7/136
Etusivu / Tunniste matka /

Valkovuokkomatka 2013

Valkovuokkomatka 2013, pastori Timo Leskinen puhuu sankarimuistomerkilläDSCN1567.jpg KuljettajaEsikatselukuvatValkovuokkomatka 2013KuljettajaEsikatselukuvatValkovuokkomatka 2013KuljettajaEsikatselukuvatValkovuokkomatka 2013

Kaatuneiden muistopäivän tilaisuudessa 19.5.2013 sankarimuistomerkillä puhui pastori Timo Leskinen:

"Rakkaat Pälkjärven pyhiinvaeltajat.

Me olemme kaikki evakkoja ja evakkojen jälkeläisiä. Tai jonkun muun koukun kautta evakkokansaan liitetyt. Länteen, etelään ja pohjoiseen on virta mukanaan kuljettanut. Raamatun sanaa mukaillen: ”Ei ole meillä täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme”. Hebr. 13:14.

Varhaislapsuudesta muistan elävästi Väinö-sedän vierailut Laihialta Polvijärvelle. Hänen pirssiautoillaan kierrettiin kesäisin tervehtimässä sukulaisia ja entisiä naapureita Joutenniemessä, Niittylahdessa, Ketunpesillä, Kettuvaarassa ja Ristonkankaalla. Ja joka talossa kerrattiin muistoja, niin onnellisia kuin traagisiakin. Se oli 50 -luvun ryhmäterapiaa, debriefingiä parhaimmillaan.

Yllätyksellisesti törmäsin vastaavanlaisiin evakkotarinoihin 2000 -luvun taitteen Virossa. Olimme aloittaneet Marjan kanssa Eestin matkailun ja kielen opiskelun 90 -luvun lopulla. Veljeskansa oli totuttelemassa uudelleen lunastamaansa itsenäisyyteen. Suomessa evakkoretket Karjalasta tehtiin kahteen kertaan. Viroa sotivat armeijat käyttivät marssireittinään jopa kolmeen kertaan. Nuoria miehiä mobilisoitiin, isoveli puna-armeijaan, pikkuveli Saksan armeijaan. Kaupungit oli pommitettu, maat miinoitettu. Evakkojärjestelyt vielä enemmän sekaisin kuin lahden pohjoispuolella.

Oman erityispiirteensä kaaokseen toi länsirannikkoa ja saaria asuttanut eestinruotsalainen väestön- osa. Haapsalon edustalla pienellä Vormsilla on perheellämme ollut jo 10 vuotta mökki hankittuna. Väkimäärä saarella ennen sotaa oli Pälkjärven luokkaa, vajaat 3000. Syksyyn 44 mennessä valtaosa heistä lähti puna-armeijan tieltä laivoilla Ruotsiin joka toivotti kielisukulaiset tervetulleiksi. Jo sitä ennen sotaväki-ikäiset pojat olivat paenneet eri armeijoiden väenottoja ylittämällä Itämeren kalastusveneissä. Nämä seikkailut ovat suoraan verrannollisia omiin evakkotarinoihimme. Akuutti hätätila, yleinen epävarmuus tulevasta, pelko perheestä eroon ajautumisesta. Outoa murteellista ruotsia puhuvien tulokkaiden vastaanotto uudessa kotimaassa kangerteli sekin. Evakkojen hädänalaisen aseman hyväksikäyttö oli siellä Sveamaassa ainakin yhtä yleistä kuin kuulemissani talvisodan aikaan vievissä Maaningan saakkunoissa.

Eestinruotsalaisten Vormsilta lähdettyä saarelle keskitettiin eri puolilta Baltiaa Eestiin ajautuneita sotapakolaisia. Meritie länteen oli nyt tukossa. Saksan vetäydyttyä alueelta alkoi neuvostokomento ja sen myötä kyyditykset Uralin taakse. Evakkona Siperiassa, karmea kohtalo. Vormsin kivikirkon viereen on parhaillaan suunnitteilla uusi alttaripaikka. Siinä voi kohta sytyttää kynttilän näillä länteen ja itään suuntautuneilla retkillä menehtyneiden saarelaisten muistolle. On Vormsilla tosin lolemassa entisiäkin muistomerkkejä. Vapauden patsas on yksi harvoista yli neuvostomiehityksen säilyneistä. Nimilaatan Strengit ja Fribergit menehtyivät v. 19 käydyn sisällissodan uhreina, menivät aluksensa myötä. Vastapainona vapaudenpatsaalle on säilytetty myös puna-armeijan muistopaalu. Se löytyy keskuskylältä sireenipensaiden varjosta. Saaren taisteluissa kaatuneiden neuvostosotilaiden varsinainen hautapaikka etsittiin, raivattiin ja pyhitettiin vasta niinkin hiljan kuin kolme vuotta sitten. Saksalaiset siirsivät omat sankarivainajansa Pärnun suurelle sotilashautausmaalle jo 90 -luvun alussa. Jäljelle jäänyt joukkohaudan kuoppa ei ole vielä saanut laattaansa, mutta varmaan senkin aika tulee.

Me Pälkjärven sankaripatsaan eteen kokoontuneet pyhiinvaeltajat olemme kunnioittamassa oman pitäjän edesmenneitä kaatuneita. On suuriarvoinen asia, että aitaus muistokiven kera on saatu tähän pystyttää. Omistusoikeuttahan meillä ei enää kirkonmäkeen eikä pitäjän maihin ole. On tyydyttävä vähempään, vierailuoikeuteen. Kun ensimmäisinä Viron kesinä kohtasimme saaren pitäjäjuhlaan tulleita ruotsalaisia istumassa termospulloineen entisten talojensa raunioilla, tuli hakematta mieleen nämä omat Karjalan kotiseutumatkat. Samasta asiasta on kysymys: kaipuusta juurille. Maan palautus ruotsalaissuvuille ei ole ollut kuitenkaan pelkästään siunaukseksi. Kun yksi väestönosa sai oikeutta, toinen koki oikeudettomuutta. Monet Vormsille aikoinaan tuoduista sotaevakoista kokevat vabariikin sortavan omia kansalaisiaan. Eikö kaksi sukupolvea saarella asumista anna todellakaan enempää kuin vuokra- tai lunastusoikeuden mökkiin ja pieneen tonttimaahan?

Viime sotien seurauksena rajoja siirreltiin laajemminkin Euroopassa. Kerrotaan tarinaa saksalaismiehestä, joka v. 89 liennytyksen jälkeen pääsi käymään synnyinkotinsa pihamaalla nykyisessä Puolassa. Siinä sitten talon uusi isäntä ja vain hieman häntä vanhempi saksalaisvieras keskustelivat. He molemmat olivat lapsena samaa taloa asuneet. Siis kummalle oikeuden mukaan kuului se suuri kivi, jonka päällä he parhaat leikkinsä olivat leikkineet?

Tätä samaa kysymystä olemme epäilemättä itse kukin tahollamme pohtineet. Toki oikeuden kuuluisi olla meidän puolellamme. Mutta toisaalta yhden oikeuden toteutuminen ei saisi johtaa toisen oikeuksien polkemiseen. Niin tai näin, Pälkjärven sankarivainajat ainakin kaatuivat kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Kolmen hyvän asian puolesta. Tänään kaatuneiden muistopäivänä tahdomme heitä tästä uhrista kiittää."

Kuva Unto Kortelainen






0 kommenttia

Lisää kommentti