Tuliko kana vai muna tai molemmat?
Elämä haki uusia muotojaan
Elettiin kesää 1942 ja keväisen
paluumuuton jälkeen olimme äidin ja pienen Eeva-Liisa sisaren kanssa
ehtineet asettua taloksi ja saaneet kokea kevään tulon riemun
Pälksaaressa. Elämä hymyili koko naaman leveydeltä, vaikka olikin sota
ja sodan tuomat hankaluudet jokapäiväiseen elämään. Oli puutetta vähän
kaikesta, jopa niinkin vähäpätöisestä asiasta kuin kananmunat. Niiden
saamiseksi tarvittiin kanoja ja jopa kukollakin oli roolinsa kanojen
hyvinvoinnin edistäjänä, sitäkin tarvittiin. Onneksi ne olivat kanoja.
Jos ne olisivat olleet sikoja, niin niihin olisi voinut soveltaa Lauri
Viidan runoa Yhteistoiminta.
Akka kylän laskit kantoi,
joka murun läävään antoi.
Sika lihoi, akka laihtui. –
Joulun alla vuoro vaihtui.
Ei muuta kuin kanan hakuun
Kuten jo mainitsin, maassa vallitsi
kaamea munan puute. Mutta asiaan löytyi ratkaisu, posti toi kirjeen
äidin äidiltä ja hänen sisareltaan sekä veljeltä Rantasalmelta. Toinen
helpottava tekijä oli isän saama loma Rukajärveltä, se mahdollisti kanan
hakumatkan Rantasalmelta. Asian tausta oli, että äidin kotiporukat
olivat evakuoitu Rantasalmelle ja nyt 1942 kesällä he halusivat palata
takaisin Kannakselle Raudun pitäjään omalle kotimäelleen. Ilmeisesti
oli muutenkin haluja tavata vävy, koska muuttoon liittyi paljon
käytännön asioiden järjestelyjä ja isällä oli näistä asioista tietoa ja
kokemusta.
Hataria muistikuvia menomatkalta
Ei sitten muuta kuin matkaan, oli
välttämätöntä tehdä kunnon matkaeväät, sillä siihen aikaan
täydennysmuonan hankkiminen ei ollutkaan niin yksinkertainen asia
erinäisine elintarvikekortteineen ja jos yleensä sattui jotain olemaan
saatavilla. Matka kulki reittiä Pälksaari – Joensuu – Parikkala –
Savonlinna – Rantasalmi ja sen muistan, että matka oli mennen tullen
aikamoinen seikkailu. Oli ukot ja akat, selvät ja humalaiset, sotilaat
ja siviilit – kaikki yhtenä suloisena sekasotkuna ja se takasi
omanlaisensa junatunnelman. Kun tähän lisää vielä muutaman junan
vaihdon, niin show alkaa saada lopullisen muotonsa. Onneksi ei ollut
kännyköihinsä pälättäviä ihmisiä, se oli pelastus lopulliselta
katastrofilta. Hatariin muistikuviin on jäänyt eräs merkittävä piirre –
menomatkalla oli enemmän iloisia ihmisiä, paluumatkalla ei ollut enää
samaa riehakkuutta. Syykin selvisi vasta vuosien kuluttua kun oma
ymmärrys kasvoi, paluumatkalla olevat junat olivat täynnä lomalta
palaavia sotilaita ja ymmärrettävistä syistä loman loppuminen ja paluu
rintamalle toi mieleen haamun henkirievun säilymisestä ja
tulevaisuudesta, tämähän oli siihen aikaan varsinainen kansantauti.
Muistikuvia Rantasalmelta
Ne jäivät varsin hatariksi noin 5,5
vuotta vanhan pojankoltiaisen mielessä. Mummo eli äidin äiti oli
ykkösasia sekä täti ja eno sekä puhumisen pajatus takaisin paluusta
kotiseudulle Rautuun, olinhan itsekin kokenut se vajaan puolivuotta
aiemmin. Muistikuvieni pohjalta uskallan väittää, että jos tällöin joku
olisi mennyt julistamaan, ettei siviilejä saisi päästää muuttamaan niin
likelle sotatoimialueita, hänet olisi poltettu noitana roviolla.
