Evakkotaustaan liitetystä juurettomuudesta en löydä selitystä asumiselleni Yhdysvalloissa. Siirtokarjalaisen jälkeläisyys ei myöskään saa minua määrittelemään identiteetikseni toisen polven evakkoa. Karjalaisuus ei siirtynyt minuun verenperintönä lapsuudenkodissani, mihin osaltaan saattoi vaikuttaa äitini vankka sukutausta Uudeltamaalta ja asumisemme Etelä-Suomessa ilman yhteisöllistä viitekehystä. Aikakauden poliittiset suhdanteetkaan eivät suosineet menetetyn Karjalan muistelua, minkä ohella evakkoihin kohdistetut ennakkoluulot johtivat toisinaan taustan peittelyyn.
Keskeisimmäksi syyksi välimatkalleni siirtokarjalaisuuteen kokisin varttumisvuosieni yleishenkeä leimaavan yksilöllisen ilmapiirin. Ei kasvuympäristössäni kukaan luonnehtinut itseään ensisijaisesti kollektiivisen sukutaustansa tai heimonsa näkökulmasta vaan keskittyi omaan tekemiseensä tai tyylivalintoihinsa. Sen sijaan että lapsi tai nuori olisi julistautunut hämäläiseksi tai savolaiseksi, hän etsi samastumiskohteita vaikkapa musiikkimakunsa, opiskelualansa tai suoritustensa suunnasta: ”Minä kuulun punkkareihin tai teddyihin. Minä olen valtsikkalainen tai oikislainen. Minä menestyn urheilussa voittaen palkintoja.”
Vastaavasti molemmat vanhempani ajattelivat itsensä ensisijaisesti ammatillisen identiteettinsä kautta. Menestyksekäs, innostava ura oy Shell ab:ssa hallitsi pälkjärveläisen isäni ruuhkavuosia. Samastumista työnantajayritykseen siivittivät aito Shell-henki ja upea, kiinteä työyhteisö. Ei sielläkään kiinnitetty suuresti huomiota, missä kukin oli sattunut syntymään, sillä kaikki olivat yksinkertaisesti vain shelliläisiä.
Sodanjälkeiseen jälleenrakennukseen ei kuulunut nostalgisoiva kaiho menneisyyteen vaan eteenpäin katsova edistysusko, mihin kytkeytyi rationaalisuuden ylikorostus tunne-elämän kustannuksella. Teollistumisen, kaupungistumisen ja elintason nousun tarjoamiin tilaisuuksiin tahtoi moni pula-ajan läpikäynyt tarttua kaksin käsin, mikä päti meidänkin perheeseemme.
Isäni totesi, että hän olisi joka tapauksessa lähtenyt Pälkjärveltä pois opiskelemaan ja muihin töihin, mitä hänen varhainen hakeutumisensa metsäyhtiön palvelukseen ennakoi jo Pälkjärvellä. Hän ei haikaillut maanviljelyä Naatselässä, kuten eräs hänen tuttavansa, joka keväisin aina haaveili, kuinka hän kyntäisi tai kylväisi entisiä peltojaan. Tällaista taakse katsovaa asennetta isäni vierasti täysin. Myös äitini suvusta oli etsiydytty jo 1900-luvun alussa Helsinkiin töihin tavoitteena kouluttautua esimerkiksi rakennusmestariksi. Kumpikin vanhempani arvosti hyvää koulutusta.
Näistä lähtökohdista ei välttämättä odottaisi hurahtamistani kivijalkamatkailuun, sukututkimukseen ja paikallishistoriaan. Myöhäisherännäinen valaistumiseni tapahtui keski-iässä vuosien 2009–2010 kieppeillä. Mitä silloin tapahtui? Kuinka siihen pisteeseen päädyttiin? Polveilevan polkuni seuraamiseksi on syytä aloittaa alusta palaamalla varhaisvuosiini. Artikkelin valokuvat kuvaavat asuinpaikkojani elämäni varrelta, mutta niitä ei ole aseteltu kronologiseen järjestykseen vaan ne viittaavat löyhästi kulloisenkin tekstinpätkän sisältöön.
