Pälkjärven pitäjäseura kävi vuosi sitten keväällä 2023 Pohjanmaalla. Matkaan sisältyi käynti Strömsössä, muistopuun istutus Laihian kirkolle, Juhlajumalanpalvelus Laihian kirkossa, Kaatuneiden muistopäivän seppelten lasku ja juhlatilaisuus yhdessä Laihian karjalaisseuran kanssa. Mukana retkellä oli muutamia evakkoreissun Laihialle tehneitä henkilöitä. Heillä oli lauantaina mahdollisuus katsella nykyistä Laihiaa ja muistella evakkoreissun vaiheita. Eräs Laihian evakoista kertoo alla olevassa tarinassa muistojaan ja tunnelmiaan silloin 1944 ja nyt 2023. (Nettitoimitus)
EN TAIRA TEITÄ UNHOITTAA/Riitta Pakarinen os. Holopainen
”En taira teitä unhoittaa, vaan tairatte niin luulla. Ennen jäätyy järven laine vaikka kesäkuulla. ”Tämän säkeen on kirjoittanut eräs laihialainen asukas karjalaisen evakkoperheen vieraskirjaan helmikuussa 1945.
En minäkään ole unohtanut Laihian Jokikylää, jossa perheemme oli evakkona. Enkä myöskään serkkujani Ilkka Holopaista enkä Anneli Riskua (os. Repola), joiden molempien vanhemmat menivät siellä naimisiin ja jäivät asumaan Pohjanmaalle.
Ilkan isä, Eino, löysi sodasta palattuaan puolisonsa Hagar Ojalan evakkotalon naapurista, ja Hilja oli tavannut tulevan puolisonsa Asser Repolan jo Pälkjärven Ilmakassa hieman ennen evakkoon lähtöä. Tapaaminen sattui Ilmakan koululla, jonne Hilja meni soittamaan kätilöä kälylleen. Nurmossa syntynyt Asseri oli siellä radistina.
Kun Ilkka-serkku kuuli, että pitäjäseuramme on tulossa Vaasaan ja Laihialle, hän otti yhteyttä ja toivoi tapaamistamme, emmehän olleet tavanneet moneen vuoteen. Samaa toivoin minäkin ja heti kun lauantaipäivän runsas ohjelma oli saatu ”pakettiin” seitsemän maissa illalla, istuivat Ilkka ja puolisonsa Liisa hotelli Valhallan resepsuunissa odottamassa minua ja veljeäni Mattia.
Minne ajetaan, kysyi Ilkka heti kättelyssä, vaikka lieneekin arvannut vastaukseni. Lukijakin arvannee, että vastaus oli JOKIKYLÄÄN! Seuraava kysymys oli: Minne siellä? Aloin luetella: Kukkamoon, Valkamaan, Jänisojan kauppaan, Ojalaan…. Nämä nimet olivat muistissani. Samoin muutama muukin nimi. Lissu Kaivolehdolta olin saanut tehtäväksi etsiä myös Munakämpän, Lissu on syntynyt siellä mummonsa evakkokammarissa.
Jokikylään saavuttua laitettiin siis vilkku vasemmalle ja käännyttiin päätieltä vanhalle kyläraitille. Kukkamon pihapiiri olikin heti siinä vasemmalla. Ilkkka pysäytti auton ja Matti meni kyselemään asukkailta kuvaamislupaa. Minä jäin autoon istumaan ja muistelemaan sitä kertaa kun menimme Mari-mummon kanssa talon pihapiiriin kysymään kortteeria. Minkähänlaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos minut olisi jätetty sinne ottolapseksi, kuten talon silloinen isäntäväki tahtoi?
Eipä tarvinnut ajaa montakaan sataa metriä, kun tien samalla puolella oli Valkaman talo. Siinä äiti, pikkusisko ja myöhemmin muukin Holopaisen perhe oli evakossa. Lukuun ottamatta mummoa ja minua. Senkin talon omistajasuku on vaihtunut, nyt siellä on isäntänä Ilkan sukulaismies. Pakostakin tuli mieleen se kerta kun seisoimme väsyneinä talon pihamaalla ja talon silloinen isäntä sanoi, että meille ei oteta evakkoja.
