Vuosien mittaan haastattelin isäni serkkua Aili Immosta monta kertaa. Hän oli hyvä kertoja eikä haastattelijan tarvinnut paljon suutansa avata. Omat kommenttini olen lisännyt tällä tavalla kursivoituna. Tarinat eivät muodosta yhtenäistä kertomusta eivätkä alkua ja loppua lukuun ottamatta ole missään erityisessä järjestyksessä.

Vuonna 1914 Rantasalmen kirkossa isäntien päät painuivat häpeästä, kun kuulutettiin, että talonpojan poika Otto Einar Väisänen menee naimisiin lampuodin (tilanvuokraajan) tyttären Anna Wilhelmina (Anni) Hynnisen kanssa. Oton isä Juho Väisänen omisti Rantasalmen Voinsalmen kylässä 300 hehtaarin maatilan, Rantalan hovin.

Tilan päärakennuksen valokuva on Pälkjärveläisessä numero 6/2012 sivulla 69.

Oton ja Annan esikoinen Aili syntyi Rantasalmella ennen kuin perhe muutti tai ehkä joutui muuttamaan epäsäätyisen avioliitonsa vuoksi Viipuriin. Siellä Otto oli töissä Viipurin kaasutehtaalla.

Elämää Viipurissa

Kun myö asuttiin Viipurissa, niin siellä kauppasivat semmoista kuin Työ-lehteä ja kun ne oli huutaneet ”Työ-lehti ostakaa!”, mie olin huutanut ”Tillikka, ottakaa.” Kun en osannut sanoa, että ”Työ-lehti ostakaa!”

Kapinan aikana äiti on piilotellut isää likavaatekasan alla, kun tarkastajat on tulleet. Että ei oo täällä, mutta on ollut ison likavaatekasan alla.

Vuoden 1918 sodan aikana Viipuri oli punaisten hallussa. Hallituksen joukot (valkoiset) valtasivat kaupungin huhtikuun lopulla 1918. Aili kertoo

Viipurin valtauksesta mie muistan sen verran, että äiti kuletti minua, itse oli näin kumarassa ja mie olin tässä käsivarsilla suojassa, kun kuulat meni pään yli. Mie olin silloin kolme ja puoli vuotta.

Heposelälle tuloa mie en muista.

Vuonna 1916 Otto Väisäsen isä Juho osti Pälkjärveltä Heposelän tilan ja muutti sinne vaimonsa Elisabethin ja lastensa Jalmarin, Hilman ja Sigridin (Siikrin) kanssa. Vuoden 1918 sodan jälkeen Otto Väisänen muutti perheineen sinne.

Heposelän tilan historiasta olen kertonut täällä
https://palkjarvi.fi/2021/01/16/heposelan-tilan-historiaa-hannu-vaisanen/
ja katso myös Heposelkä vuonna 1918. Pälkjärveläinen 19/2017, s. 15–19.

Koulussa Ruskealassa

Heposelkä oli Ruskealan rajalla. Koska sieltä oli pitkä matka Pälkjärven kouluihin, Heposelän lapset kävivät koulunsa Ruskealan Kirkkolahdessa. Ailin olisi pitänyt kulkea matka yksin, ja niinpä hän oli viikot kortteerissa Tahvo Pitkäsen ja tämän vaimon Miinan (o.s. Jaatinen) luona. Pitkästen kotipaikka on jäänyt Mustat Kivet -lomakylän alle.

Ailin mainitsema Toivo oli Tahvo ja Miina Pitkäsen nuorin lapsi.

Mie en käynyt Pälkjärvellä kansakoulua ensinkään, kun sinne oli niin pitkä matka, vaan kävin kouluni Ruskealan Kirkkolahdessa.

Minun piti kulkea kouluun yksin. Mie olin jo koulun käynyt, ja sitten vasta aloitti tämä nuorempi polvi. Ei ollut ketään kaveria, kun ei ollut sillä välillä ketään muita lähtijöitä. Sehän oli metsämatkaa yli kaksi kilometriä ennen kuin Janne Eroseen päästiin.

Mie muistelen, että kun Tenka-aholta lähdettiin vähän matkaa, niin siinä oli puro, ja toinen puro oli Sorjosen paikan lähellä. Ne oli intikkäitä ylitettäviä. Niissä ei ollut siltoja, niihin oli vain joskus viskottu pitkospuita, eikä niitä korjattu koskaan.

Mie olin viikot Pitkäsessä kortteerissa. Kun mie halusin lähteä viikolla kotona Heposelällä käymään, niin Toivon piti aina päästä mukaan. Olisiko sillä ollut vähän haikea mieli, sanatonta surua, kun mie läksin, ja olisiko sillä ollut ikävä. Niin mie muistan, kun myö kerran mentiin yöksi Heposelälle. Mie hiihdin edellä, kun lähdettiin Janne Erosesta. Sieltä oli sanoisinko melkein kilometri alamäkeä, jossa ei tarvinnut paljon hiihtämällä hiihtää, kun silloin tällöin vetäisi suksensauvoilla, niin se meni niin kuin itsestään.

Ja sitten mie vielä jotakin haastelin mennessäni ja Toivo hiihti perässä, mutta se ei ollut niin lähellä, että olisi kuullut, mitä mie sanoin, niin mie aina muistan, kun Toivo sanoi minulle, että ”siinä männöö, että keppi viuhkaa ja ite vouhkaa”.

Kun suksensauvoilla hiihdetään, niin viuhkaahan se keppi.

Täisotaa

Meillä oli Toivon kanssa yhteinen homma. Kun meissä oli paljon täitä, niin me mentiin uunin päälle. Kumpikin heitti paidan päältään ja ruvettiin täitä tappamaan. Se oli semmoinen täisota. En muista, pantiinko sukatkin nurin, mutta paita ainakin. Kumpikin heitti paidan pois ja kuka useimman täin löysi. Siellä me täitä tapettiin. Siihen aikaan täisota oli ihan tavallista. Täitä olisi ollut vaikka kuinka paljon, jos niitä ei olisi tappanut välillä pois.

Ja siellä uunin pankolla minä ja Toivo aina riideltiin läksyjen takia. Siihen Toivon isä sanoi vain, että ”tuas risuj joukko riitellöö”.

Minuun tuli niistä täistä syyhy eli kapi, mutta se lähti pikiöljyllä. Minä olin uunin päällä ja äiti voiteli. Jos siihen kosketti, niin kirveli kovasti.

Tahvo Pitkänen

Kun Tahvo Pitkäsen Emma-tytär kuoli ja isä lähti viemään tyttärensä ruumista hevosella, niin se sanoi, että viimeinen kyyti Emmalle tammalla. Muistan sen, kun olin hautajaisissa.

Tahvo Pitkänen teki kaikille Heposelän asukkaille kengät. En muista, tekikö se kaikille kesäkenkiä, mutta minulle teki. Minä en toisten matalista kengistä tiedä. Mutta Tahvo Pitkäsellä teetettiin kaikki varsikengät meidän omista nahkoista. Aina kun eläin tapettiin, niin sen nahka piiskuutettiin ja se oli semmoisena kuivana levynä niin kuin lipeäkala ennen. Jos kellä ei ollut nahkoja itsellä, ne ostettiin kaupasta.

• 

Paras mummo

Kansakoulussa meidän opettaja kysyi, että kellä on paras ukki ja mummo. No tietysti kaikki viittasivat silloin, kellä oli olemassa ja elossa, että heillä on. Mie tietysti viittasin kanssa, niin se opettaja, rouva Liisa Salovartija, sanoi, että hän uskoo, että Väisästen lapsilla on ollut paras mummo kuin kellään muulla, koska minun Onni-veli ei olisi mennyt kouluun ilman mummoa. Kun Onni sanoi, että hän ei lähde kansakouluun, jos mummo ei lähde mukaan. Meidän vanhempi väki kertoi opettajarouvalle, että me ei meinattu saada Onnia kouluun, kun mummo ei lähtenyt hänen mukaansa.

Elisabeth-mummo

Mummo oli hyvin vieraanvarainen, vaikka hän ei käynyt paljon missään. Vaikka heillä oli torppareita Rantasalmella pellonlaidassa, mummo ei käynyt edes siellä.

Minun isäkin oli koti-ihminen, hän ei tykännyt käydä kylässä. Mutta äiti tykkäsi kovasta käydä kylässä. Jalmari-setä kävi nyt niissä puoluemerkeissä ehkä kaikista eniten kylässä.

Ja jos äidille tuli vieraaksi hänen sukulaisiaan Rantasalmelta, niin mummo sanoi, että pidä sinä Anni hyvää huolta vieraista, että niillä on syömistä ja juomista.

Mummo ei ollut koskaan juonut kahvia, ja kun ihmiset kysyivät, että minkä takia tuo emäntä ei juo kahvia milloinkaan, että miltä se teistä maistuu? Mummo sanoi siihen, että ”makua en tiedä, mutta haju on pahhaa”.

Jos oli pullaa paistettu, niin silloin mummo joi teetä ja otti sen kanssa pullapalan. Harvoinhan sitä paistettiin, vain suurina juhlina ja matinpäivinä, jos sanoo noin vertauksella. Ukkikin voi juoda teetä, jos oli pullaa.

Kiusattuna

Ja harvalla sitä on, että poikakaveri on koulusta jäänyt parhaaksi, vaan minulla oli se Toivo. Me oltiin samanikäisiä.

