Taiteilija Ida Silfverbergin (1834-1899) nimi oli jäänyt mieleeni Pälkjärven kirkon alttaritaulun maalaajana. Pälkjärven viimeinen kirkko otettiin käyttöön 1869. Seurakunnan talous oli tiukoilla ja hankintoja kirkon varustamiseksi jouduttiin tekemään vaiheittain. Ensin alttaritaulu tilattiin turkulaiselta hovimaalari Ekmanilta. Hän oli yksi aikansa parhaimpia taidemaalareita. Seurakunta piti Ekmanin pyytämää hintaa liian korkeana, eikä taiteilija suostunut alentamaan sitä. Muutamaa vuotta myöhemmin seurakunnan talous oli kohentunut sen verran, että taulu voitiin tilata alkuperäiseen hintaan, mutta nyt maalariksi oli vaihtunut taiteilija Ida Silfverberg. Silverbergin maalaama alttaritaulu ”Tulkaa minun tyköni” ripustettiin paikoilleen 1876. Erittäin arvokkaaksi luokiteltu alttaritaulu evakuoitiin talvisodan päätyttyä muiden kirkon pyhien esineiden kanssa. Monien vaiheiden jälkeen se päätyi Liperiin, Viinijärven kirkkoon, jossa se oli silloin, kun kirkko vihittiin käyttöön 1953, ja on edelleen.
En tiennyt Ida Silfverbergistä ja hänen taiteestaan edelläkerrottua enempää ennen kuin kävin elokuun lopulla Ateneumissa katsomassa ”RAJOJEN RIKKOJAT – 1800-luvun matkustavat naistaiteilijat” -näyttelyn. Näyttelykatalogissa on Idasta ja hänen taiteestaan pitkä juttu. Seuraavana lyhennelmä filosofian maisteri Helena Hätösen kirjoittamasta jutusta:
(kuvia voi klikata suuremmaksi)
SUOMESTA DRESDENIIN
Ida Silferberg oli monin tavoin tyypillinen taidetta harjoittava nainen Suomen Suuriruhtinaskunnassa. Hän oli ruotsinkielinen ja lähtöisin riittävän varakkaasta säätyläistaustasta aloittaessaan taideopinnot jo 13-vuotiaana 1847. Hänen yksityisopettajanaan Helsingissä toimi ruotsalaissyntyinen muotokuvamaalari Johan Erik Lindh. Myöhemmin hän jatkoi opintojaan Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun opettajan, Pietarissa koulutuksensa hankkineen taidemaalari Bernt Abraham Godenhjelmin yksityisoppilaana. Suomen Taideyhdistyksen näyttelyihin Ida alkoi osallistua 15-vuotiaana 1849.
Leipurimestari Herman Silfverberg testamenttasi veljentyttärelleen 1852 vuotuisen määrärahan 200 ruplaa, jolla tämä voisi turvata elämänsä naimattomanakin. Vaikka varojenkäytöstä päätti isä, saattoi tytär kesällä 1857 myönnetyllä passilla matkustaa Dresdeniin.
Kertomansa mukaan Ida Silfverbergin ensimmäinen opettaja Dresdenissä oli Dusseldorf-taustainen historiamaalari Adolf Ehrhardt. Hieman myöhemmin hän jatkoi Dresdenin taideakatemiassa opettaneen historia- ja muotokuvamaalari Julius Scholtzin oppilaana. Samassa yhteydessä Silfverberg kertoi Taideyhdistyksen amanuenssi B. O. Scaumanille olleensa erityisesti Dresdenin kuninkaallisen maalausgallerian johtajan taidemaalari Julius Schnorr von Carolsfeldin ystävällisessä suojeluksessa. Tämän kaltaiset kontaktit eivät olisi olleet mahdollisia ilman Suomen Taideyhdistyksen johdon järjestelyjä ja suosituskirjeitä, joita taitavasti verkostoituneen Fredrik Cygnaeuksen tiedetään antaneen ulkomaille matkustaville suomalaisille. Monen muun taiteilijaksi pyrkivän suomalaisen tavoin Ida Silfverberg oli vielä Dresdeniin saapuessaan osaamiseltaan lähes vasta-alkaja.