Kenenkään mieleen ei edes pamahtanut, että kahden vuoden päästä tulee
kuitenkin lähtö takaisin. Niin syvällä olivat juuret kotiseudun
mullassa, äidin kotitalo oli ollut saman suvun hallussa yli 300 vuotta
ja luopuminen kotipaikastaan sai sydänlihaksetkin vereslihalle varsinkin
äidin vanhimmalle sisarelle.
Toinen asia, mikä jäi mieleen
Rantasalmesta, oli kivien runsaslukuisuus pelloilla. Ilmeisesti tähän
perustuu käsitys, että Rantasalmen peltoja ei pappikaan kiroamatta
kyntäisi. Myöhempinä vuosina lomareissuilla tulin tarkastelleeksi
tätäkin näkökulmaa, enkä ihan vähällä menisi vastaan väittämään.
Hataria muistikuvia paluumatkalta
Lomalta palaavien sotilaiden lisäksi jäi
muistiin eräs näkymä junan ikkunasta. Lähdettiin Savonlinnasta
eteenpäin, rata kulki ratapenkereen päällä järven rantaa myötäillen,
junan ikkunasta näin hiekkarannan, kaislikon ja muutaman katiskan
järvessä. Näky syöpyi mieleeni. Tämä muistikuva palautui myöhemmin
useinkin tajuntaani, mutta en saanut yhtymäkohtaa todellisuuteen ja niin
muistikuva jäi pimentoon. On sanottu, että kaikki ratkeaa aikanaan ja
niin ratkesi tämäkin. Olimme joskus 1970-luvulla kesälomareissulla
Punkaharjulla, jossa rautatie ja maantie kulkevat vähän matkaa
rinnakkain ja näin ratkesi tämäkin muistikuva, löytyi paikka, joka
täsmäsi muistikuvaani. En ole vieläkään keksinyt, miksi eräät tällaiset
irralliset muistikuvat saattavat syöpyä pienen lapsen muistikuvastoon
vailla sen kummempaa tarkoitusta. Ehkä sitä ei tarvitse ymmärtääkään.
Vastaus otsikkoon; tuli molemmat
Ennen kuin päästiin kotiin Pälksaareen,
niin syntyi vielä yksi häslinki. Meillä oli matkassamme pahvilaatikko,
joka oli narutettu tiukasti kiinni ja seiniin oli tehty joitakin reikiä
hapen saannin varmistamiseksi. Laatikossa oli kana ja yhtä äkkiä se
sähköisti tunnelman koko vaunussa. Se alkoi kaakattaa vimmatusti ja
reippaan kuuluvalla äänellä, että muna on tullut maailmaan ja tämä on
tarkoitettu teille ilmoitukseksi, että minäkin, kana, osaltani
osallistun munan puutteen torjuntaan. Tulevina vuosina kun aina kuulin
munineen kanan kaakatuksen, niin se palauttaa edellä kerrotun tapauksen
mieleeni.
Kotona Pälksaaren mäellä kana pääsi pois
kuljetuslaatikosta muutaman muun kanan ja yhden kukon joukkoon.
Laatikossa oli yksi muna ja vieläpä ehjä, oli hyvät pehmusteet. Uskokaa
tai älkää, se muna maistui muita munia paremmalle.
Ja sitten Pälksaaressa taas munittiin niin että….