Sininen pilvenpiirtäjä. Chicago 
Pilvenpiirtäjä veden äärellä. Chicago
Häh, mikä kumman Pälkjärvi?
Alle kouluikäisenä lapsena en kunnolla hahmottanut, mikä Pälkjärvi edes on. Kysymykseni ei kuulunut, missä Pälkjärvi sijaitsee vaan MIKÄ Pälkjärvi on olemukseltaan. Naatselkä säilyi hämärän peitossa vielä kauemmin.
Varhaislapsuuteni lomat vietimme säännöllisesti äitini kotona Keski-Uudellamaalla, minne piirsin kuvitetun kartan reitistämme kotoa. Joskus älysin ihmetellä, miksemme käyneet samalla lailla toisessa mummulassa. Sellaisessa yhteydessä Pälkjärvi nousi esiin ehkä ensimmäisiä kertoja. Isäni vanhemmat olivat valitettavasti nukkuneet pois jo ennen syntymääni.
Kuusivuotiaana eskarilaisena meille palkattiin puolipäiväiseksi hoitajakseni päälle kuusikymppinen leskirouva nimeltä Ilmi Tillonen. Ilmi-täti oli kotoisin Käkisalmesta, mutta hän oli ehtinyt asua miehensä kanssa Viipurissa ennen evakkoon joutumistaan. Pulputtuvan puheliaassa Ilmissä karjalaisuus eli ja kukoisti väkevänä. Hän puhui Kannaksen murretta puhtaasti. Ilmin ja isäni välisestä yhteydestä ymmärsin epämääräisen hatarasti heidän kuulumisensa samaan heimoon, vaikken asiaa syvällisesti pohtinutkaan. Sen lisäksi että Ilmi oli loistava kokki kiistatta, hänen edustamansa karjalainen ruokakulttuuri maistui erityisesti isälleni.
Joidenkuiden julkkiskarjalaisten, kuten eräiden poliitikkojen ja esiintyvien taiteilijoiden, karjalaisuuden korostus ärsytti teennäisenä tai tarkoitushakuisena 1970-90-luvuilla. Heidän myö-murteen mokelluksensa ei herättänyt sympatioitani eikä mielenkiintoani vaan päinvastoin karkotti pois. Liika lupsakkuus sai eteläsuomalaiset geenini murisemaan. En edelleenkään syty imelälle retoriikalle ”karjalaisesta suurperheestä”, eihän alueen väestö muodostanut edes yhtenäistä murrealuetta. Palkkiovirat B-sarjan poliitikoille Karjalan liiton johdossa eivät myöskään motivoi maksamaan jäsenmaksua.
Normaali arki rullasi lapsuudessani ja nuoruudessani tavanomaisia latujaan riippumatta vanhempien syntyperistä. Kavereitten kanssa leikkiessäni ei tullut pieneen mieleenkään kysellä, mistä päin kunkin sukujuuret juonsivat. Koulussa lauloin hartaasti hämäläisten laulua kainuulaisen luokanopettajani johdolla, vaikkakaan en kokenut itseäni lahtelaiseksi. Ulkomaanmatkat ja muutto Helsinkiin yliopisto-opintojen perässä kiehtoivat mieltäni kymmenkesäisestä eteenpäin, lukeutuivathan vieraat kielet, historia ja maantieto lempiaineisiini peruskoulussa.
Hyppyrimäet. Lahti
Kun minä sosiaalistuin, Akateemisen Karjala-Seuran ajama suursuomalainen heimoaate oli tehnyt konkurssin aikapäiviä sitten, eikä sen enempää identiteettipolitiikkaa kuin alueiden Eurooppaakaan vielä tunnettu. Tyypillinen keskivertokansalainen tuskin määritteli itseään tuolloin maakunnallisista juuristaan käsin eikä varmaan peilannut luonnettaan stereotypisoiviin maakuntakuvauksiin Topeliuksen Maamme-kirjasta. Tätä viestiä pyrin painottamaan artikkelini johdantoluvussa edellä perustellessani, miksei karjalaisuus ollut minulle mikään ”juttu”. Se ei yksinkertaisesti sisältynyt sukupolvikokemukseeni.
