Kaupunki kuhisi elämää. Jos tilanteeni olisi ollut toinen, olisin voinut kulkea kesätorilla iloisesti, nähdä ihmisten hälinän täyttämät kojut ja mansikoiden punaiset helminauhat. Tämä puolen päivän hetki oli erilainen.
Hallimaisen tilan ovella tulvahti vastaan sekalainen haju. Kulunutta ja vanhaa. Suureen tilaan tuodut vanhat vaatteet ja esineet haisivat. Kaikki eletty sulautui samaksi hajuksi siinä tilassa. Ihmiset hälisivät. Maksoin kassalla varaamani myyntipaikan. Sain vaivoin raahatuksi painavat kassini numeroidulle paikalle. Tässä. Pudotin kassit käsistäni lattialle ja aloin tyhjentää niiden sisältöä.
Mihin maailmassa ihminen voi tätä kaikkea tavaramäärää tarvita, loin pikaisen silmäyksen lähes täysien hyllyrivien väleihin. Ja me myyjät kuvittelimme edelleen jonkun näitä tarvitsevan. Kierrätystä. Ehkä tarvitsevatkin, mietin hajamielisenä samalla kun liimasin hintalappuja omien kamojeni kylkiin. Miehen vaatteet saivat lahkeisiin tai hihansuihin arvonsa euroissa näkyville.
Pestyt ja silitetyt vaatteet sijoittuivat rekille. Uudelleen muotiin tullut 30- luvun pahvinen matkalaukku sai jäädä lattialle rekissä roikkuvien vaatteiden alapuolelle. Jätin hyvästit myös 70- luvun ihanalle tanssiaispuvulleni, josta vihdoin raaskin luopua..Retroa sekin. Tarpeettomaksi käynyt tavara sai mennä.
Suru oli rankkaa hommaa, oli lähdettävä epävarmasti liikkeelle. Ymmärsin, että voisin pudota syvälle, jos turvaverkkoa ei olisi. Kehoni oli koetun jäljiltä jotenkin lysähtänyt, pehmitetty ja kipuileva. Vaikka oli kesäkuu, siihen mahtui huhtikuussa tapahtuneen miehen kuoleman jälkeen kaksi pitkää, pimeää kuukautta. En harrastanut edes liikuntaa. Join paljon kahvia ja vietin unettomia öitä.
Pyöritin juoksevia asioita suruni lomassa. Päätin lopulta siivota ja sijoittaa osan huonekaluista uusille paikoille. Kaapit olivat jo lähes tyhjät. Surun toiselle puolelle pääseminen häämötti tuntemattomana edessä.
Unettomina öinä muistelin usein, kuinka olin sulkenut kuolevan mieheni Eeron silmät hiljaa. Häilyvä viimeinen henkäys oli haihtunut. Hän oli ikuisen levon löytänyt, päässyt vaivoistaan vapaaksi..Siinä hetkessä olin nähnyt elämän syvän työn. Olin avannut potilashuoneen ikkunan, että kuoleman tuuli hänen sielunsa ikuiseen päivään saattaisi. Muistoissani hän aina eläisi, iäti.
Lääkäri oli saapunut vielä kerran kuolleen mieheni vuoteen vierelle. Muistin hänen kertoneen, että tämä mies se muutama päivä sitten sanoi torstaina lähtevänsä. – Nyt on torstai, sanoin hiljaa. – Mistähän Eero sen tiesi. Minua pyörrytti. Lääkäri ojensi paperia kyyneleitäni varten. Ennen huoneesta lähtöään lääkäri laittoi mieheni kädet ristiksi rinnan päälle, hän seisoi siinä vierellä vielä hetken hiljaa.
Miehen kuolinpäivän iltana ajokoiramme Taika, oli ulvonut lohduttomasti ulkona koppinsa katolla. Se kutsui suden lailla, ulvoi vielä kerran laumaansa koolle, vaikka tiesi isäntänsä ikuisiksi ajoiksi lähteneen. Naapurit olivat hiljaa, tiesivät koiran itkevän isäntäänsä.
Jänisjärvellä 1995 
Taika ja Eero 
Kalansaalis
Kirppari täyttyi tavaroista ja ihmisistä. Väkeä oli laidasta laitaan. Riisuin myrkynvihreän tuulitakkini viereiselle tyhjälle paikalle. Mustat samettifarkkuni poimivat pölyä pintaansa.
Voisiko kaiken saada helpommaksi? Ajattelisin vaan, että näinhän tämän kohtalo tarkoitti menevänkin. Aurinkoinen päivä loi kontrastia kirpputorin ja menneen välille. Tori symboloi menneitä aikoja ja muistoja, jotka toivat mukanaan nostalgiaa.
- ”Onpa todella hyvin tehty tämä teeri. Mielikuvitustakin käytetty sopivasti”.
Havahduin tavaroiden keskellä. Siinä hän seisoi vierellä, mies. Hän pyöritteli kädessään tuomaani houkutuslintua. Ruskeatukkainen, jäntevänoloinen. Puheliaskin. Mies katsoi suoraan silmiin, tuli jostain vierelle varkain.
- ”Mieheni teki sen linnun. Hän kuoli.” Tunsin surun särkynä ihollani, kuin hiekkapaperin sipaisun.
- ”Minulla on sellaisia silkkisiä”, mies vierellä puhui – ”Olen kiinnostunut kaikesta metsästykseen ja kalastukseen liittyvästä. Mitä muuta häneltä jäi?”
- ”Jäi verkot ja aseita. Jäi kaikenlaista, joita en enää tarvitse.”
- ”Verkot? Missä ne ovat?”, mies katsoi innostuneesti. Panin merkille poikamaiset kasvot.
