Kaksi vuotta ennen ukkini Jaakon syntymää, vuonna 1881, Naatselän kylän rälssitalo, Kallioranta n:o 4, oli kokonaisuudessaan 275 hehtaarin suuruinen. Se käsitti viljeltyä maata 38 hehtaaria, viljelykelpoista maata 199 hehtaaria ja joutomaan osuudeksi mainitaan 37 hehtaaria. Varsinainen metsä sisältyy luultavasti tuohon viljelykelpoiseen ja joutomaa- alueeseen. Metsää mainitaan 14.6.1918 tilalla olleen 66.84 hehtaaria. Tuolloin tilasta on erotettu itsenäiseksi tilaksi Alussuo ja Kinnusensuo. (1700- luvulla suvun arvioveroluettelossa mainitaan myös Kuhilasvaara ja Soanlahti) Viljelykelpoisen alueen määrä saattaa olla kaskiviljelyn ajoilta peräisin?
Seuraava itsenäisten tilojen muodostaminen tapahtui 11.6.1934, jolloin tilasta lohkaistiin maata uusiksi tiloiksi: Saareissiinranta, Kierminlahti, Varpalahti, Talviniemi, Heiskala ja Hietalahti. Myöhemmin syntyivät vielä tilat Kierniemi ja Pitkäkangas. Tilat näyttävät ainakin osittain menneen perinnöksi suvun jäsenille. Näiden viimeisten lohkomisten jälkeen Kalliorannan päätilan pinta-alaksi jäi 134,61 hehtaaria, jonka veljeksistä vanhin ja nuorin, Heikki ja Jaakko, yhdessä puoliksi omistivat.
Heinosten pelloilla viljeltiin pääasiassa ruista, joka leikattiin syksyisin sirpeillä, sidottiin kuhilaille ja puitiin riihessä. Kauko-enoni mainitsi Jänisjärven rantamaat erittäin viljaviksi. Niitä ei vaivannut kuivuus eikä liiallinen kosteus. Tuon ajan tavan mukaan suurperhe eli omavaraistaloudessa, jossa vilja, peruna ja juurikasvit viljeltiin itse. Liha ja maito saatiin omasta karjasta. Se oli lähiruokaa, jota käsitettä ei tuolloin vielä edes tunnettu. Kylän lehmät laidunsivat myös pitkälti yhteislaitumilla, joista niitä täytyi hakea lypsylle, jos eivät kutsuhuudoista huolimatta tulleet. Heinosten lehmät kahlasivat mieluusti varsinkin kesähelteillä ja ötökkäaikaan läheiseen Varposaareen vilvoittelemaan. Varposaaren sileä rantakallio oli ollut myös suosittu nuorison kohtaamis- ja tanssipaikka.
Tehoviljely oli tuolloin vielä tuntematon käsite niin pelloilla kuin metsässäkin. Enoni mainitsi aidanseipäiksi otetun aina ne suorimmat puut, jotka olisi pitänyt jättää käkkyröiden sijasta kasvamaan. Pälkjärven pitäjä oli voin ja siitoskarjan lisäksi jo varhain tullut kuuluisaksi korkeatasoisesta apilastaan.
Jaakko ja Hanna (Johanna) Heinonen
Antti Heinosen vaimo, Eeva Kämäräinen oli jo 47-vuotias synnyttäessään perheensä nuorimman, Jaakoksi kastetun pojan 1883. Hänellä oli syntyessään kymmenen vanhempaa sisarusta, joista joku oli kuollut lapsena, osa oli aikuisia. Eeva- äiti kuoli vuonna 1906.
Jaakko avioitui 15.1.1913 itseään kymmenen vuotta nuoremman, Johanna Asikaisen (s.1893) kanssa. Johannaa kutsuttiin yleisesti Hannaksi. Hanna oli nuori, ahkera ja nöyrä ihminen. Maalaistalossa tarvittiin työtätekeviä käsiä, ja ahkeruus tuohon aikaan oli varmasti rakastumisen lisäksi merkittävä aviopuolison valintakriteeri. Mummostani Hannasta tuli Jaakolle koko loppuelämän ”kuvekaver”, kuten Jaakko tapasi vaimoihmisiä nimittää. He saivat vuosien kuluessa neljä lasta, joista äitini Helvi, enot Kauko ja Aarne varttuivat aikuisiksi. Selma-tytär kuoli pienenä kuristustautiin. Jaakosta ja Hannasta ehti myöhemmin tulla isovanhemmat meille kahdeksalle lastenlapselle.
Hanna, Jaakko, Aarne ja Kauko Heinonen. Kuva Maija Varosen albumista.
