Minulla on ollut monta kotia
Synnyin 77 vuotta sitten helmikuussa pälkjärveläisten vanhempieni Tyyne ja Niilo Immosen esikoisena Laihialla. Vanhempani olivat tulleet sinne evakkoon kihlaparina jatkosodan päätyttyä syksyllä 1944. Heidät vihittiin saman vuoden joulukuussa. Olin vähän toisella vuodella, kun muutimme Pohjois-Karjalaan, Kiihtelysvaaran Raatevaaraan keväällä 1947. Alkoi vuosia kestävä ns. kylmän tilan rakentaminen ja raivaaminen. Oma koti koivikkorinteen juurella oli muuttokunnossa marraskuussa 1948. Sain pikkusiskon helmikuussa 1950 ja pikkuveljen heinäkuussa 1951.
Syksyllä 1959 muutimme Kiihtelysvaarasta naapurikuntaan Tohmajärven Järventaukseen, Korpi-nimiseen evakkojen rakentamaan kylänosaan. Kylällä asui pälkjärveläisiä, ruskiilaisia ja värtsiläläisiä evakkoja. Muutto oli minulle lähes maailmanloppu, kun kaikki entinen ja rakkaaksi käynyt oli jätettävä. Itkusta ei meinannut tulla lainkaan loppua viimeisenä koulupäivänä. Olin juurtunut lapsuuteni upeisiin vaaramaisemiin ja nyt minut kiskaistiin irti juuriltani syksypimeällä. Ymmärsin vasta kuusikymppisenä, että minun kokemus- ja tunnemaailmassani muutto oli verrattavissa vanhempieni evakkoon lähtökokemukseen.
Syyskuussa 1963 karistin Tohmajärven pölyt jaloistani ja lähdin Helsinkiin piikomaan. Seuraavat vuodet sahasin eestaas Helsingin, Tohmajärven ja Joensuun väliä opiskeluiden ym. syiden takia. Helsinkiin asetuin pysyvästi tammikuussa 1968. Helsingissä asuin kahdessatoista eri osoitteessa. Pisimmät yhtäjaksoiset asumiset samassa osoitteessa olivat 14 ja 21 vuotta. Yhden vuodenmittaisen syrjähypyn tein Vantaalle 90-luvun puolivälissä.
Vaikka olenkin sopeutunut hyvin kulloiseenkin asuinpaikkaani, olen tuntenut juurettomuutta suurimman osan elämästäni. Olen ollut sellainen ”astiataimi” jota on siirrelty paikasta toiseen, välillä tiheäänkin tahtiin. Viimeisten vuosien aikana Herttoniemenrannassa asuessani mietin usein, että olenko vihdoinkin juurtunut vai olenko vain jämähtänyt paikoilleni. Lopulta selvisi, etten ollut kumpaakaan.
Huhtikuussa 2021 oli jälleen aika vaihtaa maisemaa. Tällä kertaa takaisin maaseudulle, mutta ei kuitenkaan takaisin Pohjois-Karjalaan. Uusi koti löytyi Nurmijärveltä, läheltä poikani perhettä. Vanhuudenturvani on nyt seitsemän kilometrin päässä.
Mikä minä olen?
Juurettomuuden tunteestani huolimatta olen kerran aikuisiällä leimautunut asuinpaikkaani. Muistan kuinka kerran 70-luvulla seisoessani bussipysäkillä Roihuvuoressa, koin vahvan tunteen – olen roihuvuorelainen. Asuin Roihuvuoressa neljässä eri paikassa yhteensä 25 vuotta. Molemmat lapseni syntyivät siellä. Roihuvuoren vuosiin mahtui elämän koko kirjo iloineen ja suruineen. Vielä Herttoniemenrannassa asuessakin tunsin itseni joltain osin roihuvuorelaiseksi. Helsinkiläiseksi en ole koskaan tuntenut itseäni, vaikka asuinkin siellä yhteensä 52½ vuotta. Koko elämäni ajan olen tuntenut olevani maalainen. Tällä hetkellä olen Nurmijärvellä asuva karjalainen maalaismummo.
Mieleltäni ja sielultani olen aina ollut karjalainen, vaikka olenkin aikuisiällä tuntenut itseni juurettomaksi. Karjalaisuuden olen imenyt itseeni jo lapsuudessani Kiihtelysvaarassa. Karjalaisuus ja karjalainen elämänmeno ja ihmiset ympäröivät minut siellä joka puolelta. Karjalaisuus oli itsestäänselvyys. Puhuttiin mie ja sie, syötiin joka viikonloppu karjalanpiirakoita tai sulltsinoita ja karjalanpaistia, käytiin rotinoissa jne. Karjalaisuudesta ei vaan tehty sen kummemmin numeroa.