Pitkäsen Toivo ja Eschnerin Aarne oli hyvät kaverit. Ne veivät minut Pitkäsestä Heposelälle lauantaina ja hakivat sunnuntai-iltana takaisin Pitkäseen.

Ja muistan kerran, oli lauantaipäivä. Ne oli tuumanneet, että noetaan minut lähtiessä. Toivo oli sanonut niin. Ei ne olisi sitä muuten tehneet, mutta Aarne piti kiinni ja Toivo otti kammarin uunista nokea. Kyllä minua suututti, kun Toivo vielä kehtasi olla siinä.

Sunnuntai-iltana minä otin evästä mukaan. Pitkäsessä minä söin toisten kanssa, ei minun tarvinnut jäädä mihinkään nurkkaan omiani syömään. Semmoista mitä voi tuoda. Siihen aikaan ei ollut jääkaappeja eikä muuta, missä säilyttää, ei sitä voi viikkoa, kahta pitää, se vanhenee. Mutta semmoista, mitä voi tuoda, leipää ja sellaista.

Kiusaajana

Mie ja Toivo kiusattiin Toivon siskoa Hiljaa. Se oli meistä ihan mielihommaa. Kun se oli nuorin tyttö, niin sitä oli hyvä kiusata. Me kiusattiin porukassa sitä. Tehtiin milloin mitäkin. Kutkuteltiin ja tehtiin vaikka mitä peliä.

Hiihtämistä ja mäenlaskua

Heposelällä monta kertaa iltaisin, kun oli kuutamo ja semmoinen sopiva aika, että joutui sekä koulutöistä että muista hommista vapaaksi, niin mentiin aitan taakse. Siellä oli melko korkea mäki. Pantiin suksensauvat kolmion muotoon ladun päälle ja niitten sauvojen alta laskettiin. Ja kun oli monet sauvat ja pitkä mäki, niin oli mukava laskea, kun latu oli hyvä. Kaatuminen ei pelottanut yhtään. Siinä meni ilta hyvin nopeasti.

Mähöset asui parin, kolmen kilometrin päässä, ja sielläkin oli nuoria. Siellä oli kaksi tyttöä ja poikia, jotka olivat koulussa yhtaikaa minun kanssa. Sunnuntaisin me lasketeltiin ympäri pitkin peltoja, milloin meidän ja milloin niitten Mähösten peltoja. Minusta oli kouluaikana kaikkein kivointa laskea Pakarin mäestä.

Terskuja

Mie olin kova hiihtäjä, kun oli pitkä koulumatka. Hiihtäjä ja mäenlaskija. Mie laskin siitä Pakarin jyrkästä mäestä siinä missä pahat pojat.

Pakarin mäki oli Ruskealan Kirkkolahdessa lähellä koulua. Pojat teki siihen isoja hyppyreitä, joita sanottiin terskuiksi. Se ei ollut mäki eikä mikään, jos ei ollut terskuja. Eikä kukaan ollut niin huima terskuloista laskemaan kuin mie ja Toivo.

Kun läksyt oli olevinaan tehty, niin me mentiin heidän pelloille laskemaan, siinä oli loiva alamäki. Siihen piti Toivon tehdä paljon terskuja, jotta sai hyppiä ihan kuin jänis siinä. Laskeminen ei maistunut millekään, jos ei ollut terskuja.

Tersku oli semmoinen, että kaivettiin kuoppa ja päällystettiin se lumella. Siitä kun laskettiin, niin sitä putosi niin kuin juoksuhautaan. Ja se hyppyytti kovasti, kun sukset on siinä tyhjän päällä. Ja mitä isompi tersku, sen parempi. Mie laskin niistä terskuista ihan kuin villeimmät pojat. Enkä mie kaatunut, mie kestin niin hyvästi suksien päällä, eikä minua edes pelottanut.

Pakarin mäessä oli aina monia kylän koululaisia laskemassa, kun sattui päiväsaika. Keväällä on sitä päivää pitkälti.

Koljosen kaupassa Ruskealassa

Minulla oli semmoinen tapa koulua käydessä, että kun se Juho Koljosen kauppa oli lähellä minun koulua, ja me käytiin Heposelältä ostamassa sieltä kaikki ruokatavarat ja muut ostokset.

Pälkjärven kirkolle oli pitempi matka, ja me käytiin siellä hyvin harvoin. Uki kävi aina Koljosen kaupassa. En muista, millä tavalla se hinasi ostokset kotiin. Ei se hevosella käynyt, se kävi jalkaisin. Ja kävi sitten muillakin asioillaan, ei välttämättä ostoksilla, kun se oli semmoinen kauppamies.

Kun oli pitkä matka eikä minulla ollut suksia, aina ei ole suksikeli, kun tulee rospuuttoaika ja kesä. Mie sanoin ukille, että ”uki nyt minua niin väsyttää, kantakee uki minua, kun mie en jaksa kävellä”. No uki kantoi, niin että mie olin kuin vasikan raato ukin selässä ja pidin ukin kaulasta kiinni. Kun tultiin Tenka-aholle, siinä asui yksi Yrjö Eronen, kun tultiin talon kohdalle, niin mie sanoin ukille, että ”nyt mie kävelen vähän matkoo”.

Mie en oikein iljennyt mielelläni olla ukin selässä. Se ei ollut tietysti kivan näköistä, kun koulutyttö kannattaa itseään selässä vanhalla ukilla. Mutta kun päästiin talon sivuitse jonnekin mäen alle ja toisen mäen päälle, niin mie taas sanoin, että ”uki minnuu tuas väsyttää, mie en jaksa kävellä”, ja uki taas otti selkäänsä ja kantoi pitkät matkat. Että kyllä mie monta kertaa ukilta kitasin sitä selkäkyytiä. Tietysti olisin jaksanut kävellä, jo olisin yksinään ollut, mutta kun uki oli niin hyväntahtoinen, että ei sanonut, että iso tyttö, piäsethän sie kulkemaan kantamatta. Uki vaan nöyrästi kantoi minua, kun mie olin ukin tyttö.

Aili nukkuu kitkassa

Minun Onni-veli oli mummon poika. Se nukkuikin ihan pienestä lapsesta ukin ja mummon keskessä. Minulla oli nukkumapaikka, jota sanottiin kitkaksi. Se on semmoinen sängyn korvike. Siinä on tämmöiset puut kahta puolta ja jalkopäässä ja pääpuolessa toiset puut ja siihen on ommeltu vihulaissäkki niin, että se ei käynyt ihan pohjaan tahi se kävi ja ei käynyt, se oli siltä ja väliltä. Kitkaan pantiin patja. Minun piti saada nukkua siinä kitkassa. Se pantiin aina ukin ja mummon sängyn viereen ja ukin käsi piti olla minun päällä joka ilta, ukin siunaava käsi. Mie sanoin, että ”uki antakee se kätennö nyt tänne miun piäle, mie en sua nukkuva, jos ei ukin käs”. Mie nukahdin nopeammin, kun ukin käsi oli minun päällä.

Mielellään uki laittoi kätensä siihen, mutta vaikka uki oli vakava, niin se oli myös sellainen leikinlaskija. Niin uki joskus sanoi leikillään, että kun meillä seuraavan kerran vasikka tapetaan, niin mie otan sen vasikan koiven ja laitan sen siun piälle, niin ukin ei tarvitse pitää kättään siinä joka yö.

Ei sen yöllä tarvinnut ollakaan, kunhan iltasella, kun sai minut nukahtamaan, niin sitten uki otti kätensä pois. Mie sanoin hyvin surumielisesti, että ”eeeikää, en mie ota sitä, ei vasikan koipee”.

Mie en ollut tietenkään iloinen, jos ukin käsi olisi vaihdettu vasikan koipeen. Mie luulin, että uki tarkoittaa totta sillä, että laittaa vasikan koiven.

Sillä tavalla minut sai nukkumaan. Ja mie en muista, miten monta vuotta nukuin sillä tavalla, ja varsinkin talvella silloin, kun olin kotona. Kesällä nukuttiin aitoissa.

Nuorten leikkejä

Ihan lapsuuden ajasta, jota voi sanoa vielä leikkiajaksi, en muista mitään. Silloin kun leikin omien sisarusten kanssa, olen saattanut olla jo koulussa. Mutta me ei leikitty kuusimajassa, me leikittiin siinä missä kasvoi pihlajoita ja tuomia.

Siihen aikaan oltiin lapsena paljon pitempään kuin nykyisin, enää ei taida lapsena olla paljon kukaan muu kuin vastasyntynyt lapsi. Vuoden vanha taitaa olla lapsi. Ne on jo puoliaikuisia, kun ovat parin, kolmen vuoden vanhoja, ja menee yli aikuisista.

Nuorisolla oli ihan toisenlaiset leikit kuin mitä nyt on. Ei ne rupea semmoisia leikkejä leikkimään ensinkään. Silloin leikittiin kotona, ei tarvinnut mennä minnekään huvipaikkoihin.

Minusta oli kaikkein mukavimpia semmoiset, että kun tiedettiin, kenen nimipäivä tai syntymäpäivä on, niin mentiin edellisenä iltana laulamaan sinne. Ei menty sisälle, mutta rakennuksen taakse ikkunan alle. Laulettiin niitä syntymäpäivälauluja, jos semmoinen juohtui mieleen, tai sitten niitä nuorten lauluja.

Nimipäivät näki kalenterista, mutta syntymäpäiviä ei niinkään tiedetty. Nimipäivät tiesi aina, ja niitä oli aika usein kesälläkin, olipa tytön tai pojan.

Sitten kun oli laulettu, niin oli melkein varmaa, että ne tuli pihalle sanomaan, että tulkaa huomenna illalla leikkimään ja laulamaan. Ei siellä välttämättä tarjottu mitään, mutta sinne mentiin sakiltaan. Siellä ruvettiin leikkimään istumaleikkiä ja kaikenlaisia arvuutusleikkejä ja niitä leikkejä näytettiin vaikka kuinka paljon. En enää muista niitä kaikkia.

Että sillä tavalla aikaa kulutettiin, ja minusta se oli hirveän mukavaa. Kun semmoisia leikkejä leikittiin, niin siinä sai olla kaikki mukana, jotka vain halusi.

Aina keksittiin jotain leikinaihetta, että jos kuka ei arvannut jotain arvoitusta, niin sen pitää tehdä sitä tai tätä. Pantiin side silmille ja antaa jollekin kättä, ja siitä yrittää arvata, kuka se on.

Yksi leikki oli, että pantiin huivi silmien päälle, oli se tyttö tai poika, jos ei arvannut jotakin, mitä arvuutettiin. Sitä pyöritettiin ensin vähän siinä lattialla, jotta se ei olisi arvannut yhtään, mihin kohtaan se joutuu. Sitten se kuljetettiin jonkin syliin istumaan ja sen piti arvata, kenen sylissä se on. Sitähän oli aika vaikea.

Se sai tunnustella joka paikasta, jaloista ja käsistä ja kaulasta ja päästä. Sai kopelehtoo sen vaatteita, että jos tunsi vaatteista, kuka se on, tai jos muisti, minkälaiset kengät kelläkin on. Että se sai kosketella sitä ihmistä, että onko se mies tai nainen, tahi sanotaan, että poika vai tyttö. Tunteehan sen, siihen aikaan melkein kaikilla tytöillä oli letit. Niitä sanottiin polkkatukaksi, jos oli lyhyeksi leikattu tukka. Mutta ei sitä arvannut, kun kaikilla pojilla oli leikatut tukat. Tai piti olla joku erikoinen vaate päällä, että vaatteista tunnisti.

Ja sen piti olla niin monen sylissä, kunnes tiesi. Jos sattui tietämään, että kenen sylissä se istuu, sille jotakin annettiin. Vaan kun se oli ollut jokaisen sylissä eikä tiennyt, niin siinä oli joku arvonta, mutta en muista, millainen se oli.

Bliseerattu hame

Mie muistan yhden leikin. Se oli semmoinen arpaleikki ja mie en arvannut sitä arpaa, mikä minun olisi pitänyt arvata. Niin sitten jokainen oli tällä tavalla vastakkain ja pidettiin toista kädestä kiinni. Leikkijöitä saattoi olla monta kymmentä yhdellä ja toisella puolella, niin että käsistä tuli semmoinen silta. Pantin lunastaja meni mahalleen käsien päälle, ja sitten sitä mahallaan makaajaa viskattiin aina toisten käsien päälle, kunnes koko rivi oli käyty läpi.

Minulla oli bliseerattu hame. Olin itse kehrännyt villalangat ja vein ne yhdelle Iida Immoselle. Sillä oli neulomakone ja se neuloi minulle hameen laineille, semmoisen vyötäyshameen, joka oli tästä vyötäyksestä kuminauhalla kiinni. Mie muistan sen värinkin, se oli sininen. Ja minulla oli iltapusero sen hameen päällä.

No ei siinä mitään. Kun hameessa ei ole mitään muuta piettämystä kuin se kuminauha, niin sitä kun heitetään yhden parin käsien päältä toisen parin käsien päälle, niin se liikkuu, se ei pysy paikallaan tässä vyötärön kohdalla. Ja kun mie olin viimeisen parin kohdalla, kun minut oli heitetty sinne asti, niin minulta putosi hame päältä pois maahan ja mie jäin housusilleni.

Siitä ei ollut palkaksi kuin nauru päälle. Mitäs siihen nyt muuta. Mie panin hameen päälle ja sillä siisti Se oli niin kuin pantti lunastettu sillä tavalla. Se oli yksi semmoinen leikkitapa.

Pahanteossa naapurin aitassa

Eräästä tapauksesta tuli koko selskaapi. Mie ja Kemppaan Hanna mentiin Törrösten aitaan. Hanna oli niitten Törrösten sukulainen. Kemppaasta oli Törröseen ainakin kaksi kilometriä kirkolle päin. Me sanottiin, että mennään iltaa istumaan Törrösten lasten luokse. Siellä oli Ahti ja Martti ja Veikko ja oli tyttöjäkin silloin olemassa.

Oli kesä ja ne nukkuivat aitassa. Olisiko ollut vähän syksypuolta, mutta kuitenkin ihan valoisaa, ja siellä ei ollut ketään, ne oli kylällä. Ja kun ei ketään ollut paikalla, niin meitä suututti vähän. Niin me sanottiin, että kun ei kerran ketään ole, niin tehdään pahojamme niin paljon kuin keritään.

Me laitettiin kurpitsoja sänkyyn ja peitettiin sinne. Me otettiin orsilta vaatteita ja kaikkea, mitä siellä oli, ja pantiin ne sängylle ja lattialle, niin että se näytti ihan semmoiselta hullunkuriselta koko aitta. Sitten lähdettiin juoksemaan kiireellä kotiin. Se ei ollut olevinaan mitään ilkeyden tekoa.

Kun ne lapset tuli sieltä reissulta, missä olivat olleet samalla tavalla kuin me etsimässä toisia nuoria, ne oli sanoneet, että nyt on jotkut riekut tahi tanssit kylällä, kun aittaan on pantu semmoinen merkki.

Meillä ei ollut mitään sellaista ajatusta, että me olisi koottu jotain porukkaa kokoon. Että jos oli vain kaksi nuorta, ei siinä saatu mitään ajoiksi. Siinä piti olla ihan kymmeniä.

Ne oli lähteneet etsimään, että onko mitään liikettä keskustassa, missä nuoria on. No ei siellä ollut sinä iltana mitään. Ne oli siunuustelleet, että kuka kumma on heidän aitassa käynyt.

Me tuumattiin Hannan kanssa silleen, että Hanna sanoi, että hänellä on kauppaan asiaa, Pälkjärven Yhteishyvään, hän menee huomenna aamulla kuuntelemaan Törröseen, mitä siellä sanotaan.

Lapset olivat kertoneet, mitä heidän aitassa oli tehty edellisenä iltana, kun eivät olleet olleet kotona. Tiesihän Hanna, kun oli minun kanssa samassa porukassa. Hanna sanoi, että häntä olisi niin naurattanut, kun oli ollut itse tekemässä. Hän oli vain ihmetellyt ja nauranut muitten kanssa, että kuka siellä on käynyt. Sitten kertoi minulle. Ei ne arvanneet, että Hanna oli ollut siellä.

Ne oli ajan mittaan saaneet tietää, että mie ja Hanna siellä käytiin. Ne sanoi, että kyllä kosto on suloista, kyllä he kostaa vielä. No kun Ahti ei osannut kostaa muulla tavalla, se oli vaan sanonut, että. Kun Kososen Onni saattoi minua yhden kerran Ilmakan työväentalolta, niin Ahti sanoi, että jos hän ei muuta keksi, niin hän ainakin sanoo, että Aili ja Onni on istuneet Heposelän kaivonkannella uudenjoulun yönä.

Että tämmöisiä kolttosia tehtiin. Oli se meiltä aika huima kolttonen, että sotkettiin aitta, jotta toiset ei päässeet sisään ennen kuin korjasivat pois. Me pantiin kaikki mahdolliset ja mahdottomat lattialle ja sänkyyn. Aitan ovet ei olleet lukossa. Ja kiireesti metsän kautta karkuun, jotta vanha väki ei satu näkemään, että me siellä käytiin.

Uki ja mummo

Uki kulki aina huonoissa vaatteissa, risainen lippalakki päässä ja paljain jaloin. Sen verran suojasi päätään auringolta, että piti lippalakkia. Jaloille se ei mitään haitannut, päinvastoin, jaloille on vain hyväksi, kun kulkee paljain jaloin.

Mummoko vai minun isävainaja kertoi, että kun uki oli ollut Lapissa töissä, niin siellä oli ollut kaksi lappalaistyttöä ja ne olivat katsoneet ukia ja keskenään tuumineet, että ”jos tuo jätkä minut nais, mihinkähä se minut veis, hyi!, sontatunkiolle varmaan”.

Kysyin kerran Elisabeth-mummolta, että kulkiko se Juho tuommoisissa hyntteissä, kun kävi teitä riiaamassa. Mummo sanoi että eeei, Juholla oli ihan hyvät, nätit vaatteet, kun hän kävi minun luona. Sitten kun Juho rupesi elämään perhe-elämää, hän heitti kaikki semmoiset menemään, ei enää välittänyt.