”Äit paisto leipee”, muistan oman äitini maininneen Hanna-mummon työtehtävistä. Hän laittoi ruokaa, syöden itse hellankulmalla. Hänen valvovan silmänsä alla oma äitini oppi paistamaan herkulliset leivät ja piirakat, samoin tekemään muut maatalossa tarvittavat työtehtävät. Epäonnistuneesta leivästä saatettiin sanoa, että on kuin räystäällä paistettu. Mikäli kahvi oli kuumaa, oli se sanonnan mukaan äkäisen emännän keittämää. Liian kuumaa kahviahan saattoi ryystää ”tievaille” kaadettuna.
Hanna ompeli runsaasti vaatteita, joihin hän sai apua kaavojen suunnittelussa talossa asuvalta suutari Jaatiselta. Jaatinen mainitaan räätälinä, joka osasi tehdä myös ompelutöitä. Vanhoja valokuvia katsellessani huomio kiinnittyykin Heinosen naisten tyylikkäisiin leninkeihin. Muotia on seurattu, eikä ryysyissä kuljettu. Iloiseksi mainitulla 20- luvulla nuorten naisten letit saivat lähteä Pälkjärvelläkin. Tilalle tulivat lumoavat polkkatukat laineineen ja kiharoineen. Samoin mekkojen vyötärömalli madaltui lantiolle, pidentyäkseen taas 30- luvulle tultaessa. Helmiä ja irtokauluksia käytettiin asusteina.
Jokaisen uuden sukupolven tehtävä on kai järkyttää vanhempiaan jollain tavoin. Lettien leikkaamisesta uskon tulleen sanomista useissa perheissä. Pitkiä hiuksia kun oli totuttu pitämään naisen kaunistuksena, jopa siveellisyyden merkkinä. Ommeltavaa ja parsittavaa toki taloudessa riitti, koska samassa asui myös Jaakko-ukin vanhin veli, Heikki Heinonen (s.1863) perheineen. Perhe oli suuri, olihan Heikki Heinosella myös yksitoista lasta. Ehdin tavata näitä serkkuja nuoruudessani useita. Muutamat heistä pitivät äitiäni lähes sisarenaan. Tästä sisarussarjasta Hilja Vuojolainen mainitaan äitini kummina.
Heikki Heinosen perhettä v.1924. Edessä Heikin vieressä Jaakon poika Kauko, takana vas. Aukusti, Matti, Iida, Antti ja Eino. Heikin vaimo oli kuollut isorokkoon 1919. Kuva Vuojolaisen albumista.
Sormuksesta polkupyörään
Kauko-enoni kertoi Heinosten talon käsittäneen kaksi suurta tupaa, jotka sijaitsivat talon päissä. Välissä oli kaksi kamaria. Lisäksi tilan pihapiirissä sijaitsivat navetta ja tarvittavat talousrakennukset aittoineen. Jaakko-ukki oli ahkera kalastaja. Hän taisi verkonkudonnan ja paikkauksen niksit. Jänisjärvi oli kalaisa järvi, joka antoi hyvät mahdollisuudet ahkerille kalastajille. ”Järvellä oltiin aina”, muistan enoni maininneen. Siellä ongittiin, uisteltiin, pyydettiin kalaa verkoilla, rysillä ja katiskoilla. Joskus laskettiin myös pitkä siima pyytämään. Kalaa syötiin tuoreena, mutta suolakalaa laitettiin myös pöytään. Etenkin kutuaikoina kalaa suolattiin. Kisukala säilyi hyvin kuivattuna myöhempää käyttöä varten. Äitini kertoi olleensa usein soutamassa verkoilla. Hän myös muisteli suuren selän puoleisia tuulia, jolloin järvelle ei ollut sen aikaisilla veneillä asiaa.
Laivalaituri sijaitsi pienen Jänisjärven puolella, jonka kivistä silta-arkkua on yhä nähtävissä. Matkustajalaiva liikennöi kesäisin Värtsilän ja Hämekosken väliä, pysähtyen myös Kalliorannan kohdalla olevalle laiturille. Tuossa laivassa myös Jaakko-ukki oli joinakin kesinä töissä. Enoni kertoi kerran löytäneensä laiturin kivikosta kaiverruksin varustetun kultasormuksen. Perhe ilmoitti löydöstä sanomalehdessä, mutta kun omistajaa sormukselle ei ilmaantunut, osti Kauko saamillaan sormusrahoilla polkupyörän.
Vaikka mikä tulisi niin yhtä pidetään
Naatselän nuoria kesällä 1934 Antti Heinosen häiden aikaan. Vas. Antin veli Eino Heinonen ja Elma Hämäläinen (vihitty 1940) sekä Helvi Heinonen ja Eino Pesonen (vihitty 1937). Kuva Vuojolaisen albumista.