Kypsän iän rakkaussuhde
Kuulun ns. myöhäisherännäisiin suhteessani Pälkjärveen. Minun piti elää kuusikymppiseksi ennen kuin hurahdin Pälkjärveen. Marja Nissisen ”Puoliverisen sielunmaisema” kirjoitus seuramme kotisivuilla marraskuussa käynnisti pohdinnan omasta Pälkjärvi-suhteestani. Tarkasteltuani suhdetta puolelta ja toiselta, olen tullut siihen tulokseen, että kysymyksessä on rakkaussuhde.
Rakkaus tulee ihmisen elämään monia reittejä ja monin eri tavoin. Se voi iskeä yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta tai hiipiä pikkuhiljaa. Kun kiinnostus on herännyt, rakkauden kohteesta haluaa tietää koko ajan enemmän ja enemmän. Rakkauteen liittyy aina vahva tunne yhteenkuuluvuudesta ja sielujen sympatiasta. Tulee tunne kuin olisi tullut kotiin. Rakkaus tuo elämään uusia merkityksiä ja vahvistaa ja lisää elämäniloa.
Kuinka rakkaus alkoi?
Tämä puheena oleva rakkaus hiipi elämääni varkain n. seitsemäntoista vuotta sitten, se tuli ikään kuin puun takaa. Kun annoin sille pikkusormen, se vei vähitellen koko käden. Tiesin rakkauteni kohteen nimeltä jo kauan, kauan sitten, muttei se minua silloin kiinnostanut. Elämän ruuhkavuodet olivat täynnä muita rakkauksia. Lukijalla saattaa olla jo aavistus tästä P:llä alkavasta rakkauteni kohteesta. Rakkaus alkoi yhdestä P:stä laajentuen kolmen P:n kokonaisuudeksi – Pälkjärvi, pälkjärveläiset ja Pälkjärveläinen.
Sanotaan, että kaikella on aikansa, joka asialla taivaan alla. Kesällä 2006 liityin seuran jäseneksi kenenkään pyytämättä ja houkuttelematta. Katsellessani syksyllä 2005 kuolleen äitini jäsenkorttia, ajattelin, että jäsenyyteni voisi olla jonkinlainen kunnianosoitus edesmenneille vanhemmilleni, joille seuraan kuuluminen oli sydämenasia. Isä toimi seuran johtokunnassakin peräti 33 vuotta. Kun isä kuoli keväällä 2000, silloinen puheenjohtaja Rauno Hämäläinen osallistui isän hautajaisiin. Yhdessä Lahja Eklundin kanssa hän laski kukkalaitteen isän arkulle. Muistotilaisuudessa Rauno piti kauniin puheen. Muistan kuinka äiti oli otettu tästä huomionosoituksesta.
Jostain tajunnan hämäristä mieleeni nousi hiljattain Karjalanliiton kampanja toisen polven evakkojen kalastelemiseksi joskus 90-luvun alkupuolella. Muistan kun äiti kysyi, että saako hän antaa yhteystietoni Karjalanliittoon. Annoin luvan. Liitosta tuli postia aika tiheään tahtiin varmaan toista vuotta, ellei peräti kaksi vuotta. Selasin paperit joka kerta pintapuolisesti läpi ja heitin saman tien jätepaperin joukkoon. Eipä olisi voinut vähempää kiinnostaa koko touhu silloin!
Samalla kun liityin seuran jäseneksi, tilasin Maija Närhiltä kirjan ”Pälkjärvi oli pieni pitäjä”. Kirja tuli paluupostissa. Saatuani sen ulos postituspussista, tapahtui jotain kummallista – minulta pääsi hillitön itku. Näitä yllättäviä kyynelehtimisiä olivat aiemmin saaneet aikaiseksi mm. Karjalaisten laulu, Karjalan kunnailla ja Evakon laulu.
Käänteentekeväksi tässä tapahtumien ketjussa muodostui Pepi Reinikaisen vetämä Elämänkaarikirjoituskurssi Helsingin Aikuisopistolla syksystä 2006 kevääseen 2007. Ennen kuin pääsin käsiksi oman elämäni vaiheisiin, oli kirjoitettava isovanhempien ja vanhempien tarinat. Viimeistään siinä vaiheessa havahduin kunnolla siihen tosiasiaan, että vanhempien ja lähisuvun elämä ennen minun syntymääni oli vain ja ainoastaan Pälkjärvellä, lukuun ottamatta evakkoaikoja Maaningalla ja Laihialla. Kirjoittaessani isovanhempieni ja vanhempieni tarinoita, totesin tietoni olevan hyvin vajavaiset. Kiinnostukseni Pälkjärveen ja sukuni elämään siellä heräsi. Kurssin aikana juurettomuuden tunteeni katosi. Löysin vahvat karjalaiset juureni, jotka ulottuvat kauas aikaan ennen minua. Alkoi pitkä ja mielenkiintoinen tutkimusmatka juurien alkulähteille Pälkjärvelle, jossa sekä äidin että isän puoleinen sukuni oli asunut jo useamman sukupolven ajan.