Minun isä on ollut ummikkoruotsalainen, kun on mennyt suomenkieliseen kansakouluun. Ja kuulemma ihan ensimmäisen kerran, kun isä on puhunut suomea, se on sanonut semmoisella lapsen murteella, että ”Kyllä te mummun tauna oli niin mutta.” Kyllä se mummon sauna oli niin musta. Ja Pälkjärvellä ollessa mie muistelen, että isä on sanonut, että hän ei osaa puhua ruotsia, mutta hän ymmärtää, mitä mummo ja uki puhuvat keskenään. Jos niillä oli jotain sellaista puhuttavaa, jota ei ollut tarkoitettu muille, silloin he puhuivat ruotsia, mutta ani harvoin.

Mummolla oli hyvin pienet kultaiset korvarenkaat. Siihen aikaan ei kaikilla emännillä ollut korvarenkaita, mutta mummolla oli.

Mummo oli hirveän hyvä ruotsin kielen taitoinen, puhui oikein hienoa ruotsia, voisin sanoa, että ihan kirjakieltä, mutta ukin kieli oli semmoista taivastelua, ei osannut hyvin, mutta kuitenkin oli jonkinlainen ruotsin kielen taitaja.

Uki kiersi paljon kauppamatkoillaan. Hän osti ja myi lehmiä. Hän on ostanut maatilojakin, ja heillä on ollut kaupat ja laivat ja kaikki. Oliko se laiva 25 henkeä kantanut?

Juholla oli kauppa asuessaan sekä Säämingin Kallislahdessa että Rantasalmen Voinsalmella, ja jälkimmäisessä paikassa hänellä oli laiva.

Uki myi lehmiä myös velaksi, ja kun sota tuli, niin varmasti maailmalle jäi paljon lehmiä, joista kukaan ei saanut pennin hyryä. Kun ne kävivät ostamassa lehmiä ukilta eikä niillä ollut millä maksaa, ne antoi vähän käsirahaa ja se loppu jäi. Tehtiin siitä jonkinlainen velkakirja, mutta paljon niitä jäi maksamatta, eikä niitä kai kukaan ole perinyt jälkeenpäin. Että mikä on mennyt, on mennyt.

Jalmari Väisäsen tytär Nelly Pietarinen on kertonut, että talvisodan jälkeen Juho oli antanut velkakirjojaan perittäväksi pojalleen, mutta tämä oli repinyt niitä ja sanonut, että ei niistä saa mitään.

Uki oli kovasti kiinnostunut lehmäkauppaan, ei niinkään hevosiin, vaikka osti se niitäkin. Ja meillä Heposelällä on ollut niin iso hevonen, että liekö ollut Suomen suurin hevonen. Se kuoli pernaruttoon.

Suistamolla uki oli leimannut itse metsäänsä. Siitä virkakunta vaati käräjille, vaikka se osasi leimata metsää ihan yhtä hyvin tahi paremmin vielä kuin ne. Uki oli hyvä metsänsä asiantuntija.

Uki kulki aina paljain jaloin ja oli mennyt käräjähuoneeseen sillä tavalla. Tuomari oli siitä muistuttanut, että teettekö te tässäkin oikein, että tulette tänne paljain jaloin.

Uki oli sanonut, että näyttäkääpäs herra tuomari lakikirjasta semmoinen paikka, jossa kielletään tulemasta paljain jaloin vastaamaan käräjille. No sitä ei ole missään lakikirjasta. Uki tiesi niin lain kuin evankeliuminkin ihan justiinsa.

Tästä omavaltaisesta metsänhakkuusta tuli monivuotinen oikeusjuttu, joka päätyi myös lehtien sivuille.

Erään kerran uki tuli junassa Sortavalan tai Joensuun markkinoilta. Se Sares oli ollut samassa vaunussa lähellä ukia ja uki oli ruvennut luettamaan sillä ruotsiksi Raamattua, kun ei tiennyt, että se on Pälkjärven pappi. Uki sanoi, että kun te olette pappi, niin tehän tiedätte ja osaatte. Oliko Raamattu mukana papilla vai oliko ukillakin mukana? No eihän siitä mitään tullut, että pitää osata ruotsia hyvin, jos ruvetaan nyt ruotsiksi lukemaan vaikka mitä, pitää tietysti olla hyvä ruotsin kielen taito, ei välttämättä, mutta kuitenkin, että sen kielen taitaa. Uki oli ajatellut, että osaahan sitä nyt suomeksi, kun on suomalaisessa kirkossa pappina, mutta katsotaanpa miten käy, kun käsketään lukemaan ruotsia.

Toisen kerran Aili kertoi saman asian hieman eri tavalla.

Erään kerran Juho oli tulossa Sortavalan tai Joensuun markkinoilta ja Pälkjärven uusi pappi oli samassa junassa. Vanha pappi oli vissiin Siimes. Mie olin Siimeksen aikana rippikoulussa, syksyllä aloitin, kun se pidettiin syksyin, keväin, ja keväällä pidettiin viimeinen osa ja oli ehtoollinen ja ripille pääsy.

Pälkjärvelle otettiin sitten nuori pappi, se oli vissiin tämä Sares. Juho oli tiennyt ja tuntenut, että mies on Pälkjärven uusi pappi ja se luetti papilla Raamattua suomeksi ja ruotsiksi. Jälkeenpäin Juho kiitti kovin ja sanoi, että nyt on hyvä pappi Pälkjärvellä, kun ei ruvennut tosiasioita kääntelemään eikä vääntelemään toisin kuin mitä Raamattu sanoo. Että uki tykkäsi Sareksesta.

Jos ukin kanssa rupesi puhumaan, niin piti olla ihan täysin Raamatun tuntija ja tutkija, että osasi hänen kanssaan puhua. Jos häneltä olisi kysytty vaikka yöllä, että missä se on kirjoitettu, niin uki olisi tiennyt.

Uki oli niin erikoinen muista erikoisista. Ja kun Heposelälle oli ilmoitettu yhden kerran huutokauppa, vai onko ollut useamman kerran. Niin erään kerran huutokauppaan ei tullut ainuttakaan huutajaa.

Ja kerran, kyllä mie sen muistan, kun nimismies Veli Ruuth ja uki jotenkin riitautui keskenään. Ruuth oli lyönyt nyrkillä kovasti tuvan pöytään, että pöytä tärähti. Pappa oli lyönyt toisen kerran kovemmin ja sanonut, että lyöpäs toisen kerran vielä minun pöytään nyrkillä. Ruuth ei ollut uskaltanut lyödä.

Siellä mummo ja uki on taivaassa oottamassa meitä. Kun mie olin nuori tyttö, mie näin samana yönä kaksi unta ja kaksi tapausta. Kumpaakaan en muista, mutta sen muistan, että minun kuolema sanottiin silloin unessa, mutta sitä vuosilukua en muista.

Juho Väisäsestä on kerrottu myös Pälkjärvi oli pieni pitäjä -kirjassa sivuilla 88–90 ja aiemmin mainitsemassani Heposelän tilan historiassa.

Pernaruttoa

Kesällä 1936 Pälkjärvellä oli pernaruttoepidemia.

Yhteen aikaan oli se pernaruttotapaus. Meiltä kuoli Heposelällä siihen viisi lehmää ja kaksi hevosta.

Mie muistan, kun äiti meni peiton alle itkemään, että kuoleeko meillä kaikki eläimet. Vaan tietysti niillä, joilla on kaksi lehmää ja toinen kuolee, niin voi lohduttautua sillä, että toinen jää, mutta jos kuoli pois ainoa lehmä, niin sille ei jäänyt mitään.

Ailin sisar Elvi kertoo: Ja äiti meni sitten Suistamolle ukin ja mummon luo käymään, ja uki oli tulossa jostain kauppareissulta ja äiti oli tulossa sinne ukin ja mummon luo sitä surua puhumaan, ja oli sitten siinä maantien varressa ollu huilaamassa, kun uki hevosella ajoi, ja uki oli tuntenut, että äiti siinä oli ja itki. No, uki oli seisattanut hevosen ja sanonut, että no, mitäs se Anni nyt pärskii ja itkee? Äiti oli sanonut, että kun Heposelältä menee kaikki lehmät. Uki oli vaan sanonut, että ole veikkonen Anni, niin kauan on lehmiä ja hevosia, kun lehmät vasikoita ja hevoset varsoja tekee. Eikä ollut kun viikko, kun oli täynnä Heposelän navetta.

Eläinlääkäri Rauma tuli Värtsilästä ja rokotti jok’ikisen elukan navetassa, ja niitä oli monta. Minun piti seistä siinä, panna lehmän pää kainaloon ja puristaa sieraimista kovasti ja eläinlääkäri pisti ne. Eläinlääkäri sanoi ihan sotaäänellä, että ”pitäkää vaan sieramista kiini!”. Koskeehan se lehmään, kun neulalla pistää. Se pyörii, kun sikapahnan linkku, mutta lehmällä on ilkeä rimpuilla, kun toinen puristaa sitä sieraimista niin kovasti kuin jaksaa. Pernarutto loppui rokottamisen jälkeen.

Tenka-ahon Yrjö Eroselta kuoli lehmiä pernaruttoon ja ne haudattiin ihan meidän portin lähelle, missä oli meidän semmoinen ylikulkupaikka. Siinä oli aita kahden puolen ja kun portti avattiin, oltiin jo Tenka-ahon puolella. Semmoinen iso portti, josta pääsi hevonen ja kärrit tai reki kulkemaan. Ja siinä oli lato lähellä.

Kun mie kerroin täällä Liperissä siitä eläinlääkärille, niin hän pyysi, että kertokaa minulle, millaista pernarutto on, sillä hän tietää siitä vain teoriassa. Mie sanoin, että se on sellaista, että iltasella voidaan lehmä katsoa näin silmillä ihan terveeksi ja lypsää se ja laittaa laitumelle yöksi, ja se on aamulla kuolleena, kun mennään hakemaan. Että lähtö on niin äkkinäistä.

Se tauti oli niin vaarallinen, että kuolleet eläimet piti polttaa. Ja siihen ne oli poltettava, missä ne kuoli. Kukas niitä lähti mihinkään vetämään, kun niitä ei saanut haudata. Me poltettiin yksi hevonen pihamaalle. Pantiin pensaa päälle, jotta ruho paloi. Kyllä se oli ikävää aikaa.

Ankeat joulut

Heposelällä elettiin karjalaisessa suurperheessä, johon kuului enimmillään 19 saman perheen jäsentä. Elämä tällaisessa suurperheessä ei aina ollut helppoa varsinkaan juhlapyhinä.

Jos tuli jouluaika ja vaikka Jalmari-setä oli kansanedustajana, niin on sanottava. Ei minun tarvitse olla siitä katkera, minulle on Jumala antanut aivan tarpeeksi, minä en tarvitse enempää kuin minulla on, mutta kun lapsia vielä oltiin. Jalmari ei huomioinut millään tavalla meitä lapsia, olisi hän voinut jollain pienellä huomioida, mutta ei mitenkään. En minä siinä mielessä ole katkera, enemmän se epärehellisyys on kaikkein pahinta. Minä sanon tässä vain ihan sivumennen, että omille lapsilleen oli joulupukki, mutta meille ei. Meidän vanhemmilla ei ollut rahaa ostaa lahjoja, niin me oltiin jouluna vain sivustakatsojina. Hän ei halunnut huomioida meitä millään tavalla. Että aika kylmää se oli.

Kun oli joulu ja joulukuusi meilläkin Heposelällä ja kun hän semmoisessa virassa oli, niin että ei ostanut koskaan mitään joululahjoja veljensä lapsille. Se olisi voinut olla vaikka karuskia, jonka joulupukki toi, mutta ei, ei sitten yhtään mitään koskaan. Eikä varmasti ollut sen puutetta, että ei ollut rahaa.

Sitten oli joulukin jo toisenlaista, kun setä oli omillaan ja oltiin omin joukoin. Silloin joulukin tuntui joululta.

Ja tuntui se Liperissäkin sen jälkeen, kun minun mies kuoli, niin koitettiin lasten kanssa pitää joulu semmoisena kuin se kuuluukin.

Ote Jalmari Väisäsen päiväkirjasta, jossa hän kertoo eräästä Heposelän joulusta, on julkaistu Pälkjärveläisessä 23/2019 sivulla 31. Hän muutti perheineen Heposelältä syksyllä 1933. Katso Nelly Pietarinen: Me muutimme Pörkkölään. Pälkjärvi oli pieni pitäjä, s. 56.

Kadonnut kauppakirja

Aili kertoi tämän, kun kysyin kauppakirjasta, jonka löysin isoisäni Jalmari Väisäsen papereista.

Tilanne oli semmoinen, että ukki-Juho säilytti asiakirjojaan kammarissa olevassa kaapissa. Siihen oli pieni avain, ja kun uki oli paljon poissa kauppamatkoillaan, hän antoi avaimen minun isälle Otolle ja sanoi, että tätä avainta ei saa antaa kellekään, kukaan ei saa mennä siihen kaappiin.

Mutta Jalmari-setä oli semmoinen, että kun se sanoo. Se oli pyytänyt avainta minun isältä. Ja jos isä ei olisi antanut sitä, niin mitenkä, mitä olisi tapahtunut. Tilanne oli semmoinen. Mie voin hyvällä omallatunnolla sanoa, mitä olisi tapahtunut. Isän oli ollut pakko antaa se avain. Isä ei voinut sanoa, että hän ei anna, mieli henkensä säilyttää. Sanotaan, että setänä Jalmari oli aika julma. Se oli. Ja Jalmari-setä oli ottanut ne paperit sieltä kaapista. Ja kun sitä ei tiedä, mitä hän on tehnyt niille papereille.

Mie olen kuullut, että se on halunnut sen, mikä isälle kuului, että se on sitten tullut pyyhittyä pois sieltä kirjoista, että kukaan ei tiedä, mitä se oli. Me ymmärrettiin, että se oli metsäpalsta. Minun äiti on sanonut, että siellä on ollut metsäpalsta, jonka uki oli luvannut isälle, mutta Jalmari-setä on vienyt sen. Näin se on tehnyt. Se oli aika törkeää. Isän on ollut pakko antaa se avain. Isä oli aivan toisen luonteinen kuin Jalmari. Isä oli tosi hyvänluonteinen niin kuin mummokin.

Minulle kukaan ei ole sen suurempaa selostusta antanut, mutta sitä kautta se on varmasti mennyt, että se on painettu maton alle, kun ne kirjat on hävitetty, että missä tämä omaisuus oli. Se oli kuulemma metsäpalsta Ruskealan Alalammilla, jonka uki oli luovuttanut minun isälle.

Jalmari-setää piti pelätä

Me kaikki pelättiin Jalmari-setää. Mie muistan yhden aamun, kun hän nukkui hyvin myöhään. Minun äiti oli emäntä mummon kanssa. Kun oli parikymmentä henkeä, niin ei siinä voinut yksi vanha mummo tehdä kaikkea, pitää yllä tupataloutta, että keittää kahvit ja paistaa leivät ja tekee ruuat. Niin minun äiti oli siinä mukana kanssa.

Jalmari-setä tuli sieltä salista nukkumasta ja se kahvi, oliko se kylmää vai eikö sitä ollut, kun se hyvin myöhään tuli, niin se otti ja heitti sen kahvikupin menemään tuvan lattialle, ne sirut lensi, ja meni takaisin omaan kämppäänsä. Että kyllä se oli. Minun siskotkin pelkäsi sitä. Maire on sanonut, että kyllä hän muistaa ne tukkapöllyt, jotka hän sai. Että Jalmari-setä oli sellainen pelättävä.

Ja mie näin yhden kerran omilla silmilläni, olisiko uki pyytänyt isältä sitä kaapin avainta, olisiko hän halunnut panna sinne lisää asiakirjoja tai katsonut entisiä, niin isän on pitänyt sanoa, että avain ei ole minulla, Jalmari on vienyt sen. Niin Jalmari tuli sieltä salista, ja mie olin siinä huoneessa, kun se rupesi lyömään, hakkaamaan omaa isäänsä. Ja mummo oli siinä vieressä ja mie aina muistan, kun mummo risti kätensä ja sanoi ”Herra Jeesus siunatkoo!”. Se jäi mieleen, se näytti ihan kauhealta, kun Jalmari veteli isäänsä siihen sänkyyn jollakin remelillä. Siis minä olen tämän itsen nähnyt, tämä ei ole kenenkään kertomaa. Sitä ei nähnyt lapsista kukaan muu kuin minä. Sen takia minä sanoin, että setä oli aika julma. En mie ole nähnyt, että tuolla tavalla tehdään. Lehdissä on kirjoituksia, että ammutaan ja sillä tavalla, ei se ole siitä kiinni, mutta kun sen itse näkee, niin kyllä siihen tulee semmoinen kauhun kuva itselleenkin.

Elämä oli aika karua, kunneka Jalmari osti tilan Pörkkölästä ja muutti sinne ja isä ja äiti ja me lapset jäätiin Heposelälle. Ennen muuttoaan ne olivat hyvin paljon poikessa siellä Fiinun kotitalossa Ruskealassa, ne voi olla siellä kaikkine joukkoineen.

Vuonna 1920 Jalmari Väisänen meni naimisiin Toivo Pitkäsen sisaren Josefiinan (Fiinun) kanssa. Silloin Aili ei enää käynyt koulua eikä ollut Pitkäsessä kortteerissa.

Joulu- ja pääsiäiskoristeet tehtiin itse

Aina kun joku toi karamellipussin, niin niitä kauniita papereita, joita oli karamellien ympärillä, ei pantu hukkaan. Ne pantiin talteen sitä varten, että kun tulee joulu tai virpomisaika. Niistä tehtiin pitkiä köynnöksiä kuusen ympärille. Ne ei voineet olla ihan lähekkäin, sitä varten niitä olisi pitänyt olla hirveän paljon, mutta ne pantiin naruun pitempien matkojen päähän ja kierrettiin kuusi sillä tavalla. Ja meillä oli kuusessa tähti! Oikea tähti oli se Betlehemin tähti, joka pantiin aina sinne kuusen latvaan.

Ja lapset leikkelivät omia kuviaan ja enkelinkuvia. Me pantiin myös piparkakkuja kuuseen riippumaan.

Karamellipaperit saadaan rusetille, kun ne rypistetään keskeltä ja pannaan kaksi ristiin. Niistä tulee vähän semmoinen tähtimallinen. Ja muutamia pantiin kiinni joulukuusen oksiin. Ennen kun paketoitiin kaupassa tavaroita, niin niistä saatiin semmoista hienoa lankaa. Se oli ihan oikeaa lankaa eikä paperista tehtyä niin kuin nyt. Että paketit pantiin hyvästi kiinni. Postissakin piti laittaa paketteja menemään.

Karamellipaperit pitää koittaa saada semmoiselle nätille rusetille ja sitten siihen naruun kiinni. Joulun jälkeen ne pantiin pusseihin ja pussin suu kiinni, jotta hiiret eivät menneet. Hiirihän menee mielellään, jos joku pussi on, että mitä tässä pussissa on. Pussit vietiin Heposelän vintille.

Ja ne on paljon mukavampia, kun tehdään itse. Mutta siihen aikaan meillä ei ollut tilaisuutta, ei ollut rahaa ostaa kuusenkoristeita ennen kuin päästiin niin kuin omaan elämään. Mutta kellä oli rahaa, ne tietysti osti. Jos ne omatekoiset koristeet olisi vielä tallella, niin en heittäisi niitä pois, vaan pitäisin ne muinaismuistona ja näyttäisin lastenlapsille, että tämmöisiä olivat joulukuusen koristeet ennen.

Evakkoon lähtiessä ne jäi sinne, kun niitä pidettiin toisarvoisina. Hyvä jos sai jonkin mekon tai kengät tai päällysvaatteen mukaansa, niin siitä piti olla iloinen. Kaikki jäivät sinne, mitä olisin muinaismuistona pitänyt. Ja kun päästiin käymään Heposelällä sotien jälkeen, niin talo oli palanut. Oli vain muutamia nurkkakiviä ja muistot jäljellä. Koko paikka oli raiskattu, metsät ja pellot siitä lähiympäriltä.

Siellä olisi ollut monta semmoista, jota olisi ihan muistoksi ottanut ja jättänyt jälkipolville. Esimerkiksi uunia koskevaa olisi ollut piakka ja leipälauta ja uunipelti ja maasepän tekemä uunikoukku ja hiilenvetokoukku. Maaseppä taisi olla seitsemän, kahdeksan kilometriä Pälkjärven kirkolle, siellä me teetettiin ne. Niitä ei menty rautakauppaan ostamaan, eikä rautakauppaa ollut kuin Sortavalassa. Että niin elettiin ennen, vaan nyt saapi sanoa, että niin oli ennen, mutta entäs nyt, sitä olen monasti mä miettinyt.

• 

• 

• 

Joulunviettoa Heposelällä

Heposelän joulut olivat erilaiset sen jälkeen, kun Jalmari Väisänen perheineen oli muuttanut pois.

Meillä oli Heposelällä iso tupa ja siellä oli keskellä lattiaa huljakka joulukuusi. Siinä oli semmoinen puinen jalka. Meillä oli tapana, että lähinaapurit tulivat sinne jouluaattoiltana. Ei ne tarvinneet olla mitään lapsia, vaan ihan aikaihmisiä. Ne tulivat jouluaattona eikä joulupäivänä. Joulupäivä pidettiin ja mentiin joulukirkkoon aamulla. Aina vuoronperään, kuka pääsi. Toisten piti jäädä lehmiä lypsämään ja toiset saivat mennä joulukirkkoon Pälkjärven kirkonkylään.

Auvisen Juho asui parin kilometrin päässä Heposelältä ja se tuli. Minun sisko Kaarina kävi kylässä Auvisella. Tuli Auvisen Martti ja keitä niitä oli, ja en muista sen tytön nimeä. Ne oli enemmän Kaarinan ikätovereita. Leikittiin semmoinen leikkilaulu, jonka minun siskot osaavat kaikki. Mie voin näyttää ihan käytännössä. Otapas nyt minun kädestä kiinni ja nouse seisomaan. Oltiin parijonossa ja sitten laulettiin näin

Tulkaa ystävät leikkimään
Heijaa vaan ja leikkimään
Kaik vanhat ja nuoretkin muukanaan
Heijaa vaan
Heijaa heijaa heijaa vaan.

Sehän on semmoinen pitkä laulu, että

Tämä leikki se vanhankin nuorentaa
Heijaa vaan ja nuorentaa.
Se vartalon käyrän suorentaa
Heijaa vaan, heijaa heijaa heijaa vaan
Ken leikkiä puhdasta vierastaa
Heijaa vaan ja vierastaa
Se murheissa mustissa olla saa
Heijaa vaan, heijaa heijaa heijaa vaan.

Se vartalon käyränkin suorentaa,
Heijaa vaan.
Ken leikkiä puhdasta vierastaa
Heijaa vaan ja vierastaa
Se murheissa mustissa elää saa
Heijaa vaan, heijaa.

Mie muistan sen hyvin. Ihan näen mielessäni kuvan siitä Heposelän keskilattialta, kun siinä ollaan leikkimässä.

Ja silleen leikittiin hyvin reippaasti. Toinen toistaan pidettiin käsistä kiinni ja sillä tavalla mentiin. Toinen pyörähti aina ympäri, ja parit vaihtuivat, kun oli laulettu se heijaa vaan.

Parit vaihdettiin niin, että toinen tuli takaapäin ja otti sinut ja mie kun olin sinun edessä, otin parin siltä, joka oli minun edessä ja taas mentiin eteenpäin, että ei oltu saman parin kanssa koko aikaa.

Tällä tavalla lähinaapurit tuli leikkimään, että aikuiset oli mukana. Ei nykyisin ole. Se on taakse jäänyttä elämää.

Mummo ja uki eivät osallistuneet joululeikkeihin.

Uki ja mummo äänestämässä

Kun uki ja mummo menivät äänestämään, niin kun uki pudotti äänestyslipun uurnaan, niin ne jotka valvoivat äänestystä ja lipunpanoa, olivat sanoneet, että siinä meni meijerin mylly. Pälkjärven meijeri kun oli konkurssissa.

Ja kun mummo oli pudottanut äänestyslipun uurnaan, ne sanoivat, että siinä meni saha.

Tämä on ihan tosi, jonka minä nyt muistan.

Lehtirosvoksi syytetty

Jalmari-setälle tuli paljon lehtiä, ja niillä oli sellainen tapa, että lehdet vietiin tuvan vintille hyvin ylös isoon kasaan, että niitä ei saanut kukaan lukea.

Meidän piti mennä ensin tuvan uunille rappuja myöten. Siellä oli katossa iso luukku, josta mentiin vintille. Siellä kuivattiin vaatteet, kun talvella ei ollut muuta pyykinkuivatuspaikkaa. Kesällä tietysti pyykit kuivattiin ulkona. Ne piilotti kaikki lehtensä sinne. Me ei saatu lukea niitä ensinkään. Meille tuli luultavasti vain Kansan Voima.

Ilmeisesti Kansan Voimia tuli kaksi, toinen Otolle ja toinen Jalmarille.

Että se oli liian paljon, kun hän oli lehden tilannut, että muutkin voisivat katsoa niitä.

Kerran Fiinu-täti syytti minua lehtirosvoksi. En muista, mistä se lähti, että olisinko minä ottanut, en voi panna kättä Raamatun päälle, mutta muistan aina, että se sanoi minua lehtirosvoksi.

Olen ajatellut monta kertaa, että mitään pahaa ei pidä toivoa Jalmari-setän tuonpuoleisesta elämästä, mutta joskus. Vanha sanontahan on, että hyvä ei mieleen jää eikä paha mielestä lähde.

Meidän pitäisi unohtaa ne kaikki, sillä kerran me ollaan sen ison tuomioistuimen edessä vastaamassa, mitä hyvää tai pahaa on tehty, asia on ihan näin. Että siunatkoon taivaan isä heidät kaikesta huolimatta, mutta tämmöistä on elämä ollut tässä ajassa, tämmöisiä tapauksia on ollut. Ja on joitakin muitakin, jotka tulevat mieleen kuin salama kirkkaalta taivaalta, kun rupeaa asioita kertomaan, niin kuin se lyömisasia. Mummoa se ei lyönyt, mutta ukia löi. Se tuli sieltä salista, missä se nukkui ja rupesi lyömään. Hyvä ettei minua lyönyt. Se pelotti minua kovasti.

Jalmarin kyyditysyritys

Syksyllä 1930 Jalmari Väisästä ja muita sosiaalidemokraatteja yritettiin ”puhdistaa” Pälkjärven kunnanvaltuustosta. Katso Lapuan laki Pälkjärvellä. https://palkjärvi.fi/2020/12/13/lapuan-laki-hannu-vaisanen/

Kun hän oli poliitikko ja kova sellainen ja oli Pälkjärvellä siihen aikaan mukana kaikissa näissä kunnan asioissa ja tehtävissä, niin ei sitä malta olla sanomatta. Ja tulee sitten sanottua sellaistakin, jonka tietää hyvin, minkä vaikutuksen se tekee vastapuolen ihmisiin, jotka ei ajattele samalla tavalla. Onko ollut niin? En ollut kuuntelemassa, mutta ajattelen tällä tavalla.

Sitä voisi ajatella niin, että jos heillä olisi ollut joku semmoinen palaveri tai kokous. Ja siinä tulee sitten mainittua se oma mielipiteensä, mitä mieltä on mistäkin asiasta. Ja sen tietää, että niin monta miestä niin on myös niin monta mieltä olemassa. Niin se on meidän muidenkin keskuudessa, jos jostakin asiasta puhutaan, niin yksi sanoo niin ja toinen näin. Että asiassa on toinenkin puoli. Ja sitten se meni liian pitkälle.