Päinvastoin tahdoin esiintyä kaikesta taustastani irti repäistynä omintakeisena yksilönä. Pikkutyttönä osallistuin sukulaisteni mukana suurille syntymäpäiville isossa maalaistalossa äitini kotikylässä. Juoksentelin juhlissa kylän lasten seassa, mutta erotuin ilmeisesti joukosta vieraana naamana, enhän ollut paikkakuntalainen. Vieras paksu täti kysyi minulta, kenen tyttö olin. Tuo tuttu, tyypillinen kysymysmuotoilu ärsytti minua suunnattomasti, sillä en halunnut olla vain jonkun jälkeläinen. Niinpä kieltäydyin kivenkovaan kertomasta sukunimeäni.
Vastaavasti Saksassa opiskellessani väitöskirjaani ohjaava professori tervehti minua toistuvasti: ”Hallo Finnland!” Vaikka hän hyväntahtoisesti uskoi olevansa veikeä, leikkisä ja vitsikäs, vähitellen hänen maneerinsa alkoi nyppiä. Kerran sitten vastasin hänelle takaisin: ”Hallo Deutschland!” Ukkelin nokka loksahti auki.
Kiel raatihuone iltavalaistuksessa.
Kuinka Karjala-kuumeeni nousi?
Vuoteen 2010 mennessä olin ehtinyt sekä matkustella runsaasti että asua ulkomailla muutamaan otteeseen niin työn kuin akateemisten jatko-opintojen ja tutkimuksen merkeissä. Suomessakin toimin kansainvälisissä tehtävissä, jotka sisälsivät paljon työmatkoja ulkomaille Hong Kongia myöten. Täten Eurooppa oli tullut koluttua läpikotaisesti moneen kertaan, eikä se siksi enää jaksanut säväyttää samaan tapaan kuin ennen. Uteliaana elämysten metsästäjänä olin siis avoin uusille matkakohteille – eli toisin sanoen aika oli kypsä. Luovutetussa Karjalassa en ollut käynyt koskaan, Venäjälläkin vain kerran työmatkalla Pietarissa.
Kesällä 2009 satuin lukemaan Olavi Paavolaisen suurteoksen Synkkä yksinpuhelu, joka teki minuun valtavan vaikutuksen kylväen siemenen itämään. Helmikuussa 2010 tarjoutui onnekas tilaisuus poiketa päiväretkellä Viipurissa Lappeenrantaan suuntautuneen konferenssimatkan yhteydessä. Hohtavan valkoiseen lumivaippaan kääriytynyt talvinen Torkkelinpuisto oli satumaisen kaunis! Rakastuin Viipuriin ensi silmäyksellä juostessani hiki hatussa ympäri sen ihanaa keskustaa paksussa lumihangessa kahlaten, sillä tuo talvi oli poikkeuksellisen runsasluminen. Viipurissa virisi ajatus lähteä keväällä Laatokan Karjalaan.
Isäni oli tyytyväisenä osallistunut Pälkjärvi-seuran ensiluokkaisesti järjestelyille valkovuokkomatkoille. Viipurin ja Paavolaisen innoittamina päätin minäkin liittyä joukon jatkoksi seuraavalle valkovuokkomatkalle Pälkjärvelle toukokuussa 2010. Tutkailin samalla tiedustelumielessä, mikä on meininki itärajan takana. Tähtäimessäni oli näet laajempi, pidempi kierros omalla autolla myöhemmin kesällä, mikäli olosuhteet vaikuttavat riittävän turvallisilta.
Pälkjärvelle päästyäni olin heti myyty, joten loppu onkin jo historiaa, kuten kulunut fraasi kuuluu. Hurmaannuin Naatselän lumoavasta luonnosta ja Sortavalan aistikkaasta charmista käynnistäen muutaman vuoden kestoisen kiihkeän matkarumban Karjalaan. Matkakertomuksia eräistä näistä retkistämme on julkaistu Pälkjärveläisessä.
