Kanttarellikastiketta hämmennellessä juolahti mieleen, että vaikka vanhempani – kuin myös isovanhempani- kaihoilivat syksyisin Pälkjärven hyviä sienimaastoja, eivät he kuitenkaan maininneet kanttarelleja. Maiteroiset (rouskut), vahveroinen (karvalaukku) ja lepperoiset (leppäsieni) tuntuivat olevan niitä sieniä, jotka tunnettiiin ja joita kerättiin ja jopa säilöttiinkin.
Laitoin kanttarellikastikkeen hetkeksi hautumaan ja sillä välin hain hyllystä vihkosen ”Pälkjärveläistä vanhaa ruoka- ja ruokailuperinnettä”. Sen on Viljam Laasosen muistiinpanoista koonnut ja muokannut Unto Kortelainen lokakuussa 1999. Laasosen muistiinpanot ajoittuvat 1900-luvun alkupuolelle, eli noin sadan vuoden päähän. Referoin tähän hieman Laasosen kertomaa:
”Sieniä pidettiin entisajan vähävaraisten keskuudessa tärkeänä särpimenä. Oltiin tyytyväisiä jos hyvänä sienisyksynä saatiin säilöön talveksi särvintä vaikkapa useampikin tiinullinen.
Suolasieni oli sienien yleinen käyttötapa. Sienet hakattiin hienoksi, pantiin sipulia sekaan ja seosta nautittiin perunan ja leivän kanssa. Tämä sipulisieni saattoi olla ainoa särvin monen köyhän suurperheen usealla aterialla.
Sitä ennen oli tehty kova työ sieniä kerätessä, puhdistaessa, keittäessä, huuhtoessa, pärekorissa valuttaessa sekä tiinuun suolattaessa. Sitten vielä päreet päälle ja iso kivi painoksi. Lopuksi Laasonen muistuttaa, että käristetyssä lampaanrasvassa paistetut sienet eivät soveltuneet heikkovatsaisille, kuten ei usein mikään muukaan sieniruoka.”
Meillä kotona syötiin kermaista sienisalaattia perunavellin höysteenä. Isälle ja Mari-mummolle oli kova paikka, ettei kotimme lähellä Utrassa ollut kunnon sienimaastoa. Jostain niitä kuitenkin syksyisin saatiin, useimmiten Viinijärven Ristonkankaalta. Siellä asuivat toinen mummoni Dunja sekä ukkini Santeri. Läheltä löytyi samanlaista sienimetsää kuin ennen Päläkjärvellä. Muistan vieläkin sen kalkkeen, kun Mari-mummo hakkasi pienellä puukollaan sieniä hienommaksi ruskeatäpläisessä pilikkumissa.
Sadesuhjuisena päivänä kaikki kynnelle kykenevät marssivat mummolan metsään varustautuneina vanhoilla kauppakasseilla, pärekoreilla tai ämpäreillä. Ikikuusten alta, vehreistä sammalikoista, saattoi löytyä kokonaisia sieniperheitä. Yleensä saalista saatiin samalla kertaa niin paljon, että siitä riitti niin talonväelle kuin meidänkin perheellemme. Metsästä palattua kehiydyttiin tuvan lattialle levitettyjen sanomalehtien äärelle ja pidettiin sienten puhdistustalkoot lypsyjakkaroilla istuen. Samalla kun sienten perkeitä, etanoita ja ötököitä rapsuteltiin sanomalehtien päälle, varttuneempi väki muisteli hämärtyvän illan siirussa Ilmakan ja lähikylien sieniapajia.
Kanttarellit. Kuva Kirsi Kortelainen 
Karvalaukkuja. Kuva Lea Tahvanainen 
Marttojen sienineuvontaa. Kuva Lissu kaivolehto Marttojen sienineuvontaa. Kuva Lissu Kaivolehto
Vilkaisenpa vielä sitä Laasosen vihkosta. Hän kertoo, että sienikastike (sienipaisti) tehtiin maitoon vehnäjauholla suurustettuna. Kun hakatut sienet olivat kiehahtaneet, maustettiin kastike voilla, sipulilla ja suolalla. Hei, tämähän onkin melkein kuin minun kanttarellikastikkeeni resepti!
Suojärvelllä syntynyt, mutta Pälkjärvellä kolmisenkymmentä vuotta asumaan ehtinyt Dunja-mummo ei olisi sanonut ”Bon appetit” vaan ”Syögiä terveheks” eli Hyvää ruokahalua!