- ”Mökillä ovat verkot.”
- ”Missä se mökki sijaitsee? Mikä osoite?” Mies kysyi myös minun nimeäni yksintein.
Huomasin kertoneeni jopa puhelinnumeroni, joka miehen puhelimeensa näppäilemänä sai kännykän laukussani tuttuun sointiin. Mies mainitsi rajavartijan työstään, ja seisoi jotenkin lepo vaan-asennossa.
- ”Tää minun numeroni on nyt kännykässäsi, soita heti kun menet kotiin. Olen kiinnostunut siitä kivääristä ja veneestä myös. Minkä merkkinen se kivääri on?”
- ”En todellakaan tiedä”, sanoin harmistuneena.- ”Soitan kyllä.”
- ”Onhan ne aseet varmasti asekaapissa?”
- ”On, on,” kiirehdin vastaamaan, vaikka en sitä oikeasti tiennyt.
Rajavartija, salaperäinen, jota en tuntenut. Äkkiä pää tuntui tyhjältä ja kädet toimivat kuin itsekseen. Halusin puhua elämästä ja sen päättymisestä. Yritin keskustelua miehen kanssa.
- ”Käyn aina silloin tällöin täällä torilla katselemassa,” ohitti mies minun syvällisemmät pohdinnat.
Turhuuksien tori, huokasin ja otin vihreän takkini.
- ”Muista ilmoittaa minulle niistä verkoista. Soita kiväärin merkki heti kun menet kotiin,” puhui mies, ja ojensi minulle lapun, jossa oli hänen nimensä ja puhelinnumeronsa.
Kesäkuun päivät ohittivat juhannuksen. Suru asui yhä kodissani. Päivisin se teki joskus lähtöä, mutta illalla päätti jäädä yöksi. Sillä oli tuhat tapaa puhua, mutta lohdutuksen sanoja se ei tarjonnut.
Aamupala valmistui vielä kahdelle. Ovi odotti tuttua tulijaa. Ikkuna kaipasi ulos katsojaa. Istuin olohuoneen sohvalla. Join kuppikaupalla kahvia. Kahvi meditoi mieltä, mutta vatsassa närästi.
Huoneen seinät katsoivat toisiaan. Vanha kaappi seisoi samalla seinällä sohvan kanssa. Keittiönpuoleisella sivulla sijaitsi ruokailuryhmä. Tutuksi tulleiden tuolinpäällysten kukkakuvioita katseeni seurasi. Pihallakin kukkaloisto oli kauneimmillaan.
Kännykkäni vaati vastaamaan. – ”Pate täällä, terve! Joko olet hakenut verkot mökiltä?”
- ”Ei, en ole ehtinyt. Kaikki käytännön järjestelyt, niin ja byrokratia ottaa aikansa,” kerroin kirpparituttavuudelleni.
- ”Entä katsoitko kiväärin merkin? Et soittanut?”
- ”Katsoin. Se ei ole minkään merkkinen, vanha sotilaskivääri. Siihen on laitettu uusi kiikari, Eagle- merkkinen,” tiesin vastata.
- ”Ne nyt ei paljon maksa uutenakaan,” Pate kuittasi kiväärin tiedot.
- ”Olin tänään koiran kanssa maastossa. Se selvitti taas pitkän ja vaikean jäljen,” Pate kertoi saksanpaimenkoirastaan, rajakoirasta.
Olin väsynyt. Minua ärsytti miehen kaikkitietävä omahyväisyys. Mies puhui paljon. Hän puhui helposti väsyneen kuulijan pään pyörryksiin. Yritin palauttaa miehen kasvonpiirteitä mieleeni. Saksanpaimenkoira, Paten koira. Sellaisia kerroin juuri pelkääväni.
- ”Tämä minun on aivan säyseä. Pidän lapsillekin näytöksiä.”
- ”Se ei ole sellainen lempeä kuin meidän ajokoiramme,” mainitsin hänelle.
- ”Jäikö häneltä ajokoira?” se sama ylenpalttinen innostus soi korvakäytävissä, tärykalvoilla.
- ”Voi kun olisin tiennyt! Olen etsinyt juuri sellaista,” Pate tykitti.- ”Haluan lainata sitä koiraa.”
- ”Ei se toimi tuntemattoman kanssa,” vastasin lyhyesti.
- ”Minulta varastettiin verkot, kaikki vietiin,” Pate vaihtoi puheenaihetta. –”Joulukuusen koristeet, ja kaikki meni. Pääsivät yleisavaimella sisään. Niiden tarvitsi murtaa vain vintillä kanakoppi.” Pate kertoi, kuinka varkaat oli saatu kiinni. Olivat unohtaneet vinttikomeroon kännykkänsä. Jengin johtaja oli nainen.
Suljin puhelimen. Laitoin sandaalit jalkoihini ja avasin autotallin oven. Kannoin kaksi suurta laatikkoa pyykkitelineelle. Nostelin kalaverkot laatikoistaan. Niissä oli sekalainen määrä muikkuverkkoja, siikaverkkoja ja oli riimuverkkoja suurempia kaloja varten. Värjättyjäkin näkyi. Uusia ja vanhoja. Verkkoja oli lähes kolmekymmentä kappaletta . Nostelin kaikki verkot pyykkinarulle tuulettumaan. Ilmoitin muutamalle naapurille ja tutulle, että pyykkinaruilla roikkuvat verkot olivat myytävänä. Hetken mietittyäni näppäilin viestin myös Patelle.
Eero heinäpellolla Kiihtelysvaarassa 
Eero ja maija 
Pasin ristiäiset