Turkulainen hovimaalari Robert Wilhelm Ekman kritisoi 1857 helsinkiläistä taideopetusta takaperoiseksi, jos maalaaminen aloitetaan ennen kuin piirustuksessa on saatu varma pohja. Lähinnä henkilöharjoitelmia maalanneen Silfverbergin toiselta opintovuodelta tunnetaan yksi maalauskopio, Fredrik Cygnaeukselle 1859 lahjoitettu Cabriel Metsun Pitsinnyplääjätär. Yksityiskohtia myöten uskollisesti jäljennetty maalaus on kysynyt työtunteja, mitä Silfverberg korosti juuri 1600-luvun hollantilaisen taiteen jäljentämisen erityispiirteenä.
Silfverberg palasi Suomeen kahden opintovuoden jälkeen heinäkuussa 1859. Seuraavat kaksi vuotta hän työskenteli Suomessa. Silfverberg yritti työllistyä muotokuvamaalarina Turussa ja Helsingissä, mutta ei pystynyt kilpailemaan tilauksissa jo aiemmin asemansa vakiinnuttaneiden taiteilijoiden rinnalla. Syksyllä 1860 Silfverbergin isä kuoli ja äidistä huolehtiminen siirtyi naimattoman tyttären vastuulle. Taloudellisten vaikeuksien koetellessa Silfverbergiä Taideyhdistyksen johtokunnan sielu Fredrik Cygnaeus puuttui asiaan.
TAIDETEOSKOPIOITA JA OMAA TUOTANTOA
Koska Suomen taideyhdistyksellä ei ollut varoja ostaa vanhan ulkomaisen taiteen alkuperäisteoksia, sen johto ryhtyi korvaavaan projektiin. Hankittavaksi suunnitellusta ulkomaisen taiteen kopiokokoelmasta tehtäisiin kopiointiin sopiva piirustuskoulun mallikokoelma. Tulevan kansallisen taidekokoelman tukena sen tehtävä olisi lisätä ja syventää suomalaisten tuntemusta länsimaisen taiteen historiasta. Suomen Taideyhdistyksen johto valjasti Ida Silfverbergin kopioiden jäljentämistyöhön vuodesta 1861 lähtien. Häntä ei pidetty kuitenkaan Taideyhdistyksen stipendiaatin Alexanda Frosteruksen veroisena itsenäisenä laatukuvamaalarina, jonka varassa Suomen maalaustaiteen toivon katsottiin lepäävän. Sanomalehden palstoilla saatettiin ihmetellä, miksi Silfverberg tuntui toistuvasti jäävän Frosteruksen varjoon.
Leimautuminen kopiomaalariksi ei parantanut jatkossakaan Silfverbergin mainetta. Hän muutti äitinsä kanssa Dresdeniin ja palasi vielä Julius Scholtzin oppilaaksi. Siellä hän maalasi kopioiden rinnalla myös omia aiheitaan, joissa käsitteli opettajansa esikuvan mukaisesti hyvin toimeentulevien naisten ja lasten maailmaa. Naisten pukujen silkin ja harsojen taidokas kuvaaminen kertoi teknisestä osaamisesta kuten maalauksessa ”Äiti lukee sairaalle lapselleen”, joka voitti korkeimman Taideyhdistyksen palkinnon 1862 ja ostettiin Ensimmäinen kirjoitusyritys -teoksen ohella Taideyhdistyksen kokoelmiin. Silfverbergin tunnetut originaaliaiheet kuvasivat usein kaupunkiväestöä, eivät suomalaista talonpoikaiskansaa.
Vuoden 1863 tienoilla Silfverbergin opettajaksi vaihtui saksalainen taidemaalari Bernhard Reinhold, jonka ohjauksessa maalauskankaiden koko suureni ja malli täytti kuva-alan. Tähän vaiheeseen liittyvät henkilökuvat ”Nuotankutojatar 1863” ja ”Böömiläinen viulunsoittaja vuodelta 1864”, joista ensin mainittu ostettiin Taideyhdistyksen arpajaisiin ja jälkimmäinen taidekokoelmaan. Taideyhdistys ei ollut kuitenkaan kiinnostunut Silfverbergin alkuperäisteoksista, mihin hänen vaivoin pettymyksen kätketyt kirjeet Fredrik Cygnaeukselle viittaavat. Kopiokokoelma oli eri asia. Siihen ja teosarpajaisiin hankittiin mieluusti Silfverbergin maalauksia aina 1880-luvulle asti, jolloin uudemmat kyvyt kuten Helene Schjerfbeck astuivat esiin Valtion kopiokokoelman (nyk. Kansallisgalleria, Ateneumin taidemuseo) synnyn myötä. Silfverberg kopioi Dresdenin taidegalleriassa 1857-1867 n. 35 maalausta, joissa nainen oli usein keskeinen aihe.
Suomalaisten odotettiin pitävän yhtä myös ulkomailla ollessaan ja siihen saattoi kuulua esimerkiksi kaupunkiin saapuneiden maanmiesten opastaminen. Kielitieteilijä August Ahlqvist totesi kiertäessään helmikuussa 1862 Dresdenin taidegalleriassa Silfverbergin ja maalausta kaupungissa opiskelevan Gustav Adolf Selinin seurassa, että ”mainittu Raphaelin madonna (Rafaelin Sikstuksen Madonna) kuuli nyt kukaties ensi kerran Suomen kielellä ihmeteltävän itseänsä”. Sitaatti on esimerkki siitä, miten myös syntyperältään ruotsinkieliset osallistuivat taidehistorian suomenkieliseen sanoittamiseen. Ida Silferbergin omia aiheitakin kopioitiin jonkin verran. Esimerkiksi taidemaalarina aloittanut helsinkiläinen Emilie (Emmi) Uhlenius kopio Silfverbergin ”Böömiläisen viulunsoittajan”.
Fredrik Cygnaeus oli vuosia vastustanut Ida Silfverbergin toivetta muuttaa taiteensa kehittymisen vuoksi ystävällisestä Dresneristä yksinäisille naisille sopimattomaan Pariisiin. Hänen aikeensa toteutui kuitenkin 1866 ja vuoden verran kestäneet opinnot salonkimaalari Charles Chaplinin ateljeessa alkoivat. Silfverbergin äiti kuoli 1871 Ranskan sodan aikana. Sen jälkimainingeissa syntyivät Silfverbergin kantaaottavat maalaukset Pariisin kommuunin naiskohtaloista. Vuoden 1870 tienoilla hän lähetti näyttelyihin Suomeen eniten originaaliteoksiaan, joihin kuului ”Communeuse”, ammuttavana, 1871. Se esiintyi aluksi nimellä ”Punapukuinen nainen narsissi kädessä”, Pariisi 19.4.1871, kunnes taiteilija selvensi kirjeitse maalauksen asiayhteyttä. Tämänkaltaiset rohkeat aiheet saattavat kertoa myös, että hän oli paikalla kommuunin jälkiselvittelyissä.
1870-luvulta lähtien Silfverbergin maalaus- ja asuinpaikat vaihtelivat Pariisin, Dresnerin ja Firenzen välillä. Dresdenissä hän asui vielä kesällä 1885 ja suunnitteli matkustavansa talveksi Suomeen. Hän osallistui muutamia kertoja laatukuvamaalauksillaan myös paikallisen taideyhdistyksen, Sächsischer Kunstverein, näyttelyihin. Etelän ilmasto toi helpotusta kauan jatkuneisiin rintakipuihin, jotka päättyivät Ida Silfvbergin kuolemaan Firencessä 1899.
Suomen Taideyhdistyksen kopiokokoelman perustaminen 1861 ja siihen seuraavan kolmen vuosikymmenen aikana hankitut teokset, myös Ida Silfverbergin Dresdenissä maalaamat kopiot muodostivat aluksi merkittävän osan yhdistyksen koko taidekokoelmaa. Tämä kokoelma ei kuitenkaan ollut nykyajattelun mukaisesti ”pysyvä” vaan yhdistyksellä oli oikeus siirtää kokoelmateoksia arpajaisvoitoiksi. Vuonna 1889 aiempi kopiokokonaisuus sai katkeamatonta jatkoa, kun uusi Valtion kopiokokoelma perustettiin. Nämä kaksi eri kokonaisuutta on monesti sekoitettu keskenään ja käsitetty samaksi kokoelmaksi, vaikka ne muodostuivat eri sääntöjenn perusteella. Ida Silfverbergillä oli keskeinen asema tuon Suomen Taideyhdistyksen varhaisen kopiokokoelman perustamisessa. Yhdistyksen sihteeri Zachris Topelius puki sen sanoiksi kopiointia koskevassa kirjeessään Fredrik Cygnaeukselle kutsumalla Ida Silfverbergiä ”uskolliseksi työtoveriksemme”.
ALTTARITAULUT
Tanskalaisen Bertel Thorvaldsenin (1768 tai 1770–1844) Kristus vuodelta 1821 on teos, jonka merkitystä suomalaisen alttaritaulumaalauksen kannalta ei voi liioitella. Tämä siitä huolimatta, että Thorvaldsenin Kristus on veistos ja alttaritaulut ovat maalauksia. Veistos on jättänyt jälkensä erityisesti ”Tulkaa minun tyköni” -aiheisiin alttaritauluihin ja niissä varsinkin maalauksiin, joissa kuvataan ainoastaan Kristusta, mutta myös ryhmäkuvissa Thorvaldsenin veistoksen vaikutus on ilmeinen. Niinpä Thorvaldsenin Kristuksen leviäminen maamme kirkkojen alttareille ei lopulta tapahtunut veistoskopioina vaan maalauksina. Varhaisin esimerkki tästä nähtiin Bromarvissa vuonna 1869. Ida Silfverbergin maalaama Bromarvin kirkon tuleva alttaritaulu oli oli esillä Taideyhdistyksen vuoden 1865 näyttelyssä. Bromarvin kirkko paloi alttaritauluineen helmikuun 3. päivän vastaisena yönä 1979. Kirkko oli rakennettu puusta 1753.
Ida Silfverberg sai kotimaisiin alttaritaulutilauksiinsa ohjausta Dresdenissä saksalaiselta taidemaalari Bernhard Reinholdilta (1824–1892), jonka oppilaana hän työskenteli ennen Pariisiin muuttoaan. Pälkjärven ja Bromarvin kirkon alttaritaulujen lisäksi Silfverberg maalasi alttaritaulun 1886 valmistuneeseen Liljendahlin kirkkoon. Pälkjärven (1876) ja Bromarvin (1865) kirkon Kristusta esittävät alttaritaulut ovat hyvin toistensa kaltaiset. Liljendahlin (1886) kirkon alttaritaulu kuvaa tapahtumaa ”Jeesuksen haudalla”. Vuosiluvuista näemme, että Silfverberg maalasi alttaritaulut noin kymmenen vuoden välein.
Jorma Mikolan tutkielmasta sain uutta tietoa myös Pälkjärven kirkon alttaritauluun liittyen. Loppusyksyllä 1872 A.E. Arppe oli kääntynyt R.W. Ekmanin (1808–1873) puoleen ja kysynyt, ”jos ja millä hinnalla häneltä voitaisiin saada öljyväriin maalattua alttaritaulua.” Vastauksenaan ”hovimaalari” oli luvannut taulun 1200 markalla, josta kaksisataa olisi pitänyt maksaa ennakkona. Aiheena taulussa olisi ”Wapahtaja Getsemanessa.” Seurakunta päätyi Ekmanin kannalle, ”koska kukaties, jos nyt jättäisivät sen ottamatta, tämän jälkeen eivät voisi sitä saada samankaltaisen taideniekan kädestä”. Ekmanin maine ja ansiot vetivät näin puoleensa myös Suomen itäosissa. Hänen alttaritaulujensa taiteellisia ansioita arvostettiin. Hanke ei kuitenkaan koskaan toteutunut, ja ilmeinen syy oli Ekmanin runsaan kolmen kuukauden päästä, helmikuussa 1873 tapahtunut kuolema.
Alttaritaulun hankintaa kuitenkin jatkettiin. Lokakuussa 1875 oli kirkkoneuvoston kokouksessa käsiteltävänä Arppen välittämä tieto, että ”Neiti Ida Silfverberg, joka nykyään kuuluu olevan Pariisissa, ”oli ilmoittanut haluavansa maalata alttaritaulun Pälkjärven kirkkoon. Hinta olisi sama, jo Ekmanin pyytämä 1200 markkaa. Kokouksessa oli nähtävänä myös Silfverbergin lähettämä luonnos. Tilaus alttaritaulusta tehtiin yksimielisellä päätöksellä.
Lähteet:
Pälkjärveläinen 11/2014 / Kirsti Sälli: Pälkjärven kirkon pyhät esineet.
Ateneumin näyttelykatalogi: Rajojen rikkojat – 1800-luvun matkuustavat naistaiteilijat.
Lähteillä -sivusto ( Kansallisgallerian arkistokokoelmien ja kirjaston tuottama sivusto).
Jorma Mikola: Alttarilta alttarille – alttaritaulumaalaus Suomessa autonomia-ajan loppupuolella /
pro gradu -tutkielma 2015
