Pälkjärven Puikkolassa syntynyt Annikki Ilonen os. Miinalainen täytti kesällä 22.6.2022 sata vuotta.
Annikki asuu Pihlajakodissa Rääkkylässä. Pari vuotta sitten hän asui vielä omassa kodissaan Varpasalon kylätalolla, jonne hän muutti 75 vuotiaana ja silloin maatila jäi kokonaan nuoremman sukupolven hoidettavaksi.
Iloinen ja pirteä Anniki asuisi mielellään vieläkin omassa kodissa, mutta jalkojen kunto rajoittaa liikkumista ja itsenäistä asumista.
Annikki on elänyt ja kokenut lähestulkoon koko itsenäisen Suomen elämänvaiheet. Pitkä matka Pälkjärveltä kahden evakkoreissun kautta Varpasaloon on ollut vaiherikas ja vaatinut kovaa työtä ja ponnisteluja.
Annikin omin sanoin: ”Kaikki silloin joutuivat kestämään. Kukaan ei pannut vastaan, vaan tehtiin se mitä tarvittiin. Yhdessä niistä selvittiin”.
Videolla Annikki kertoo elämästään:
Opiskelusta Jero-Puikkolan uudessa kansakoulussa.
Kastenimisekaannuksesta, jossa 15 vuotta Annikkina elänyt tyttö sai tietää kirkonkirjoihin merkityksi nimekseen Anna. Tällaisesta virkavallan taholta omavaltaiseksi koetusta asiasta nuori Annikki ei tykännyt, vaan marssi Joensuuhun ortodoksisen kirkkoherran puheille ja muutti seurakuntaa ja uskontokuntaa.
Voit kuulla miltä tuntui olla talvisodan aikaan ilmavartioinnissa – 40C asteen pakkasessa ja minkälaista oli rauhan tultua viedä talosta-taloon viestiä evakkoon lähtemisestä.
Annikki kertoo myös työstään ja tehtävistään Suomen Punaisen Ristin palveluksessa jatkosodan aikana.
Kuulet myös siirtokarjalaisten asumisesta ja elämästä saaristokunnassa, jossa ei aluksi ollut kunnon tietä, eikä siltaa tai lossia mantereen puolelle.
Annikki oli Pälkjärvellä ja myöhemmin Rääkkylän Varpasalossa mukana maatalon töiden lisäksi monissa yhteiskunnallisissa tehtävissä eri järjestöissä. Näistä ansioistaan hän on saanut muun muassa Suomen Valkoisen ruusun ritarikunnan hopeisen ansiomitalin.
Tämän satavuotiaan ”Teräsrouvan” tarinoita ja mielipiteitä kannattaa kuunnella. Ne ovat tarkkaa lähihistoriaa ja ajassa olevaa realismia.
Suomen Punaisen Ristin palveluksessa 
Koululainen anniki 10v. 
Ansiomitali
Tässä on luettavissa Kirsti Sällin puhe Annikin satavuotisjuhlissa
Annikki Ilonen 100 vuotta
Harvinainen ilo – Onnea Annikki!
On ilo olla mukana viettämässä harvinaislaatuista juhlaa – Annikin 100-vuotissyntymäpäiviä. Kiitos kutsusta ja lämpimät onnittelut Sinulle vielä kerran!
Pälkjärvi yhdisti meidät
Olen Kirsti Sälli. Äitini puoleiset sukujuuret ovat pakkoluovutetussa Karjalassa Pälkjärvellä, eli niissä samoissa maisemissa, joissa Annikki vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Juuri Pälkjärvi yhdisti Annikin ja minut heinäkuussa 2015. Kokosin silloin aineistoa Pälkjärven pitäjäseuran julkaisemaan lehteen, jonka silloisen numeron teemaksi oli päätetty ottaa Puikkolan kylä, eli Annikin kotikylä. En tuntenut seutua entuudestaan, joten kyselin pitäjäseuran jäseniltä mahdollisia haastateltavia. Annikin nimi tuli esille useamman kerran.
Pitäjäseura
Aluksi muutama sana Pälkjärven pitäjäseurasta. Se on perustettu sotien jälkeen ja toiminut jo yli 70 vuotta. Seuran kesäjuhla on Joensuussa 1½ viikon kuluttua, sunnuntaina 3.heinäkuuta. Olette kaikki tervetulleita sinne jatkoille!
Pitäjäseura toimii ja kokoontuu Joensuussa ja Helsingissä. Helsinkiläisten voimin teimme myös Pälkjärveläinen-lehteä.