Syksyllä 2006 tutustuin myös serkkuuni Kirsti Sälliin ja kävi ilmi, että meillä on yhteinen mielenkiinnon kohde.
Tärkeitä kohtaamisia ja tapahtumia 2007
Huhtikuussa 2007 Karjalan Liitto järjesti Karjalatalolla ensimmäiset karjalaiset pitäjämessut. Seuran silloinen puheenjohtaja Unto Kortelainen oli esittelemässä Pälkäjärveä ja seuran tuotteita yhdessä Kirstin kanssa. Messupäivänä tutustuin Unton lisäksi myös Sulo Niskaseen ja Leo Immoseen. Sulolle ja Leolle messuilla tapaaminen oli ensimmäinen sitten Naatselässä vietettyjen lapsuus- ja nuoruusvuosien. Messuilla alkanut yhteydenpito Naatselän poikien kanssa tiivistyi kesän ja syksyn mittaan ja tietomme Pälkjärvestä karttuivat.
Elämänkaarikirjoituskurssin päätyttyä lähdin sisareni Maijan kanssa ensimmäiselle valkovuokkomatkalle Pälkjärvelle. Heti alkajaisiksi Immosen Lassi seurueineen vei meidät aistimaan isämme kotipaikan, Viistolan tunnelmia autiolla Makarin kylällä. Matkan aikana tutustuin moniin syntyperäisiin pälkjärveläisiin.
Kesällä osallistuin ensimmäistä kertaa seuran kesäjuhliin. Niitä oli vietetty seuran perustamisesta saakka Joensuussa heinäkuun toisena sunnuntaina. Seuran kotipaikka oli ja on edelleen Joensuu.
Varhaisimmat kesäjuhliin liittyvät muistoni ovat 1950-luvulta. Muistan kuinka vanhempani sonnustautuivat pyhävaatteisiin varhain sunnuntaiaamuna, äiti nosti nutturansa ylös ja kehotti isää ajelemaan niskakarvat. Iloisin mielin he sonnustautuivat matkaan ja vielä iloisempia olivat palattuaan illalla juhlista kotiin. Koko seuraavaksi viikoksi heillä riitti keskenään puhumista siitä ketä juhlilla oli tavattu ja mitä puhuttu. Meitä lapsia ei juhlille otettu mukaan. Se oli vanhempien oma juttu ja heidän syntymäpitäjänsähän se oli koko Pälkjärvikin. Vuosikymmeniä luulin, ettei Pälkjärvi ole millään lailla meidän juttu. Olin väärässä.
Kevään ja kesän tapahtumien jälkeen tunsin olevani myytyä naista. Olin menettänyt sydämeni pälkjärveläisille ja Pälkjärvelle. Tunsin tulleeni kotiin ja osaksi karjalaista suurperhettä. Tähän samaan perheeseen liittyivät myös sisarukseni. Maija on toiminut pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten toimikunnassa toistakymmentä vuotta ja Mikko kuului pitäjäseuran johtokuntaan 12 vuotta.
Tapahtumat seurasivat toistaan, rakkaus kasvoi ja lujittui. Sitoutumiskammostani huolimatta sitouduin täysillä tähän rakkaussuhteeseen. Toiminta pälkjärveläisten parissa on rikastuttanut monin tavoin elämääni ja saanut huomaamaan, että meitä Pälkjärveen rakastuneita on paljon. Rakkaus synnyttää aina jotakin uutta. Rakkaudesta menetettyyn kotipitäjään syntyi aikanaan Pälkjärven pitäjäseura. Seuran pitkä ja vireä toiminta kertoo jäsentensä uskollisesta rakkaudesta tuota pientä pitäjää kohtaan. Vuosien saatossa Pälkjärvestä oli ilmestynyt kirjoja, historiikkeja ym. julkaisuja.
Rakkaudesta Pälkjärveen syntyi myös seuran ”sivutoimipiste”, kun Kirstin, Sulon ja Leon kanssa aloimme järjestää pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten tilaisuuksia Karjalatalolla. Ensimmäinen tilaisuus pidettiin 24.11.2007. Pari vuotta myöhemmin painosta putkahti ensimmäinen Pälkjärveläinen lehti – yhdeksän kuukautta sen jälkeen, kun Kirsti oli idean ilmaan heittänyt.