Tätä munimisen onnen aikaa kesti noin
kaksi vuotta. Kansanhuoltokin sai munasadosta osansa. Osa meni suoraan
kulutukseen eli syöntitarkoitukseen ja osa meni uusien kanojen
tuottamiseen eli poikashaudontaan. Laumassa oli yksi kukko, joka oli
topakan puoleista lajia polkemishommissa ja tämä takasi kanoille
hautomiskelpoisia munia ja kanat tyydyttivät tätä suvun
jatkamisviettiään. Taisipa jopa käydä niin, että kanaparven kasvaessa
yhden kukon voimavarat loppuivat ja tarvittiin pari uuttakin kukkoa ja
niitähän löytyi haudotuista poikueista. Väsyneelle kukolle ja
kanoillekin kävi sitten vähän köpelösti, niiden kaula jäi kirveen terän
ja hakopölkyn väliin. Äiti oli varsin napakka ratkomaan näitä elämän ja
kuoleman kysymyksiä. Niinpä kanapaistiakin oli tarjolla. Mutta niin
kuin kappaleen alussa totesin, tätä onnen aikaa kesti noin kaksi vuotta,
sotatorvet alkoivat säröillä.
Ei munimalla sotia voiteta
Sota kouraisi taas Pälksaartakin
tuntuvalla otteella. Vihollisen läpimurto Kannaksella ja
pysäytystaistelut tuottivat potilasainesta sotasairaalaan ja vähän
myöhemmin Laatokan koilliskulman torjuntataistelut pitivät huolen
sotasairaalan täyspainoisesta työskentelystä. Tämä kahden vuoden jakso
oli tuonut myös sellaisen rauhallisen ilmapiirin jokapäiväiseen elämään
ja sotakin oli niin kaukana, ettei sitä joka päivä huomannut muusta kuin
lehtien runsaista kuolinilmoituksista. Kaikki tämä oli kerralla
poispyyhkäisty ja kesäkuun 1944 jälkeen alkoi jo julmettu meno, joka
vain kiihtyi syksyä kohti. Onnen päivät olivat ohi peruuttamattomasti.
Demokleen miekka kaiken yllä
Myös kanojen. Luovutettavien alueiden
ihmiset valmistautuivat evakkotielle lähtöön. Kanojen status ei ollut
korkeinta tasoa ja niinpä olemisen epävarmuus oli kanojen kohdalla
suurimmillaan. Tiukka määräys oli, että välttämättömimmät otetaan
mukaan, muista luovutaan. Tämä tarkoitti ylimääräisen karjan
teurastuksia ja kanat vähäpätöisimpänä joutuivat pää pölkylle.
Mutta
hetkinen, en minä ole sanonut kukon ja kanojen kuolleen turhaan, ei
suinkaan. Sotasairaalan henkilökunta oli hyvin tietoinen
teurastettavien kanojen olemassaolosta. Kukko ja kanat eivät joutuneet
tunkiolle tai hautaan, ne pääsivät pataan ja tulivat syödyksi hyvällä
ruokahalulla. Ilmeisesti joku syöjistä omisti ajatuksen herkullisen
kanapaistin muistoksi ja päästi kunnon röyhtäisyn päälle. Jotkut
lääkäreistä sanoivat, että heille oli ajautunut muutamia
viinipullojakin, olivathan saksalaiset vielä siihen aikaan jopa
aseveljiä. Hetken päästä oli sitten toisenlaiset sävelet.
Hyvästi Pälksaari
Tähän päättyy Pälksaaren kanojen story,
evakkomatka alkoi ja sieltä matkan varrelta löytyivät taas uudet munat
ja kanat. Mutta se onkin jo toinen juttu.
Lopuksi liitän mukaan valokuvan kukko ja kanat asetelmasta sekä Lauri Viidan runon Johtaja.
Sen joukon johtajaksi nimittäisin,
ken pitkäkaulaisin on, pienipäisin ja
takapuoleltansa täyteläisin. –
Kas, kun jää painopiste matalalle,
voi nousta kukonnuppi korkealle
ja loistaa tunkiolta maailmalle!
Oikealla kuva Hilkka ja Inkeri Sarlundin kanatarhasta Maaningan Virranniemellä. Kanat kuvasi vuonna 2005 Ritva Sarlund