Helsinki & Nurmijärvi. Aleksis Kiven patsas
Matkaelämyksiä syventääkseni luin talvisin kaiken käsiini saamani kirjatiedon sekä pitäjästä että aluetta ja aihepiiriä sivuavista teemoista laajemminkin. Tärkeimpiä lähteitäni olivat Pälkjärveläinen-lehti ynnä Pälkjärvi-seuran muut painotuotteet, jotka ensi töikseni tavasin huolella kannesta kanteen. Lisää kirjallisuutta kaivoin kirjaston kellarivaraston uumenista. Kotona käynnistin teemahaastatteluja rohkaisten isääni kirjaamaan muistojaan paperille. Samoin kyselin neuvoja ja vinkkejä Karjalassa reissanneilta kokeneilta matkaajilta. Omia matkojamme suunnittelimme kevättalvisilla hiihtoretkillämme Paloheinän metsissä Pohjois-Helsingissä.
Helpottaakseni Karjalan matkailuamme keksin verestää ruostunutta venäjän kielen taitoani, joka oli lähtökohtaisestikin ohut ja heikko laiskasti luetun lukion D-kielen pohjalta. Kävin venäjän harrastuskursseilla sekä Suomessa että Pietarissa vuosina 2011–2013. Yllättävästi pölyttynyt kielitaitoni virkosikin tasokkaan opetuksen ansiosta, mutta muuttoni Espanjaan tammikuussa 2014 katkaisi lupaavan nousukiidon. Nyt aika on ajanut ohi venäjän opettelun.
Appelsinit. Sevilla 
Ratsastajat. Sevilla
Karjala-kuumeeni kroonistuminen
Alkujaan Karjala-harrastukseni pyöri paljolti jännittävien automatkojemme ympärillä. Turismini Karjalan tasavaltaan tyrehtyi kuitenkin 2014, kun aloitin työt Euroopan komission yhteisessä tutkimuskeskuksessa DG JRC (Joint Reseach Centre) Sevillassa. Sevillasta siirryin suoraan Yhdysvaltoihin, missä asun edelleen. Aiemmin 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina asuin Saksassa, Latviassa ja Liettuassa. Karjalan matkailuni ajoittui jaksoon, jolloin oleilin Suomessa.
Pitkän päälle kiinnostukseni Pälkjärveen on enenevästi painottunut paikallishistorialliseen ulottuvuuteen, pyrkimykseeni eläytyä elämänmenoon 1900-luvun alun karjalaiskunnassa. Millaisessa kasvuympäristössä isäni varttui 1928–1944 ennen toista evakkoonlähtöään 16-vuotiaana nuorukaisena? Entäpä hänen vanhempansa? Samanaikaisesti kurkotan viimeisiin oljenkorsiin luodakseni elävän, kouriintuntuvan kosketuspinnan menetettyyn maailmaan: yhtäältä fyysisesti hävitettyyn kylämiljööseen, toisaalta historian hämärään vaipuneeseen aikakauteen ja sen todellisuuteen arvoineen ja tapoineen. Rinnastan tilanteen tietyiltä osin Itä-Euroopan juutalaiskulttuurin tuhoon 2. maailmansodassa, vaikkei Karjalan menetyksen ja holokaustin välille voikaan laittaa yhtäläisyysmerkkejä.
Valokuvien, muisteluiden, kronikoiden ja historiikkien avulla kyläyhteisö herää henkiin hetkittäin hönkäisten ilmoille viimeisen puhalluksensa. Eräät isovanhempieni naapurit ja sukulaiset ynnä pitäjän merkkihenkilöt ovat muuttuneet ikään kuin merkityksellisiksi tuttavikseni, joiden aikaansaannokset tai edesottamukset puhuttavat. Esimerkiksi Makarin opettajapariskunta Maikki ja Toivo Leini, kirkkoherra Veikko Korvenheimo ja kanttori Martti Kilpiranta tuntuvat tärkeiltä hahmoilta. Tutuiksi he ovat käyneet paljolti Pälkjärven pitäjäseuran mestarillisen sisällöntuotannon ansiosta.