Jänisojan mansardikattoinen kaupparakennus oli jo parhaat päivänsä nähnyt, eikä siellä liene ollut kauppakaan enää vuosikymmeniin. Mutta muistan kuinka sain itku-potku-raivarin kun mummo ei ottanut minua mukaansa kun meni kauppiaan rouvan luo kaffeelle. Tai korvikettahan se tuolloin lienee ollut.
Melkein Valkamaa vastapäätä, peltojen perällä on entisen Ojalan talon kiviaitaa. Se, ja muitakin rakennuksia tuhoutui tulipalossa kuusikymmentäluvun lopulla. Siellä vietettiin Einon ja Hagarin häitä ja minullekin oli ommeltu uusi kukikas häätanttu (mekko), josta olin hyvin ylpeä.
Monta muutakin muistoa oli mielessäni, mutta ehkä en käy niitä nyt tässä kertoilemaan. Emme kääntyneet kuitenkaan vielä takaisin, vaan ajelimme hiekkaista kylätietä muutaman kilometrin ja tulimme Jokisaloon. Silläkin kylällä muistan mummon kanssa käyneeni. Menimme sinne linja-autossa ja matka tuntui tuolloin kestävän ikuisuuden. Ehkä sielläkin oli evakkona joku päläkjärveläinen.
Nyt menimme Liisan ja Ilkan kesäasunnolle. Se on Liisan entinen, hyvässä kunnossa oleva kotipaikka. Totesinkin, että tämähän on kuin Strömsö pienoiskoossa! Kun seisoimme patiolla ja Matti kuvasi meitä, muistelin Ilkan kainalossa kaiholla jo aikoja sitten edesmennyttä Eino kummiani. Tykkäsin pienenä hänestä kovasti ja kun hän tuli sotalomalle Ilmakkaan keikuin koko ajan hänen sylissään.
Paluumatkalla muistin, että Munakämppä oli vielä etsimättä. Ilkka ei tiennyt missä se voisi olla, mutta Liisan kanssa arvelivat, että olisiko se ollut Mattilan talo, siellä oli paljon kanoja? Jälkikäteen kuulin Lissulta, että sehän se ja se olisi ollut – aivan siinä Jänisojan kauppaa vastapäätä.
Paluumatkalla näimme vielä Torstilan talorykelmän, Veera Leskinen oli siellä evakossa lapsineen Panttilan talossa. Siinä lähellä oli myös Vainion talo. Siinä ukkini Santeri Vornanen oli perheineen hetken aikaa ennen kuin muuttivat Liperiin.
Haikein mielin hyvästelimme Ilkan ja Liisan Valhallan pihamaalla. Koskaan ei tiedä milloin ja missä näemme seuraavan kerran. Mutta sen tiesin, että sunnuntaina tapaisimme serkkumme Anneli Riskun Laihian kirkolla. Hän tulisi sinne Seinäjoelta. Kuinka juhlavaa olikaan istua hänen rinnallaan Laihian kirkonpenkissä ja polvistua ehtoolliselle, kun Pälkjärven pitäjäseuran lippu melkein hipoi hiuksiamme. Tuntui kuin Hilja kummikin olisi ollut läsnä, niin paljon on äidissä ja tyttäressä samaa.
Kun astelimme seppel’partion perässä kirkosta ulos auringonpaisteeseen, en voinut estää kyynelten kihoamista silmäkulmaan. Uskon, etten ollut ainoa pätinäkunnastamme, jolle kävi näin.
Alussa mainitsemassani vieraskirjassa oli myös kirjoitus: ”Parhaat kiitokset kaikesta vieraanvaraisuudesta! Toivon, että vanhuudenpäiviä viettäisimme kukin oman kurkihirtemme alla. Vielä kerran kiitokset entisyydestä ja nykyisyydestä!” Näihin sanoihin voi yhtyä tämänkin antoisan Vaasa-Laihia vierailumme jälkeen.
Laihian matkan tapahtumista keväällä 2023 kerrottiin Pälkljärven kotisivuilla. Niitä voi katsella linkeistä:
