkelia tai marjamaitoa ja leipää.
Muita Ainon muistamia arkiruokia olivat lihaperunakeitto, hernekeitto, veriletut, keitetyt kananmunat, mustikkapuuro ja talkkunapuuro. Talkkunajauhot valmistettiin siten, että kauranjyviä ja vettä kuumennettiin muuripadassa. Joukkoon laitettiin muutama ohranjyvä. Kun ohranjyvät halkesivat, keitos oli kypsää ja se valutettiin. Jyvät laitettiin siivotun, kuuman leivinuunin arinalle ja niitä sekoitettiin paahtumisen aikana. Jyviä vietiin paahtumaan myös naapurin uuniin. Kypsät paahtuneet jyvät jauhettiin karkeaksi jauhoksi, josta talkkunapuuro keitettiin.
Pyhänä oli aina uunipaistia (karjalanpaistia). Iltaruokana oli mm. marjamämmiä, leipäpuuroa, vispipuuroa, marjakeittoa, ohrauunipuuroa, ohravelliä, mannavelliä, munavelliä ja joskus harvoin riisivelliä. Piirakat, kukkoset, sultsinat, keitinpiiraat, lanttukukko ja perunakukko kuuluivat myöskin pyhänseudun ruokapöytään. Pyhäksi leivottiin myös pullaa ja otrakokkoja. Sokerikakku oli harvinaisempaa herkkua. Leipää leivottiin useamman kerran viikossa.
Metsästä ja suolta poimittiin mustikat, puolukat, mesimarjat, lakat ja sienet ja säilöttiin talven tarpeisiin. Viinimarjat keitettiin mehuksi. Kalastusta perheessä ei harrastettu Taavetti-sedän ja poikien onkireissuja enempää. Piimäselän pojat kalastivat ja heiltä saatiin mm. matikkaa, josta keitettiin soppaa.
Syksyllä tapettiin sika ja lihat suolattiin talven varalle. Teurastuksen jälkeen tehtiin sianpääsylttyä ja maksalaatikkoa. Mikkelinä keitettiin lammaskaalia. Juottovasikoita teurastettiin ja paistit paistettiin kokonaisina uunissa. Lihoista tehtiin myös kastikkeita, keittoja ja sylttyä. Kun lehmät poikivat, saatiin ternimaitoa. Siitä tehtiin pannukakkua ja uunijuustoa, josta tehtiin juustomaitoa.
Jouluruokia olivat kinkku, uunipaisti, lanttulohko, porkkanalaatikko, piirakat, riisipuuro ja sekahedelmäkeitto. Joulujuomana oli vuassa. Se valmistettiin siten, että uunissa miedossa lämmössä haudutettiin yön yli pataan kylmään veteen pannut ruisjauhot ja perunalohkot, jotka näin imeltyivät ja jotka sitten laitettiin puukorvon pohjalle. Päälle kaadettiin haaleaa vettä ja joukkoon lisättiin nokare hiivaa. Seoksen annettiin käydä muutaman päivän, jonka jälkeen se siivilöitiin ja juoma oli valmista nautittavaksi kotikaljan tapaan.
Mummon tyttö
Aino oli mummon tyttö. Yksi ihanimpia lapsuudenmuistoja on, kun mummo kääri Ainon pieneen villahuopaan, otti syliinsä ja keinutti keinutuolissa.
Susanna-mummo oli harvinaisen hyvä ihminen. Hän ei moittinut koskaan ketään. Mummo oli rauhaa rakastava sovinnontekijä, joka selitti aina kaikki asiat parhain päin.
Aino kävi mummon kanssa marjassa. Mummon kanssa hän meni myös kirkkoon. Oikopolkua Kotsinlammen ohi ja Kotsinpuron yli. Kosteitten paikkojen yli mennessä piti riisua kengät ja sukat pois. Saarnat pitkästyttivät Ainoa kirkossa.
Aino muistaa kerran pienenä tyttönä karanneensa Asikaisen rakennuksille. Mummo haki sitten karkulaisen kotiin.
Ester-täti käytti lapsia Leppälammella uimassa. Täti tilasi Nyyrikkiä ja luki sitä lapsille aitassa. Jatkokertomukset hän leikkasi lehdistä irti ja sitoi kirjaksi. Sodan jälkeen Ester toimi siivoojana Meltolan sairaalassa Karjaalla.