Hansatalo. Riika
Paljon parjatut netti ja sosiaalinen media (mm. Facebook ja YouTube) ynnä muu nykytekniikka, kuten video- ja konferenssipuhelinjärjestelmät (mm. Zoom ja Teams), mahdollistavat osallistumisen ja asioiden seurannan asuinpaikasta riippumatta. Nämä kanavat vahvistivat asemiaan koronapandemian kuluessa, mikä hyödytti kaltaistani etäosallistujaa. Perinteisiä ja moderneja viestintäkanavia ei pidä asettaa vastakkain toisensa poissulkeviksi kilpailijoiksi vaan ne tulee nähdä eri tahoja palvelevina rinnakkaisina vaihtoehtoina. Kumpaakin tarvitaan erilaisten kohderyhmien tavoittamiseen.
- Vaikka hypisteltävä paperijulkaisu on toki miellyttävämpi lukea, sähköinen verkkosivu tavoittaa ja leviää tehokkaammin. Jälkimmäisen lisäetuna on helpompi, halvempi ja nopeampi toimitusprosessi. Pälkjärvi-seuran loistavaa kotisivua ja Facebook-ryhmää tulee seurattua viikoittain.
- Vaikka mukavampi olisi kömpiä Käpylän Karjalatalolle paikan päälle tapaamaan ihmisiä kasvotusten, webinaarikin toimii yllättävän hyvin, kun sisältö on laadukas. Makarin kyläkahvit 12.10.2022, Annikki Ilosen videohaastattelu 16.10.2022 ja Pälkjärven pitäjäesittely 17.11.2021 mainittakoot äkkiseltään paraatiesimerkkeinä huippuonnistuneista verkkotapahtumista, vaikka monia muitakin hyviä webinaareja riittää. Virtuaaliyhteys kelpaa mainiosti korvikkeeksi, jos vaihtoehtona on ”nietu” eli ei yhtään mitään.
Siteeni Pälkjärveen pitää hellittämättä läntiseltä pallonpuoliskoltakin, eikä siinä ole mitään mystistä. Jo pienenä kinusin vanhempiani kertomaan heidän lapsuudentarinoitaan. Viime vuosikymmenellä tarinallistava mikrohistoriallinen suuntaus on vallannut alaa yhdessä sukututkimuksen suosion kanssa. Ratsastan siis trendikkäästi aallon harjalla. On sykähdyttävää tiedostaa kuuluvuutensa sukupolvien ketjuun ja jakaa yhteisiä mielenkiinnonkohteita samanhenkisen yhteisön kanssa. Poikkeuksellisen korkeatasoinen pitäjäseura ruokkii ja ylläpitää taikapiirin vetovoimaa.
Vaalea kirkkopiha. Vilna
Pälkjärveläisyyden päätyminen osaksi persoonaani on jossain määrin tietoinen valinta, koska en imenyt sitä äidinmaidosta vaan omaksuin sen varttuneella aikuisiällä. Se on yksi arvokas rakennuspalikka monisyisessä, mosaiikkimaisessa kokonaisuudessa, jossa jopa Saksalla ja Baltialla on olennainen sijansa minun tapauksessani. Samalla lailla kuin hengellisyyden piirissä on nykyisin muodikasta selittää uskovansa ns. omalla tavallaan vailla kirkon dogmeja, analogisesti minäkin koen samastuvani pälkjärveläisyyteen ns. omalla vapaavalintaisella tavallani ilman vanhakantaisia juhlapuheita kyllästäviä liturgisia karjalaisklišeitä.
Vastaavasti en kykene mieltämään itseäni toisen polven evakoksi, vaikka jotkin käsitemääritykset sitä kenties vaatisivat. En koe kantavani sukupolvisten kärsimysten taakkaa välillisen uhrin roolissa, enhän ole edes syntynyt 1940- tai 1950-luvulla vaan edustan elämyshakuista, pullamössöilevää X-sukupolvea.