Pitäjäseura on tehnyt joka vuosi toukokuussa 2-päiväisen kotiseutumatkan Pälkjärvelle. Veri on vetänyt vuosi toisensa jälkeen heimolaisiamme rajan taakse ja bussi on ollut täynnä innokkaita juurimatkailijoita.
Pitäjäseura on viime vuosina koonnut talteen kotipaikkojen koordinaatteja, jotta jälkipolvilla olisi mahdollisuus löytää entisille asuinsijoille vielä silloinkin, kun omasta takaa ei enää ole opasta. Miinalaisen paikan koordinaatitkin on toivottavasti jo tallessa.
Annikki vienyt kotiseudulle ja Karjalaan
On ollut mukava kuulla, että Annikki on tarjonnut jälkeläisilleen juurihoitoa ja vienyt omaa perhekuntaansa Miinalaisen mäelle ja myös muuanne Karjalaan. Entisillä asuinpaikoilla käydessä ja heimolaisia tavatessa on vaarana, että syttyy kipinä, joka vie mennessään. Ainakin syntyy muistijälki, joka voi myöhemmin kantaa hedelmää.
Pälkjärvi nyt
Pälkjärvi on nykyisin Venäjän rajaseutua, jossa asukkaat vanhenevat ja vähenevät. Koulu siellä kuitenkin toimii, sillä rajavartiosto, tulli ja muutama suomalaisyritys työllistävät sikäläisiä. Kylätiet ovat huonossa kunnossa, mutta kotiseutumatkoilla on päästy venäläisillä autoilla rytyyttämällä läpi hurjimmistakin paikoista.
Maisemat ovat valtaosin pusikoituneet, etenkin sen jälkeen, kun karjataloussohvoosi ISKRA ajautui Neuvostoliiton romahdettua talousvaikeuksiin ja lopetti toimintansa. Sen myötä loppui myös peltojen viljely ja käyttö lypsykarjan tarpeisiin. Sohvoosissa oli aikanaan pari tuhatta lehmää, jotka pitivät maisemat avoimina, mutta nykyisin Pälkjärvellä on vain pari-kolme lehmää.
Pellot palvelevat tätä nykyä lähinnä rikkaita venäläisiä metsästysturisteja. Esimerkiksi Ilmakassa ja Naatselässä pellot tuottavat rehua, joka on tarkoitettu hirville, villisioille ja muille metsän eläville. Siellä on myös viimeisen päälle hienosti tehtyjä syöttölavoja ja tähystystorneja.
Annikin koti vilkkaalla paikalla, korkean mäen päällä
Annikin vanhemmilla oli Pälkjärvellä sen ajan mittapuun mukaan kookas maatila: peltoa oli parikymmentä hehtaaria, kokonaispinta-ala noin 100 hehtaaria ja lehmiä kymmenkunta.
Kotipaikka oli Värtsilä-Sortavala tien varressa ja se on edelleenkin helppo paikantaa, sillä kun rajalta Niiralasta on matkattu 11 kilometriä kohti Sortavalaa, osoittaa kilometritolppa ja jyrkkä mutka tiessä melko tarkalleen sen kohdan, josta on suunnistettava tien oikealle puolelle metsään. Paikka on ollut varmasti kaunis, sillä se on sijainnut korkean mäen päällä. Viereisellä mäellä asuivat Vuojolaiset ja Laukkaset, tien toisella puolella olivat Asikaiset ja Puikkolan hovi.
Monipuolinen ja -arvoinen kotikylä Puikkola
Puikkola oli maalaiskylä, joka tarjosi monipuolisen ja moniarvoisen kasvuympäristön. Siellä oli edustettuina kaikki yhteiskuntaluokat. Oli kaksi hovia, useita isoja maatiloja, runsaasti pieniä tiloja ja mökkejä. Kylässä oli oma kansakoulu ja myös opintokerho toimi.
Poliittinen ilmapiiri oli asukkaidensa mukainen. Oli maalaisliittolaisia, kokoomuslaisia ja vasemmistolaisia. Kylässä toimi jonkin aikaa oma työväenyhdistys. Annikin mukaan nuoret kuitenkin kävivät raja-aidoista huolimatta yhdessä urheilemassa suojeluskuntatalon kentällä. Nuorille oli myös kyläkeinu, Jänisjärvi oli lähellä käydä uimassa ja lisäksi tekemistä löytyi Värtsilästä ja 5 kilometrin päästä Pälkjärven kirkonkylältä.
Pälkjärvellä isoja maatiloja kutsuttiin hoveiksi. Puikkolassa niitä oli kaksi.
Puikkolan hovi oli aivan Annikin kodin naapurissa. Se oli melko tavallinen, mutta poikkeuksellisen suuri maatila. Tilalla oli paljon perheen ulkopuolista työvoimaa ja jopa erillinen työväen asuintalo Ollila. Ennen sotia tila oli Erosen suvun omistuksessa. Perheen poika Erkki Eronen lienee tunnetuin Puikkolan kasvatti. Hänestä tuli menestynyt kuvanveistäjä, jonka töitä on yhä esillä eri puolilla Suomea. Erkki oli valtakunnallisestikin niin ansioitunut, että hänelle myönnettiin valtion taitelijaeläke.
Toinen hovi, Linnunvaara, oli herrasväen hovi. Sen omisti alkujaan professori, senaattori, valtioneuvos Adolf Arppe, mutta ennen sotia sen omisti jo Läskelä-niminen metsäyhtiö. Hovin päärakennuksessa oli 18 huonetta, se oli 2 kerroksinen ja hyvin koristeellinen. Hovia hoiti pehtori ja hänen johdollaan iso joukko työväkeä. Herrasväki tuli sinne vain viettämään kesiään ja toi tietysti tuulahduksia suuresta maailmasta. Päärakennuksessa oli ainoastaan yksi ympärivuotinen asukas,
Pietarista muuttanut vanha rouva, joka piti lapsille kuria ”hoonolla soomella”, mutta osasi olla näille myös ystävällinen.
Toimeentulo
Puikkolan asukkaat olivat ennen muuta maanviljelijöitä, jotka hankkivat toimeentulonsa omilta pelloiltaan, metsistään ja käymällä talvisin savotoissa myös kauempana Karjalassa. Kylässä oli paljon myös niitä talouksia, joista käytiin töissä isommissa taloissa tai Värtsilän rautatehtaalla tai sahalla.
Rakennusmiehiä työllisti myös Pälksaaren piirimielisairaala, jota laajennettiin moneen otteeseen. Kun yksi laajennus oli saatu valmiiksi, alettiin suunnitella uutta.
Kylässä oli myös eri alojen käsityöläisiä: esimerkiksi Annikin naapurissa oli Vuojolaisen pariskunta, jossa aviomies oli suutari ja vaimo räätäli. Oli myös hierojia, seppiä ja oli puisia astioita tekevä pyttyHirvonenkin.
Pälkjärvellä ei ollut vanhainkotia – tai köyhäinlaitosta niin kuin sitä silloin kutsuttiin – joten Puikkolassakin kiersi talosta taloon vanhuksia, jotka myivät käsitöitään taikka kävivät kehräämässä, tai tekivät jotain muita askareita ja saivat sillä tavalla niukan elantonsa.
Koulut ja opintokerho
Puikkolan kansakoulu aloitti syksyllä -29, joten Annikki saattoi aloittaa koulunkäyntinsä omassa kylässä. Annikki osallistui myös opintokerhon toimintaan ja toimi sen johtajana (1942–1943) ja sihteerinä (1943–1944).
Kyläkoulujen katoamista surraan nykyään monella paikkakunnalla, sillä niiden myötä katoaa paljon yhteisöllisyyttä. Puikkolassakin koulu oli kylän hermokeskus, jossa vietettiin yhteiset juhlat ja kylän posti tuotiin sinne 3 kertaa viikossa. Postinhakureissuillaan ihmiset tapasivat toisiaan ja saivat selkoa maailman tapahtumista, sillä harvalla oli omaa radiota, saati sanomalehti tilattuna. Erityisesti sotaaikana koulun pieneen keittiöön kokoonnuttiin kuuntelemaan uutisia.
Talvisodan syttyessä Annikki oli 17-vuotias. Sotien aikana hän osallistui monenlaiseen toimintaan kotirintamalla: oli mm. töissä Martta-kahviossa Pälkjärven keskustassa ja vastuullinen tehtävä oli myös kylän karjan evakuointi jatkosodan päättyessä. Hän oli viimeisiä ihmisiä, jotka jättivät taakseen elämisen äänistä hiljentyneen kotikylän.
Virhe syntymävuodessa?
Annikki oli ensikertaa tavatessamme 93-vuotias. Hänen kirkkaat silmänsä, ryhdikäs olemus, selkeä ilmaisu, hyvä muisti ja aktiivinen elämänasenne eivät mielestäni vastanneet lainkaan hänen virallista ikäänsä. Vahva ensivaikutelma oli – ja on edelleen – että kirkonkirjoihin on syntymävuoden kohdalle tullut virhe: oikean syntymävuoden uskoisin olevan parikymmentä vuotta myöhemmin. Ja miksi ei siinäkin voisi olla virhe – joutuihan Annikki nuorena ihmettelemään vierasta etunimeä, joka oli hänen virkatodistuksessaan. Niin kuin varmaan tiedätte, pappi oli päättänyt antaa lapselle nimen, jota hän piti sopivampana kuin vanhempien valitsema nimi.
