Olit tosi suomalainen. Kasvattajaasi ei
pannut talvisodan pakkanen. Sinua ei syönyt ryssä, vaikka
kypsymisvaiheessasi heitä oli 70 vain 20. metrin päässä. Maistuit
makealle, olit makujen maku, muisto halki vuosikymmenien takaa.
Talvisodan
pakkaset olivat vaurioittaneet meidän omenapuita. Pienin puu teki
kesällä 1944 kaksi omenaa. Meillä oli viimeisen kuukauden ajan 70
venäläisen sotavangin leiri. Hekin jättivät nämä kaksi omenaa rauhaan,
kotieläinten teurastus-jätteet pelastivat teidät. Iso osa kotieläimistä
teurastettiin ennen evakkoon lähtöä, lihat ja nahat tynkäsuomen
tarpeisiin.
Koitti syyskuun 19. päivä 1944, kello 10 porhalsi
kaksi armeijan linja-autoa pihaan.Nämä 70 sotavankia lähtivät komeasti
kohti vankien vaihtoa, pölyvana jäi vain taivaalle. Kello 14 oli äidin
ja minun määrä painaa starttinappulaa, äiti nelivuotiaan oriin
ohjaksissa ja minä iäkkäämmän ruuna Köntyksen ohjaksissa.
Muistan
elävästi, kuinka olin ennen lähtöä sanonut äidille kiertäväni vielä
talon. Kiersin ja otin ne kaksi omenaa varovasti taskuuni. Äiti oli jo
noussut rattaille, annoin hänelle toisen omenan. Olimme sopineet, että
kun olemme päässeet uuden rajan yli, syömme omenat.
Lähdimme
pihasta. Ei noussut pölyvanaa tiestä kun ajoimme mäkeä alas muiden
lähtijöiden joukkoon. Jo siinä vaiheessa pikkumiehen aivoissa takoi
ajatus, minkä taaksesi jätät jätä se ilman tuijotusta. Enkä päätäni
kääntänyt. Kävin lähtöpaikalla seuraavan kerran vasta vuonna 2002.
Nostalgiakupla puhkesi, realisoitui.
Matkamiehen matkan piti
jatkua kohti Laihiaa. Olimme ajaneet jo jonkin aikaa ja aloimme
lähestyä vanhaa rajaa. Ylitimme rajan ilman sen suurempia seremonioita.
Äiti nosti kättään, jossa oli omena. Nyt oli aika, emmekä lähteneet
paha maku suussa.
Omena jäi fyysisesti matkalle, muistot
tarttuivat puseroon ja siellä ovat pysyneet. Kotipihan viimeisille
omenoille eivät vetäneet vertoja edes sodan jälkeen kauppoihin tulleet
amerikkalaiset mehukkaat ostokorttiomenat. Nehän olivat vain omenoita.
Lisätty 6.4.2018
