Pälkjärvellä syntyneiden rivit harvenevat. Tammikuun 13. päivänä 2026 joukosta poistui Raili Heinaro, os. Kivinen.
Raili Kivinen syntyi 8. päivä heinäkuuta 1932 Pälkjärven kassantalolla toisena lapsena Irja ja Lauri Kivisen perheeseen. Alahovin pihat ja kukkivat puutarhat tarjosivat ympäristön lapsuuden leikkeille ja puuhille varsinkin navetassa, missä Raili esiliina edessä ja huivipäässä opetteli lypsämään.
Raili Pertin ja Paavon kanssa Alahovin puutarhassa 1930-luvun lopulla. Kuva Martti Kilpiranta.
Viisivuotiaana lukemaan oppinut Raili aloitti koulunkäynnin Kurikan alakoulussa, missä hänet jo parin viikon jälkeen siirrettiin toiselle luokalle. Sota-aikojen takia opintie polveili Maaningan, Lappeenrannan ja Laihian kautta Joensuun yhteiskouluun ja johti keväällä 1950 ylioppilaslakitukseen. Sellaista oli evakkolapsen opintie ‒ aina uudet opettajat, uudet kirjat, uudet toverit.
Taloudenpidosta lapsesta asti kiinnostunut Raili valitsi opintolinjakseen kotitalousalan valmistuen kotitalousopettajaksi Jyväskylän Palokan opistosta. Ensimmäinen työpaikka vei hänet ohjaamaan Päijät-Hämeen marttojen työtä Lahteen, missä tuttavuus toisen Karjalasta evakoituneen nuoren, Paavo Heinaron, kanssa johti avioliittoon ja kuuden vuosikymmenen yhteiseen elämään. Lyhyen Tuupovaara-vaiheen jälkeen Heinarot muuttivat opettajiksi Hammaslahteen, missä neljällä pojalla kasvanut perhe sai kodikseen pälkjärveläisen Martti Kilpirannan piirtämän tiilitalon, jonka ympärille Raili loihti ehkä lapsuuden pihat ja puutarhat mielessään kukoistavat kukkapenkit ja tuottoisan kasvimaan. Railin ja Paavon pojat Pasi, Heikki, Timo ja Tatu olivat kaikki asettuneet pääkaupunkiseudulle ja pitkän välimatkan päähän. Muutto 2022 Kirkkonummelle ja lähemmäs lapsia ja lastenlapsia tuntui luontevalta.
Raili oli hyvätapainen, kohtelias ja huumorintajuinen. Hänellä oli käytännöllinen hyvä tyylitaju ja tarkka värisilmä. Vaikka suurperheen arki oli usein tiukkaa, hän piti huolen säännöllisistä ruoka-ajoista, monipuolisista aterioista, puhtaudesta ja viihtyisyydestä. Hän rakasti puutarhanhoitoa, kukkia, luonnon tarkkailua sekä kirjallisuutta ja suomen kieltä. Pihlajaveden Kosamosaaren luontoparatiisi oli Railille erityisen tärkeä paikka. Siellä hänen kättensä jälki jää pysyvästi hyödyttämään ja ilahduttamaan jälkipolvia.
Työtehtäviensä ohella Raili harrasti tarkkaa työtä vaativaa sukututkimusta, mutta tarjosi auliisti aikaansa myös Pälkjärven pitäjäseuran toimille. Hän oli aktiivisesti mukana vanhalle kotiseudulle tehdyillä keväisillä valkovuokkoretkillä ja hautausmaan kunnostustalkoissa ja vielä Kirkkonummelle muutettuaan Helsingin Pälkjärveläisten tilaisuuksissa Karjalatalolla. Raili auttoi useita toisen polven pälkjärveläisiä etsimään tietoa suvuistaan ja oli myös oiva apu vanhoissa valokuvissa esiintyvien pälkjärveläisten tunnistamisessa. Korona-aikana pitäjäseuran tapaamiset toteutettiin Teamsin välityksellä ns. kyläkahveina, jolloin esiteltiin kukin kylä vuorollaan. Raililla oli merkittävä osa kirkonkylän esittelyssä.
Karjala jäi taakse, mutta Karjala ei koskaan lähtenyt Railista. Karjalaisuus säilyi Railin puheissa halki elämän. Pälkjärvi on suvun keskuudessa tarunhohtoinen paikka, johon liittyy monia tarinoita.
Raili oli perheen sydän. Hän asetti aina toiset etusijalle ja tyytyi itse vähään. Raili kantoi vastuuta hiljaisesti, pyyteettömästi ja tinkimättömällä omistautumisella. Raili ja Paavo olivat erottamattomat – heidän liittonsa oli ehdottomasti vuosisadan rakkaustarina. Raili toimi Paavon omaishoitajana mahdollistaen heidän asumisensa kotona aivan loppuun saakka. Vaikka Railin fyysinen kunto heikkeni elämän loppuvaiheessa, hänen mielensä säilyi kirkkaana. Railissa yhdistyi hiljainen arvokkuus ja pyyteetön rakkaus.
Irma Lounatvuori, Pasi, Heikki, Timo ja Tatu Heinaro, Lissu Kaivolehto
Kirjoittajat ovat Railin sisko, pojat ja Pälkjärvi -seuran jäsen.
Railin uurna lasketaan sukuhautaan Joensuun hautausmaalle valkovuokkojen kukkiessa.
Kyläkahvijutun lopussa video, jossa Raili kertoo lapsuusmaisemistaan