Koulussa ja kerhossa
Kansakoulun Aino kävi Makariin koulussa. Kouluun oli matkaa vajaat kaksi kilometriä. Talvella matka taittui hiihtäen. Piimäselän Iivari teki lapsille hyvät sukset. Makariilaiset menivät kouluun seitsemän vuoden ikäisenä. Samaa koulua käyvät Naatselän lapset aloittivat koulun vasta kahdeksan ikäisinä pidemmän koulumatkan vuoksi. Alakoulun opettajana toimi Maikki Leini ja yläkoulussa Toivo Leini. Maikki piti jonkun verran tunteja myös yläluokkalaisille.
Ainon lempiaineita koulussa olivat käsityöt ja äidinkieli, erityisesti runonlausunta. Mikään kouluaine ei tuntunut vastenmieliseltä. Ensimmäisinä käsitöinä neulottiin villalangasta edestakaisneuleella patalappu ja sukkanauhat. Sukkanauhoja neulottaessa tuli opituksi myös napinläpien neulominen. Omasta pellavasta kudotusta kankaasta Aino kirjoi liinoja muliinilangalla. Nenäliinojen valmistus kuului myös käsityötuntien ohjelmaan. Koululla oli ompelukone ja sen käyttöä harjoiteltiin ylemmillä luokilla.
Kun koulussa alettiin tarjota lapsille lämmintä ruokaa, se keitettiin aluksi saunan muuripadassa. Ruoka oli hyvää. Antti-veli tykkäsi erikoisesti kauravellistä. Ruokailun jälkeen ylempien luokkien tytöt pesivät astiat saunalla.
Kaikenlaista kurittomuuttakin koulussa esiintyi. Aino muistaa kuinka pojat olivat pissanneet arestissa ollessaan kukkaruukkuihin. Maikki-opettaja ihmetteli sitten, että miksi hänen huolella hoivaamansa kukat kuolevat. Erään kerran taas jotkut tytöt haukkuivat pikkulottia pikkurotiksi. Haukkumisen syynä lienee ollut kateus, kun heitä ei ollut kotoa päästetty mukaan pikkulottien toimintaan. Maikki sattui kuulemaan haukkumisen ja määräsi haukkujat arestiin.
Kouluvuoden kohokohtia olivat joulujuhlat. Pitkin syksyä oli harjoiteltu näytelmiä, kuorolaulua, tonttuleikkejä ja runonlausuntaa. Luokka täyttyi illan pimennyttyä parhaimpiinsa pukeutuneista oppilaista ja heidän perheistään. Ainoa jännitti etukäteen oman ohjelmaosuutensa suorittaminen. Joulupukki jakoi lapsille pienet paperipussit, joissa oli pulla tai omena.
Leinit pitivät oppilaille maatalouskerhoa. Kerholaiset myös retkeilivät opettajiensa johdolla. Eräänä kesänä he kävivät Sortavalan Taruniemessä Winterin huvilalla. Vähän ennen sotia koko pitäjän maatalouskerholaiset tekivät yhteisen retken Valamoon. Maikin venäjänkielen taito oli tarpeen matkalla. Retkeläiset matkasivat tarkoitusta varten tilatulla linja-autolla Sortavalaan ja siitä laivalla Valamoon. Valamossa oli paljon munkkeja, upea omenatarha ja iso lehmikarja. Munkit veivät retkeläiset syömään trapetsaan. Munkkien laittama ruoka ei kuitenkaan lapsille maistunut oikein hyvin, koska siinä oli paljon ruokaöljyä. Paastonajasta johtuen ruoka oli tavallista vaatimattomampaakin. Onneksi kerholaisilla oli omat voileivät mukana, ettei tarvinnut ihan nälässä olla. Yönsä retkeläiset nukkuivat vierasmajan lattialla.
Pyhäkoulussa ja rippikoulussa
Sunnuntaisin Makariin lapset kävivät pyhäkoulua. Sitä pidettiin vuorotellen eri taloissa. Opettajina olivat Elvi Immonen (s. Mujunen) ja Jenny Miettinen (s. Nenonen). Elvi oli pääopettaja, Jennyn vastuulla oli laulun opetus. Joulujuhla pidettiin aina Elvin kotona. Lapset olivat enkeleinä ja koko kylän väki oli tervetullut juhlaan. Aino muistaa, että Elvi oli hyväntahtoinen ja iloinen ihminen ja keitti hyvää perunavelliä.
Ainon rippikouluaika jakaantui talvisodan molemmin puolin. Syksyllä 1939 istuttiin kaksi viikkoa Pälkjärven kirkon sakastissa pänttäämässä kristinoppia. Toiset kaksi viikkoa käytiin sitten keväällä Maaningalla yhdessä paikallisten nuorten kanssa. Molemmissa paikoissa rippikoulua pidettiin tytöille ja pojille yhtä aikaa.