Löytämisen iloa
Etsin tietoa Pälkjärvestä ja pälkjärveläisistä kaikista mahdollisista paikoista. Lumouduin arkistojen maailmasta ja löysin sisäisen tutkijani. Tutuiksi tulivat Kansallisarkistot Helsingissä, Joensuussa ja Mikkelissä, Museoviraston arkisto, Työväenarkisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, joissa vuosien varrella on tullut vietettyä yhteensä useampia viikkoja.
Kansalliskirjaston, Kansallisarkiston ja monet muut digitoidut aineistot ovat myös olleet erinomaisia tiedonlähteitä. Löytämiäni tietoja en ole pantannut pelkästään itselleni, vaan olen jakanut sitä eri kanavia pitkin halukkaille.
Mielilukemistani näinä vuosina ovat olleet paikallishistoriaa ja Karjalaa käsittelevät teokset. Romaanien lukemiseen ei ole aika enää riittänyt.
Jokainen, pienikin tiedonsirpale on ollut kullanarvoinen tämän Pälkjrvi-palapelin kokoamisessa. Pala palalta Pälkjärvi on tullut tutummaksi.
Työtä ja juhlaa
Rakkaussuhteen ylläpito vaatii useimmiten paljon työtä, ja myös valvottuja öitä. Niin tämäkin. Olemme näiden vuosien aikana pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten toimikunnan kanssa järjestäneet yhteensä 69 tilaisuutta, tutustumiskäyntiä, retkeä ja valkovuokkomatkaa.
Minulla on ollut ilo kuulua myös Pälkjärveläinen-lehden toimituskuntaan. Vuosina 2009-2020 toimitimme 24 numeroa, joiden yhteenlaskettu sivumäärä on 1876.
Seuran kotisivut ja sen kuvagalleria työllistivät myös melko paljon muutaman vuoden aikana. Nyt olen ikikiitollinen, kun Matti Holopainen kantaa vastuun kotisivuista. Nettitoimituksessa olen kyllä mukana sisällön tuottajana vielä toistaiseksi.
Rakkaus saa joskus tekemään myös jotain sellaista, mitä ei muuten tekisi. Olin lukemattomista kavereitteni pyynnöstä huolimatta kieltäytynyt liittymästä Facebookiin. Minullahan ei sellaiseen hömppään olisi aikaa. Kun Piia Riikonen perusti Pälkjärvi-ryhmän keväällä 2014, minun oli ihan ”pakko” liittyä Facebookiin. Ettei vaan mitään Pälkjärveen liittyvää tietoa menisi sivu suun.
Työn vastapainoksi on ollut myös juhlaa. Jokavuotiset kesäjuhlat Joensuussa ja muutama valkovuokkomatka Pälkjärvelle ovat olleet juurihoitoa parhaimmillaan.
Monista syntyperäisistä, sekä toisen ja kolmannen polven pälkjärveläisistä on tullut vuosien varrella ystäviäni. Osa heistä on vanhempieni koulukavereita tai muuten tuttuja samoilta kyliltä. Erikoisesti he tuntuvat ihan sukulaisilta. Minulla on myös ollut kunnia osallistua monien heimolaisten perhejuhliin ja nauttia karjalaisesta vieraanvaraisuudesta niin ilon kuin surunkin hetkellä.
Entä tästä eteenpäin?
Tunnen että rakkauteni pälkjärveläisiin ja Pälkjärveen on edelleen voimissaan. Sen sijaan omat voimavarani ovat vuosien saatossa heikentyneet ja minusta on tullut entistä hitaampi. Päivittäiset aikaansaannokset ovat huomattavasti vähäisemmät kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Tehtävää on kuitenkin vielä paljon. Monta tarinaa on kirjoittamatta, monta kuvakirjaa tekemättä, arkistot järjestämättä ja paljon mielenkiintoisia kirjoja lukematta. Pitkästä aikaa olisi kiva lukea joku romaanikin.
Kaiken edellä kerrotun toteuttamiseen tarvitsen paljon rauhallista, aikatauluista ja velvollisuuksista vapaata aikaa. Niinpä olenkin viime aikoina alkanut unelmoida tavallisesta rivijäsenen paikasta seurassamme. Rivijäsenenä minulla olisi vihdoinkin mahdollisuus hyödyntää keräämiäni arkistoaineistoja ja kirjoittaa niiden pohjalta vielä monta tarinaa meidän kaikkien yhteiseksi iloksi kotisivuille. Nähtäväksi jää milloin ja miten unelmani toteutuu.
Nurmijärvellä maaliskuussa 2023
Lissu Kaivolehto