Jalmari-setähän oli semmoinen jämpti sanomaan, ja jos se mitä päätti, niin sen se teki. Ja jos se päätti jotakin sanoa, niin se sanoi, vaikka millaiseksi olisi mennyt.

Sitä en tiedä, kun en ollut kuulemassa, mutta sen asian vain olen kuullut, että mistä se alkunsa sai. Mutta sen tietää, että näistä tavallisista maanviljelysasioista, tämmöisistä normaalijutuista, ei tule toisinkaan-ajattelijalle mieleen ihan semmoiset kyytiasiat. Mistä se on sitten niin risukkoon mennyt, että ne on omassa keskuudessaan ja hiljaisuudessa sitä pohtineet ja tulleet siihen tulokseen, että semmoinen puhe loppuu, kun annetaan kyytiä.

Se on tietysti sovittu, että minä päivänä ja millä tavalla ja mitä tehdään. Olisiko ne sitten sanoneetkin setälle, että saapi siihen varautua, että. Ne olisi kuulemma halunnet kyyditä Jalmari-setän rajan toiselle puolelle Venäjälle.

Kumminkin setä on saanut tietää sen. En tiedä, olisiko setä ilmoittanut siitä nimismies Ruuthille tai joku muu. Se on minulle kuitenkin jäänyt mieleen, että Ruuth on viestin saanut. Ja Ruuth oli sanonut, että sitä miestä ei viedä minnekään. Että se on nyt stop sitten kerrassaan. Sen ajatuksen saatte heittää ihan unholaan.

Kuka tietää, miten olisi käynyt, jos Ruuth ei olisi tiennyt asiasta. En tiedä, tiesikö setä kirkolle tullessaan, mitä niillä oli mielessä. Olisiko jäänyt tulematta? Mutta saapihan ne kotoakin ja muualtakin jos niikseen tulee. Mutta joka tapauksessa setä jäi viemättä ja Ruuth oli kieltänyt viemästä.

Jos muistaisi vielä muutakin. Siitä ei meidän sisarusten kanssa ole puhuttu sen enempää. Mutta on tietoisuus ollut. Varmasti kaikki muistaa, jokainen on jo ollut siinä iässä. Eikä sitä kovin vanha tarvitse ollakaan, kun on tämmöinen erikoinen asia, niin se jääpi mieleen.

Ukin luona Suistamolla

Sen mie sanon, että uki oli minulle hyvin rakas ja kallis.

Uki ja mummo ja Hilma- ja Sigrid-täti muuttivat Suistamolle 1930-luvun alussa ja mie jäin Heposelälle isän ja äitin ja sisarusten kanssa.

Uki osti Suistamolta metsätilan. Lehmiä siellä oli vähän, olisiko ollut kymmenkunta tai vähemmän, jos en paljon erehdy. Juho osti tilan metsien takia.

Heposelkä oli maanviljelyspaikka ja siellä oli kivettömät pellot, että jos olisi ollut traktori, niin hyvin olisi voinut sillä ajaa, eikä pellonpientareet kasvaneet puita.

Maarekisteriotteen 27.12.1934 mukaan Suistamon tilan, nimeltään Hartikka, pinta-ala oli 198,77 hehtaaria, josta peltoa 7,54 ha, joutomaata 0,48 ha ja loput metsää.

Kyllä me Suistamolla kylässä käytiin. Sinne oli pitkä matka eikä minulla ollut polkupyörää. Siihen aikaan polkupyörä oli vähän niin kuin ylellisyystavara, jota kaikilla ei ollut.

Meillä Heposelällä oli työmies Tahvo Juvonen, jolla oli polkupyörä. Se lainasi sen minulle. Suistamolle oli jotakin 70 kilometriä, ja minä sitten pyöräkelillä ajoin sinne ukin luokse. Semmoiset pyörämatkat ei olleet kuin piupau silloin, kun olin vielä nuoren naisen voimissa. Sitä hyvin mielellään ajoi. Eikä edes pelottanut, että en osaa sinne. Kävin siellä junassakin.

Minun piti päästä Suistamolle niin usein kuin mahdollista. Mutta minun veli Onni kävi siellä hyvin harvoin. Kun kysyin, että miksi et, hän sanoi, että hänelle olisi jäänyt hirveän ikävä ukia ja mummoa. Mie sanoin, että niin jäi minullekin ikävä ja silti kävin. Minkä verran siellä nyt ehdin käydä ennen kuin piti lähteä evakkoon.

Iltaisin sinne tuli savottalaisia yöksi. Siellä oli väljä tupa ja vielä kammari tai kaksi. Että sinne sopi. Ja kun uki oli puhelias enkä ihan puhelematon ollut miekään.

Mie olin jo ihan aikuinen tyttö, sanotaan riiattava tyttö. Iltaisin niitä savottamiehiä istui pitkin penkkejä ja uki oli niitten miesten välissä, niin mie menin ukin syliin ja panin kädet ukin kaulaan. Ja ne miehet löivät kahta kättä yhteen ja sanoivat, että ”voi voi nuor tyttö, kun tuommosen vanhan ukin sylliin mänet, tule tok nyt meiän sylliin istummaa”. Niin mie vain entistä enemmän painoin kaulasta ja uki hankasi partaansa minun kasvoihin. Että mie en semmoista vanhempaa ihmistä hävennyt, vaikka mie olin jo aikuinen tyttö. Minusta oli niin mukava istua ukin sylissä ja pitää ukia kaulasta. Ja uki piti minua samalla tavalla. Että tällainen hupakko mie olen ollut nuorena.

Mie olin ukin piiukka, sillä tavalla se sanoi. Ja siellä ne oottavat ukin piiukkaa, että kerran taivaassa tavataan. Siellä ei ole itkua eikä murhetta eikä yksinäisyyttä siellä. Siellä on kaikki kohdallaan.

• 

• 

• 

• 

Polkupyörällä kaupassa Värtsilässä

Mie kävin Värtsilässä ostamassa itselleni ja siskoille valmiita mekkoja. Oliko sinne Värtsilään ainakin 25 kilometriä? Mie ajoin Tahvo Juvosen pyörällä. Siskot ei tykänneet, eihän ne satu, jos toinen ostaa. Mie yritin koon ja iän mukaan ostaa, että jokainen sai mekot. Minut laitettiin aina asialle, kun olin vanhin.

Tahvo Juvonen oli Heposelällä renkinä pitkään ja olisi varmasti ollut siellä kuolemaansa asti, jos ei olisi tullut sotia. Juho Orbinski oli kanssa tarvittaessa renkinä.

Heposelältä lienee ollut pari kilometriä Orbinskiin, ja melkein joka päivä se kävi meillä. Heposelällä oli postipaikka, ja sinne tuotiin myös Kemppaan ja Orbinskin posti. Ne kävivät aina hakemassa. Ja jos meillä oli ruoka- tai juoma-aika ja meille tuli vaikka keppikerjäläinen, niin kaikki pyydettiin aina syömään. Oli vaikka minkälainen kulkija ja tuli vain jalkojaan lepuuttamaan, niin ketään ei jätetty penkille istumaan. Meillä oli semmoinen tapa.

Uki siunaa Ailin

Kun uki kävi Suistamolta Heposelällä, niin mie muistan, ja mie puhun ihan totta, että tulkoon minun synnikseni, jos valehtelen tässä, niin me oltiin kahdestaan tuvassa. Separaattori oli siinä lähellä vielä, missä separoitiin maito, niin uki sanoi, että ole sinä vaan täällä kotona, elä Aili lähde minnekään täältä kotoa isän ja äidin luota. Mie en tiedä, mitä uki tarkoitti sillä, että johonkin vieraaseen työhön tai miehelään. Ja sitten se siunasi minut, pani kätensä minun päälle, kun oltiin kahdestaan. Ja vaikka meitä olisi ollut monta, niin uki olisi tehnyt sen, että muut ihmiset eivät olisi olleet esteenä. Mie aina niin hyvällä muistan ukia ja mummoa.

Maanviljelys on muuttunut

Kun ajattelee, minkälaista aikaa on elänyt ja mitä nähnyt ja kuullut ja ollut itse siinä samassa sekoituksessa mukana. Voi hyvänen aika. Nyt ei ole kuin muistot jäljellä.

Hevosia ei ole enää monessa paikassa. Ennen oli joka talossa hevonen ja isommissa taloissa monta, niin kuin Heposelällä. Ja joka hevoselle piti olla oma työkalunsa. Kun heinä- ja eloaikana tarvittiin monenlaiseen hommaan hevosta, puintihommaan ja silleen.

Erilaisia hevosvehkeitä, valjaita ja kaikkia. Lehmänkelloja. Ne on museotavaraa nykyisin. Lehmiä ei enää pidetä metsälaitumilla. Sen takia ei ole enää oikeaa sieni- ja marjametsää, kun eläimet ei saa kulkea vapaasti metsässä. Ne laitetaan peltolaitumelle, joka oli ennen kauhistus. Vasta joskus heinänteon jälkeen pitkissä liekariimuissa tai liekanaruissa pidettiin, kun heinät oli tehty. Vaan nyt niillä on omat ruokapaikkansa. Ja pihattonavetat, joissa lehmät on irti. Ne saavat mennä ja tulla navettaan.