Rippikoulukavereista ovat jääneet mieleen Saara Kokko, Jenny Immonen, Katri Timonen, Eelis Heinonen, Lauri Miinalainen ja Lauri Olkkonen. Katria Aino on tavannut jälkeenpäin joskus pitäjäseuran kesäjuhlilla. Saaralta Aino sai elämäniäksi mieleen painuneen opetuksen, ettei toista ihmistä pidä arvostella. Aino oli nimittäin arvostellut Saaran sulhasta tyyliin ”kuinka sinä nyt tuollaisen otat”. Siihen Saara oli tokaissut: ”Jokaisella on oma hyvänsä, sammakollakin nuijapäänsä.” Kuultuaan tämän kesällä 2012 Saara oli räjähtänyt nauramaan. Hän tiesi heti kenestä oli kysymys.
Rippikouluajan Aino kortteerasi Maaningalla Sinikivessä Eino ja Saimi Kinnusen luona. Hämäläiset olivat evakossa Kurolanlahdessa. Sieltä oli kirkolle kymmenen kilometrin matka. Rippisunnuntaina Aino käveli äidin kanssa tuon matkan kirkolle ja takaisin. Vain pienen matkan lahden yli he pääsivät jonkun venekyydillä. Mitään kahvikekkereitä ei juhlan kunniaksi pidetty eikä kukkia ja lahjoja annettu. Rippimekko oli musta.
Suutarit, räätälit, kehruumummot ja muut kulkijat
Talvella Hämäläisen tupaan majoittui muutamaksi viikoksi suutari. Hän teki koko perheelle kengät omien eläinten parkituista nahoista. Aino muistaa, että suutari tuli Ilmakasta, mutta nimi on päässyt unohtumaan.
Myös miesten päällysvaatteet valmistettiin kotona. Äiti ja mummo kutoivat sarkaa ja lähettivät sen tehtaaseen ”tampattavaksi”. Kun sarka oli saatu takaisin kotiin, paikalle kutsuttiin räätäli Kaasinen Ilmakasta. Urakassa vierähti räätäliltä useampi viikko. Kaasinen oli leikkisä mies ja keksi työnsä ohessa omia lauluja. Lapsille hän opetti pirunviulun tekemisen.
Talvella pirtissä hyrisi myös rukki, kangaspuut paukkuivat ja sukkapuikot kilisivät. Omien lampaitten villat kävi kehräämässä Miina-niminen kehruumummo Naatselästä. Ennen sitä oli pidetty villankarstaustalkoot. Naisväen ahkerissa käsissä langoista syntyi talvipuhteina villapaidat, sukat ja kintaat. Äiti ja mummo kutoivat myös itse kasvattamansa pellavat kankaiksi.
Sulan maan aikana töihin tarvittiin myös aidantekijöitä ja ojankaivajia. Puintityöt ja perunannosto tehtiin talkoilla. Hämäläisillä oli Avoniusten kanssa yhteinen perunannostokone. Perunannosto aloitettiin vuorosyksyin eri taloista. Alkujaan viljat leikattiin sirpillä ja puitiin riihessä. Myöhemmin sitten saatiin avuksi puimakone Naatselästä.
Hämäläisillä yöpyi monenlaisia kulkumiehiä, jotka viipyivät kerrallaan yön tai kaksi. He nukkuivat tuvan penkeillä ja lattioilla. Käydessään he saattoivat tehdä jotain pieniä askareitakin talossa. Marketan Jussi pilkkoi puita. Hupsu Toivo oli kova laulamaan. Torvensoittaja Mikko Kempas töräytteli torvellaan serenadeja talon naisväelle.
Erään kerran Aino oli hakemassa vettä kaivolta äitinsä kanssa, kun Mikko tuli paikalle. Oli Hilman päivä ja Mikko alkoi soittaa siinä kaivolla Hilmalle onnitteluserenadia. Torvi ei kuitenkaan ollut oikein kunnossa sillä kertaa, ja Mikko oli hyvin pahoillaan, kun ei saanut siitä kunnon ääntä. Mikko oli hyvin siisti, ja jos hän sattui yöpymään Hämäläisellä yhtä aikaa Jussin ja Toivon kanssa, niin hän pyysi ettei emäntä laittaisi häntä Jussin ja Toivon viereen yöksi, koska heillä oli syöpäläisiä.