Erityisen onnekasta meidän sotien jälkeen syntyneiden kannalta on se, että Annikilla on hyvä muisti, valtavasti muistitietoa ja omakohtaisia kokemuksia. Hän on ollut todistamassa niin rakkausdraamaa, sota-ajan tapahtumia kuin myös monen monta arkista tilannetta.
Jo pienenä kansakoululaisena hän oli paikalla, kun kesken päivän kouluun ryntäsi mies, joka huusi opettajattaren nimeä. Sitten lapset kuulivat, kun eteisessä laukesi ase. Sieltä löytyi haavoittunut mies. Sanomalehdet uutisoivat ensin, että kyseessä oli opettajattareen onnettomasti rakastuneen miehen itsemurhayritys, mutta parin päivän päästä lehdissä oijottiin asiaa ja todettiin aiemman lehtijutun olleen peräti ”seitsemästä tuulesta temmattu” ja kyseessä olleen vahingonlaukaus.
Annikki oli paikalla myös silloin, kun 5 saksalaista sotilasta haudattiin marraskuussa -42 Pälkjärven sankarihautausmaalle. Vuosikymmeniä myöhemmin Saksasta oli tullut pitäjäseuralle kirje, jossa kysyttiin tarkempia tietoja yhdestä sotilaasta. Pitäjäseura vastasi silloin, että ei ole tiedossa, että Pälkjärvelle olisi haudattu saksalaisia. Lehteä tehdessämme löysimme kuitenkin suojeluskunnan arkistosta merkinnän 5 saksalaissotilaan hautaamisesta, ja Annikki puolestaan kertoi, että hän oli ollut mukana hautajaisissa, kertoi myös tarkemmin tilaisuuden kulusta ja jopa sen, mihin ja miten nämä saksalaiset oli tarkkaan ottaen haudattu. Yritimme löytää sotilaan omaisen sen jälkeen, kun Annikki oli kertonut havainnoistaan, mutta emme onnistuneet siinä. Ehkä henkilö oli jo edesmennyt ja jäi siten vaille kaipaamaansa tietoa.
Sukulaisuus
Jo ensimmäisellä tapaamisellamme Annikki kertoi lapsuuden perheestään ja mainitsi isoäitinsä olleen Anna Vasko. En osannut sitä silloin yhdistää omiin sukulaisiini Vaskoihin, vaan sukulaisuus selvisi vasta myöhemmin.
Sukututkimusta tehdessä huomaa monta kertaa sen, että on myöhässä. Omat vanhemmat ovat jo siirtyneet tuonilmaisiin, eikä aikanaan tullut kyseltyä taikka ei ollut edes kiinnostusta. Mikä onni onkaan ollut se, että olen saanut tutustua Annikkiin myös sukulaisena ja olen saanut kuulla hänen muistitietojaan suvusta.
Suvun historia on yhtä moninainen ja värikäs kuin oli Puikkolan kylä. Suvusta ei ole kylläkään löytynyt vielä hovien herrasväkeä, mutta herrasväen palvelijoita on. On ollut myös rakkausdraamaa, nuoren miehen kuolemaan johtanut vahingonlaukaus ja myös kuolema Suomenlinnan vankileirillä vuoden -18 sodan aikana. Ennen muuta on ollut kuitenkin ihmisiä, jotka ovat uurastaneet ja elättäneet itsensä ja perheensä nuhteettomasti.
Olen pyrkinyt varmentamaan Annikilta saamiani tietoja muista lähteistä. Kertaakaan ei ole vielä käynyt niin, että Annikki olisi muistanut asiat väärin.
On tietenkin asioita, jotka jäävät kokonaan vaille tarkempaa selvitystä, kun Annikkikaan ei voi tietää ja muistaa kaikkea.
Olen kokenut suurta iloa myös siitä, että moni edesmennyt sukulainen on saanut Annikilla olevien vanhojen valokuvien myötä kasvot ja sen myötä nämä ihmiset ovat jollakin tavalla todellisempia kuin jos heistä olisi esittää vain pelkkä nimi, syntymäaika ja kuolinaika.
Lopuksi
Haluan vielä kerran onnitella Annikkia, kiittää menneestä ja toivon Sinulle monia armorikkaita vuosia.
Kirsti Sälli