Tiilimakasiinit. Hampuri
Ajankohtaiset kuulumiset pyhäinpäivänä 5.11.2022
Tehtäväksiannossa toivottiin kirjoittajan kuulumisia. Laadin sepustustani marraskuun ensimmäisellä viikolla nauttien kullankeltaisina säteilevistä intiaanikesän päivistä. Lempeät iltapäivälämpötilat (korkeimmillaan +24 C) kannustavat puutarhan syystöihin, vaikken varsinaisesti viherpeukalo olekaan. Haravoin putoilevia vaahteranlehtiä, istutan tulppaaninsipuleita ja siistin pihapensaita naapurin koiran räksyttäessä aidan takana. Parasta on ohikulkijoiden kanssa juoruilu haravanvarteen nojaillen. Tuntemattomatkin saattavat lausua huomaavaisia kohteliaisuuksia talostamme tai kukkapenkistämme.
Kulttuurinälkä kurnii suonissani pitkän koronapaussin jälkeen ja syysiltojen pimentyessä vauhdilla. Selasin hiljan yliopiston musiikkiosaston klassisia konsertteja Eero Saarisen suunnittelemassa musiikkitalossa pohjoiskampuksella. Eilisiltana korkkasin kauden kamarimusiikkikonsertin merkeissä. Syystä tai toisesta pienimuotoiset, intiimit ja kuulijaa lähellä resonoivat soitannot vetoavat nyt enemmän kuin massiiviset spektaakkelit ison orkesterin kanssa piippuhyllyltä tiirailtuna. Myös museoiden ja gallerioiden näyttelytarjonta pitää katsastaa pikimmiten.
Nälkä kurnii suolissa konkreettisestikin, jollemme tänään käy ruokakaupassa. Kaalikeittoainesten lisäksi ostoslistaan täytyy sisällyttää kissan kuivamuona, sillä sitä kuluu tuplasti. Emme ole vielä hankkineet toista kissaa (harkinnassa on kyllä!), mutta ruokimme pihallamme vierailevaa opossumia. Kerran kesällä kun olin unohtanut kissamme ruokakupin illalla ulos, näin opossumin murkinoivan siinä hämärän laskeuduttua. Tarkistettuamme netistä kissanruuan vaarattomuuden opossumille olemme ruokkineet tätä hyödyllistä, sympaattista eläintä. Aikojen kuluessa kaupunkipihallamme on käyskennellyt satunnaisesti joukko suomalaisittain eksoottisia eläinlajeja, nimittäin murmeli, haisunäätä, maaorava, kojootti, pesukarhu ja kardinaalilintu.
Täkäläisen kotikaupunkini 200-vuotisjuhlien valmisteluun pyritään mobilisoimaan ja osallistamaan asukkaita talkoohengessä. Aion ilmoittautua vapaaehtoiseksi, sillä mukaanmeno tarjoaa oivan kurkistusikkunan elinympäristöni menneisyyteen ja nykyisyyteen. Hyvässä tapauksessa tutustun samalla uusiin kivoihin ihmisiin. Kotiseutuharrastusta voi näin soveltaa monenmoisissa miljöissä, sijaitsivatpa ne sitten lännessä tai idässä, Amerikassa tai Venäjällä.
Nykyinen kotikaupunki
Miltä näyttää henkinen kotiseutuni, jolle sydämeni sykkinee kaikkein kiihkeimmin? Minne toivon palaavani vielä uudelleen joskus hamassa tulevaisuudessa? Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa!
Berliini Brandenburger Tor
X-sukupolvella tarkoitetaan vuosina 1964–1979 tai 1965–1984 syntyneitä ikäkohortteja. (Vuosirajat vaihtelevat hieman tutkijan mukaan.) Kyse on joka tapauksessa 1970- ja 1980-lukujen lapsista ja nuorista. Jotkut vanhempien ikäluokkien edustajat tapasivat moittia heitä pullamössösukupolveksi pitäen heitä kaiken helpolla saaneina uusavuttomina vetelyksinä.