Sota-ajan elämää ees taas
Talvisodan päätyttyä Hämäläiset joutuivat muitten pälkjärveläisten tavoin evakkoon Maaningalle, josta he muuttivat syksyllä 1940 vuokratilalle Siilinjärvelle. Ainolle järjestyi serkun, Helmi Turusen avulla lastenhoitoharjoittelijan paikka Suomen Huollon Lastensairaalasta Mikkelistä. Helmi oli sairaalassa ylihoitajana.
Jatkosodan alettua Aino polki Mikkelistä pyörällä Siilinjärvelle ja sieltä Maaningan kirkolle Maikki Leinin luokse hakemaan lottapapereita. Maaningalta sitten ensimmäisten joukossa Pälkjärvelle siivoamaan paikkoja.
Koti oli säilynyt sodassa ehjänä. Antti Laasonen kokosi ennen omistajiaan tuotuja kyläläisten lehmiä Hämäläisten navettaan, jossa Taavetti-setä ruokki ne ja Aino lypsi. Aino valmistiHämäläisen tuvassa ruokaa työvelvollisille. Edellisten isäntien istuttamaa perunaa ja kaalia saatiin omasta pellosta, Juho Avonius toi esikunnasta lihaa, ja hoidossa olevat lehmät antoivat maitoa. Joku syöjistä oli kehunut, ettei ikinä ollut saanut niin hyvää perunavelliä, kuin Ainon keittämä oli.
Lastensairaala oli siirretty Mikkelistä Harluun. Helmi-serkku pyysi Ainon sinne apuhoitajaksi ja siellä meni kaksi vuotta, vaikkei Ainolla ollut apuhoitajan koulutusta. Harlun aseman lähellä Leppäkoskella oli lottakanttiini. Sairaalan yövuoron jälkeen Aino nukkui aamupäivän, kesäaikaan kävi herättyään uimassa ja meni sen jälkeen töihin lottakanttiiniin. Sieltä sitten taas yövuoroon sairaalaan. Nuorena jaksoi!
Myös Suojärvellä oli Suomen Huollon sairaala. Sieltä piti siirtää pieni lapsi Harluun. Aino komennettiin hakemaan lasta. Aino meni aamulla lapsen kanssa junaan, joka oli täpötäynnä lomalle meneviä sotilaita. Sotilaat olivat kohteliaita ja järjestivät junassa istumapaikan Ainolle ja lapselle. Sairaalassa työskennellessään Aino joutui myös kuskaamaan näytteitä polkupyörällä Sortavalaan.
Tammikuussa 1944 Aino oli hyväksytty lastenhoitajaopiskelijaksi Lastenlinnaan Helsinkiin. Matkaan lähdettiin yhdessä Tyyne Laasosen ja pikku Irjan kanssa. Aino sai kortteerin Laasosilta Käpylästä. Lastenlinnan lääkärinä oli Arvo Ylppö ja ylihoitajana Elvi Sinervo. Helmikuun alkupäivinä Helsinkiä pommitettiin ankarasti. Lapsipotilaiden kanssa jouduttiin menemään pommisuojaan. Lapset siirrettiinkin sitten pommitusten tieltä Kauniaisiin ja kurssi keskeytettiin. Aino, Tyyne ja Irja palasivat pikimmiten takaisin Pälkjärvelle. Syksyllä 1944 kurssia olisi päässyt jatkamaan, mutta silloin Ainolla ei ollut siihen taloudellista mahdollisuutta.
Kesän 1944 Aino oli Makariissa ja kävi sieltä käsin Kerttu Avoniuksen kanssa muonittamassa Ilmakan koululla evakoita, joita sinne tuli mm. Suojärveltä. Sodan loputtua Aino lähti viemään karjaa Tohmajärvelle, josta tuli vielä takaisin. Kahden viikon ajan Aino muonitti kotonaan evakuointiporukkaa tätini Ester Immosen kanssa.
Auringonpimennys
Äiti, Aino ja Tahvo lähtivät evakkotaipaleelle hevosen vetämillä kumipyöräkärryillä mukanaan kolme lehmää. Näin taivallettiin Hankasalmelle saakka. Siellä kolmikko nukkui kärryn alla. Hankasalmen jälkeen he sitten saivat lehmät ja tavarat junaan.
Laihialla Hämäläiset asuivat aluksi Jokikylässä Tuomistolla Tiina ja Antti Hiltusen kanssa samassa kammarissa. Seuraava paikka oli erään ikäneidon talo Hyötylä Keskikylässä. Tuvan ja kammarin käsittävään asuntoon majoittui koko Hämäläisen perhe.
Myöhään syksyllä Aino osallistui Pälkjärven lottayhdistyksen lopettajaisiin, jotka pidettiin kätilö Hilja Kauppisen kortteerissa.