Koitti vuosi 1939, jolloin lähtölaskenta kokonaiselle Karjalan heimolle asuinalueineen alkoi. Sitä kukaan ei ollut osannut aavistaa. Evakuointi käsky tuli maaliskuussa 1940, josta Kalliorannan asukkaiden elämän suurin mullistus alkoi. Lähtöpäiväksi oli määrätty 19 pv. maaliskuuta. Mieron tie oli edessä. Koti ja tilukset jäi. Lähtö lienee ollut hyvin kaoottinen, koska minulla ei ole siitä oikein luotettavaa tietoa. Jo pelkästään matka kylätietä pitkin päätielle oli 8 kilometriä. Äitini oli avioitunut Eino Pesosen kanssa, joka kuoli talvisodassa maaliskuussa. Heidän esikoisensa Alpo oli täyttänyt muutamaa kuukautta aikaisemmin kolme vuotta ja äiti odotti toista lasta. Riitta syntyi toukokuussa evakkomatkalla Maaningalla. Jäätyneen aseen laukeaminen korsussa riitti aiheuttamaan sankarikuoleman, jättämään jälkeensä sotalesken ja kaksi sotaorpoa.
Evakkomatka oli raskas taival ihmisille, mutta kärsimys se varmasti oli talvipakkasessa eläimillekin. Karja oli varmaan noissa olosuhteissa jouduttu ajamaan jalkaisin Naatselästä Tohmajärvelle saakka. Osa eläimistä on luultavasti jouduttu teurastamaan ja myymään. Osa huonekaluista oli tehnyt kaksikin evakkomatkaa, onhan astiakaappi 30- luvulta kotonani vieläkin käytössä. Muistan äitini kertoneen heidän yöpymisestään Siilinjärven kirkossa. Siinä on ollut kirkkokansaa vauvasta vaariin. Veljeni kertoi kokeneensa evakkomatkan enemmän seikkailuna, koska ajettiin hevosella ja junalla. Jonkinlainen ruokahuolto noilla pysähdyspaikoilla lienee ollut. Perhe sai tällä ensimmäisellä evakkomatkalla lopulliseksi sijoituspaikakseen August Jäntin talon Maaningalla. Tuohon samaan tupaan majoitettiin kolme perhettä: Heinoset, Niskaset ja Pesoset. Uusi elämänmuoto sujui heiltä sopuisasti, ja jokaisen oli tartuttava pian töihin ja askareisiin käsiksi. August Jäntti myös remontoi taloa siirtolaisille miellyttävämmäksi asua. Siltä ajalta on säilynyt Maria Pesosen muistelu:
Karjala n:o 43, 1970, Maria Pesonen kertoo:
”Korjaustyö oli parhaillaan ja helluntai tulossa. Me evakkoemännät aloimme neuvotella, mitenkäs nyt piirakat paistetaan. Mutta kyllä se asia siinä vain järjestyi. Niskasen emäntä ajeli piirakan kuoria saunan eteisessä, Heinosen emäntä ja minä tuvan porstuassa. Kyllä meitä emäntä Heinosen kanssa kovasti nauratti, kun me sitten yhdistelimme piirakat tuvan puolella rakennustelineitten alla polvillaan. Kyllä karjalaisen on karjalanpiirakat saatava vaikka missä tilanteessa. Sitten me hilasimme piirakkalaudat telineitten alta uunin luokse ja paistoimme. Tuntui, että on helluntai evakonkin mielessä, kun piirakoita söimme”.
Hanna Heinonen paistaa leipää syksyllä 1941. Kuva Maija Varosen albumista.
Kesällä 1941 kasvoi toivo päästä kotiin Karjalaan takaisin. Sodan uskottiin olevan ohi syksyyn mennessä. Monien palaajien tavoin Heinosten perhe löysi kotinsa purettuna ja ehkä muualle siirrettynä. Eräässä valokuvassa Hanna-mummoni paistaa leipää vain taivas kattonaan, pelkän uunin törröttäessä paikallaan. Olihan sekin sentään jotain. Heinoset rakensivat uuden talon lähelle Varpalahden rantaa.
Vasemman puoleisessa kuvassa syksyn 1941 paluumuuttajat Hilja Vuojolainen, Jaakko, Hanna ja Aarne Heinonen, Alpo ja Aaro Vuojolainen sekä Kaino Könönen. Lapset edessä Hilja Vuojolaisen nuorimmaiset Liisa ja Tuomo. Oikean puoleisessa kuvassa Heinosten muuttokuorma evakosta on saapunut Naatselkään syksyllä 1941. Kuvassa Jaakko ja Aarne Heinonen sekä Erkki Saastamoinen. Molemmat kuvat Maija Varosen albumista.