Aino pääsi töihin Laihian kulkutautisairaalaan. Sairaala toimi maalaistalossa. Asuntona oli sairaalan keittiö. Kulkutautisairaala lopetettiin kesällä 1946. Aino pesi sairaalan loppupyykin ja huuhtoi sen Laihianjoessa 20-vuotissyntymäpäivänään. Kesken kaiken päivä hämärtyi ja linnut lakkasivat laulamasta. Tuli täydellinen auringonpimennys.
Elämä vakiintuu
Sodan jälkeen muutama pälkjärveläinen perhe, Hämäläiset heidän joukossaan, muuttivat Hämeeseen ja alkoivat rakentaa uutta elämää Laitialan kartanon maille Asko Avoniuksen kanssa tehdyn, hieman erityislaatuisen tilakauppajärjestelyn seurauksena. Syksyllä 1946 Ainokin muutti Laitialaan. Seuraavan vuoden hän opiskeli Säämingin emäntäkoulussa Savonlinnassa.
Laitialassa Ainon kohtaloksi koitui Pälkjärven Kuhilasvaarassa syntynyt Erkki Valonen (1923–1984), entisen Pälkjärven kunnankirjurin Juho Valosen (1882–1958) poika. Aino ja Erkki vihittiin avioliittoon Laitialassa uudenvuodenaattona 1948.
Nuoripari osti Erkin vanhemmilta Hollolan Lahdenpohjasta Vesijärven rannalta puolet Viron tilasta, jonne he rakensivat itselleen talon ja uuden elämän. Tila oli Laitialan kartanon ulkotila, joka sijaitsi parin kilometrin päässä itse kartanosta. Tila nimettiin Paavolaksi. Perheeseen syntyi kolme lasta, Paavo 1949, Maija 1952 ja Kari 1959. Aikanaan Karista tuli Paavolan isäntä. Hän hoitaa nyt laajentuneita peltoja ja metsiä vaimonsa Kathyn ja poikiensa kanssa. Ainon ja Erkin aikanaan perustamasta mehiläistarhasta on kehittynyt ammattitaidolla hoidettu Valosen Hunajatila.
Yksin, mutta ei yksinäinen
Kolmekymmentäkuusi vuotta kestänyt avioliitto päättyi Erkin kuolemaan marraskuussa 1984. Pian sen jälkeen Aino muutti omilleen ja asuu nykyään Hollolan kuntakeskuksessa Salpakankaalla. Yksinäiseksi hän ei kuitenkaan itseään tunne, eikä ole tuntenut koko aikana. Lapset ja lapsenlapset piipahtavat tämän tästä Ainon luona.
Yksin eläessään Aino on tehnyt käsitöitä, lukenut, hiihtänyt, pyöräillyt, käynyt kansalaisopiston kursseja ja vesijumpassa. Seurakunnan ikäihmisten kerho ja toiminta Eläkeliiton paikallisosastossa ovat kuuluneet myös Ainon harrastuspiiriin.
Käsistään kätevä Aino on ommellut kansallispuvutkin itselleen, tyttärelleen ja molemmille miniöilleen. Kankaat pukuihin Aino kutoi itse. Ainoastaan pusero- ja essukankaat on ostettu valmiina. Lapsenlapsistakin kaksi poikaa on jo saanut Keskipohjanmaan liivit ja paidat ja tytär Hämeen puvun.
Aktiivinen toiminta sotaveteraanien naisjaostossa on tuonut elämään paljon touhua ja tapahtumia. Aino kuuluu jaoston hallitukseen ja puheenjohtajanakin hän on ollut kuusi vuotta. Vuonna 2009 Ainolle myönnettiin veteraanityöstä Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitali kultaristein.
Pälkjärvellä ja pitäjäseuran kesäjuhlissa Aino on käynyt useita kertoja. Myös pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten tapaamisissa Karjalatalolla Aino on usein nähty vieras poikansa Paavon kanssa.
Ainon sisaruksista Hilja asuu Hollolassa ihan lähellä Ainoa. Martta, Martti, Tahvo ja Antti asuvat Halikossa, jonne he vanhempineen muuttivat Laitialasta 1950-luvun alkupuolella.
Kuvat Aino Valosen albumista.
XXXXX
JK. Jutussa mainittu Hilja-sisar kuoli muutama vuosi sitten.
Kuva Lissu Kaivolehto
”Silloin kun se parasta on ollut, niin työtä ja vaivaa se on ollut”, toteaa Aino elämästään.