Elämä kotiseudulla jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Syyskuussa 1944 koti oli lopullisesti jätettävä. Äitini oli työvelvollisena viimeisten lähtijöiden joukossa. Uudeksi evakkopaikaksi määrättiin Mäkelän talo Laihialla, jonne Maaningalla yhdessä eläneet Pesoset ja Heinoset majoittuivat. Enoni Kauko Heinonen oli myös tuolloin jo rintamalla.
Laihian talo oli kuulemani mukaan hyvä asua, mutta evakkoväki mieli Itä- Suomeen, lähelle entisiä asuinsijojaan. Niinpä uudeksi asuinpaikaksi tuli Vehkapuron Juntusten talo Joensuun lähellä. Siellä suku hajaantui kukin omalle taholleen. Pesoset muuttivat Ketunpesille, Heinoset menivät Ilomantsiin ja Helvi-äitini jäi uudelleen avioiduttuaan Vehkapurolle, jossa minä olen syntynyt Juntusen talossa.
Lapsuusmuistojani
Jaakko ja Hanna Heinonen sotien jälkeen. Kuva Vuojolaisen albumista.
Jaakko ja Hanna muuttivat Ilomantsista poikiensa Kaukon ja Aarnen perheiden mukana Nokialle, josta he olivat ostaneet puutarhatilan. Tapasin heitä harvoin. Eräänä vuonna he kuitenkin asuivat meillä Nokian kodin remontin vuoksi puolisen vuotta. Olin silloin noin 12- vuotias. Muistan Jaakko-ukin ketjupolttajana, joka nousi yölläkin tupakoimaan. Minun tehtäväni oli kesällä hakea polkupyörällä kaupasta täydennystä nopeasti hupeneviin Pillilupi-varastoihin. Pillilupi oli filtteritön kloppitupakka, jota poltettiin puisen holkin avulla. Erään kerran unohdin ostaa tupakat, josta sain aikamoiset läksytykset. Kuinka ollakaan, juolahtipa mieleeni kerran kokeilla niitä ukin tupakoita. Otin askista muutaman tupakan, joita sauhuttelin leikkimökissäni. Jostain isä oli huomannut kokeiluni, josta seurasi uudet sapiskat, en sentään selkäsaunaa saanut. Jaakko piti ohjat käsissään. Hän seurasi tiiviisti maailmanmenoa sanomalehdestä. Jos hän ehti saada ensimmäisenä kotiini tulleen Karjalaisen luettavakseen, saivat muut odotella usean tunnin omaa lukuvuoroaan. Hanna-mummo kumaraisine olemuksineen kertoi keskustelut lisäksi Jaakon oikeaan korvaan, tämän huonokuuloisuuden vuoksi.
Jaakon ja Hannan avioliitto oli pitkä ja sopuisa. Heidän kultahäitään on vietetty vuonna 1962 Nokialla. Jaakko Heinonen kuoli Nokialla 26.6.1969. Eiväthän isovanhempani voineet elää ilman toisiaan, niinpä Hanna nukkui pois vain muutaman viikon kuluttua miehensä kuolemasta, 17.7.1969.
Näkymä Naatselästä Jänisjärvelle 1920-luvulla. Kuva Pohjois-Karjalan museo.
Jänisjärven muistoja
Jänisjärvi aaltoineen, rantoineen,
on meillä aarteena muistoineen.
Siellä vaarini, mummini soutaneet,
nähneet laineiden kimalteet.
Vaaranmäen laelta juhannussoiton,
sävelet kirkasti aamunkoiton.
Oli koolla ystävät, tutut,
ilmoille kirposi hersyvät jutut.
Kävi vaari aamuisin verkoillaan,
soutaen veneellään lahdelmaan.
Oli tiedossa luotokin kalaisin,
usein täyttyen saavikin.
Siellä äiti kehdossa keinutti lastaan,
rakkaus mielessä ainoastaan.
Tuutulaulun aalloilla kuuli,
kaikuna hyräili lempeä tuuli.
Siellä selkäsaaret ja ulapan veet,
on kunnaiden rannat ja syvänteet.
Jänisjärven rannat ja kalliosaaret,
niin rakkaana välkehtii muistojen veet.
Sanat: Maija Varonen 2015
Sävel: Ensio Immonen
Laulu: Maj-Lis Könönen
Otsikkokuva: Jaakko ja Hanna Heinonen Nokialla 1960-luvulla. Kuva Maija Varosen albumista.