Kun ajattelee kaikkea, mitä nyt on ja mitä oli silloin, niin elämä on kyllä heittänyt kuperkeikkaa.

Ennen ei ollut autoja eikä traktoreita. Työkalut oli monta kertaa isän tekemiä. Ei niitä tarvinnut ostaa eikä ostettu. Isät teki sukset ja taivutti tuvan orsilla kärjet ja teki sauvat Minäkin olen hiihtänyt isän tekemillä suksilla. Niihin pantiin remmi, johon jalka laitettiin. Nyt ne on raudoitettu kaikki.

Radiokin on jo sata vuotta vanha. Ja kuka on kertonut, millaisella radiolla on ensimmäiset kuunnelleet lähetystä ja minkälainen se on nyt.

Talkoita Heposelällä

Heposelällä pidettiin perunannostotalkoita. Se oli hyvin tavallista, kun oli paljon perunoita eikä niitä otettu koneella niin kuin nyt.

Ja oli rukiinleikkuutalkoita, kun vilja leikattiin sirpillä. Piti saada suoria olkia olkipatjoihin. Ne oljet kuivattiin Kemppaan riihessä. Ja minä muistan, että aina lauantaina vietiin Heposelällä tilavaatteet ulos. Ja ne olkipatjat pölysivät. Niitä sai vain varovasti humpsutella tai oljet olisi menneet muruiksi, jos niitä olisi hakattu mattopiiskalla.

Kenelläkään ei ollut kiirettä. Vaikka oli kesäinen ilta ja oli myöhä, niin oli valoisaa ja sitä leikattiin sirpillä iltayökin. Ja oli talkootanssit päälle. Sota-aikana oli tietysti pakko järjestää talkoita, kun miehet oli rintamalla.

Ailin veli Onni kertoo: Kun oli niitä rukiinleikkuutalkoita, niin aina koetettiin, että joku jää sellaiseen saareen, että sen pitää leikata loppuun se saari.

Ja saaresta voitiin tehdä iso. Se tehtiin niin, että muut leikkasivat siitä ympäriltä kaikki ja ihminen jäi yksin. Siihen jäi semmoinen leikkaamaton alue, ja se oli sen reunassa, niin sen piti leikata se itse kokonaan.

Saari olevinaan osoitti, että sellaiseen jäänyt oli hitaampi leikkaaja kuin muut. Oli tapana, että aina joku jätettiin saareen. Se ei ollut mitään kiusantekoa toiselle, se oli vain hauskaa. Mitä isompaan saareen jätti, sen hauskempi tietysti, vaan totta kai jokainen pyrki leikkaamaan niin, ettei jäisi saareen. Ja jos saari oli hyvin iso, kyllä sitä mentiin auttamaan.

Lattianpesu

Heposelän tuvan lattia pestiin aina kahden viikon perästä varpaluudalla. Siihen tarvittiin paljon hiekkaa ja vettä. Hilma-tätillä oli varpaluuta jalan alla ja se sillä pesi. Se oli vähän etukumarassa ja kädet oli selän takana ristissä, kun se luisteli. Ja se piti topakasti tehdä, muuten ei olisi tullut mitään. Se kysyi voimia, kun piti ihan täydellä voimalla hangata.

Piti olla ainakin kolme ihmistä pesemässä. Vettä meni paljon ja se lämmitettiin karjakeittiössä muuripadassa. Lattiasta tuli puhdas ja kirkas. Siinä oli huuhtelemista, että saatiin se hiekka pois, se ei ihan vähällä vedellä lähtenyt. Ja sitten lattia kuivattiin isoilla luutuilla.

Kaivosta nostettiin vettä ja se meni ränniä myöten pataan ja tulet alle ja sieltä kuuma vesi kannettiin. Pata veti varmasti satoja litroja vettä.

Marjakorvo

Heposelällä oli niin iso marjakorvo, että se ainakin sata litraa veti, jos ei enemmän, mikä oli siellä vaateaitassa. Puolukoita kerättiin siihen ja uki vielä muutamana vuotena pilkkoi omenoita sekaan, talviomenoita. Ei niitä kuorittu, uki vain pilkkoi ne neljään osaan ja sekoitti puolukoitten sekaan. Mie muistan sen korvon ihan kuin se olisi tuossa minun silmieni edessä.

Mustikoita kuivattiin uunissa. Pistettiin pullapellille ja pantiin uuniin. Kuivatut mustikat laitettiin kangaspusseihin. Niistä tehtiin mustikkakeittoa.

Siikri-tädin häät

Rajan takaa Venäjältä tuli meille kaksi miestä, Mikko ja Aleksi. Mikko oli monta vuotta renkinä Heposelällä. Hän ihastui Siikri-tätiin, ja onhan se ihastus ollut molemminpuolista.

Ukilla ei varmaan ollut pukua silloinkaan, kun Siikri-täti vihittiin Mikko Koskijärven kanssa Heposelän tuvassa. Hänellä taisi olla vain tavalliset housut ja paita päällä, kun hän piti vihkipuheen.

Hääpuheessaan uki sanoi, että kun tämä hänen tuleva vävynsä tuli kysymään tyttöä vaimokseen, niin minä sanoin, että kun Raamatussa Laaban kysyi Raakelia vaimokseen, niin Laaban sanoi, että kun palvelet minua seitsemän vuotta, niin saat sitten tyttären. Niin tämä Mikko oli sanonut hyvin itkuisella äänellä, että kun se on niin pitkä aika se seitsemän vuotta. Sillä tavalla uki matki Mikkoa. Eihän Mikon tarvinnut palvella seitsemää vuotta, se oli vain semmoinen huuli.

Kaksi pappia oli vihkimässä, toinen oli luterilainen ja toinen ortodoksinen.

Siikri oli luterilainen ja Mikko ortodoksi.

Martti-veljen aarre

Minun Martti-veljellä oli aarre Pälkjärvellä Pitkässäniemessä, mutta hän ei sanonut, mikä se on. Olisi voitu käydä katsomassa. Minä kerroin yhden kerran pälkjärveläisten juhlissa, että kun me käytiin Pälkjärvellä, me yritettiin mennä sinne, mutta kun ei jaksettu kovin nopeasti kävellä, niin ajateltiin, että me ei keritä autoon, kun menee kierrellessä ja harhaillessa siellä. Niin se jäi käymättä. Ehkä me ei olisi löydetty sitä, kun ei tiedetty tarkkaa paikkaa. Ja se olisi maatunut, jos sitä ei olisi pantu johonkin laatikkoon. Se jäi sinne, ja siitä on vain muistot jäljellä. Pitää sanoa niin kuin Seitsemässä veljeksessä, että niin muuttuu maailma Eskoseni.

• 

• 

• 

Jalmari-setä auttoi laskuissa

Kun mie olin heikko laskija koulussa, niin Jalmari-setä auttoi minua, eikä se milloinkaan kieltäytynyt. Iltasilla myöhällä aina menin, kun hän kirjoitteli omia kirjoituksiaan tahi luki siinä salin pöydällä. Menin hyvin arkana vähän niin kuin jonkun pahan tehneenä, kuin arka lammas ja pyysin, että jos setä neuvoisi, että mie en osaa laskea. Mie useamman kerran kävin setältä kysymässä.

Mie olin hyvin paljon silmien takia pois koulusta, koska minulle tuli aina näärännäpyt. Minulla voi olla yhdessä silmässä kolme näärännäppyä kerrallaan, ja mie jäin hyvin paljon laskuista paitsioon. Äidinkieli ja laskento oli miulla semmoinen huono ja varmaan sen poissaolon takia.

Minun vahvat aineet oli historia ja runonluku. Mie tykkäsin, mie yleensä lausuin aina runoja, jos oli joku tilaisuus. Ja historiassa mie olin hyvin vahvoilla, mutta en tykännyt laskennosta, kun jäin siitä niin paljon vaille.

Historiat oli kaikki minulla niitä parhaita ja mistä mie tykkäsin. Yleisestä historiasta, Suomen historiasta ja Raamatun historiasta ja kaikista. Vaikka olisi yöllä kysytty jotakin vuosilukua, niin mie kyllä sen tiesin ja muistin.

Tavallaan historiaa se on tämäkin, jota mie nyt sulle kerron. Mitä se on muuta kuin sen ajan historiaa, niin ikävää kuin se on ollutkin.

Kävin mie setää joskus virpomassa, kun oli virpoma-aika.

Virpomassa

Minun lapsuudessa oli tapana, että käytiin virpomassa ukia ja mummia. Mie kävin Jalmari-setää virpomassa En muista, olisinko virponut ukia, mutta Jalmari-sedän virpomisen muistan. Mie pidin häntä niin kuin ukina.

Ja kyllä ennen tykättiin virpomisesta. Virpomavihta tehtiin itse pajunkissoista. Se koristeltiin esimerkiksi karamellipapereilla.

Minä tein virpomavihdan ja avasin salin oven hyvin varovasti ja menin virpomaan Jalmari-setää ja lorusin, että. En nyt muista tarkalleen, mutta eihän sitä tarvitsekaan, että ”virvon varvon tuoreeks terveeks, sulle vihta, mulle”, kuka sanoi mulle markka tahi kakkara tahi kananmuna. Jotain piti saada palkaksi siitä virpomisesta. En muista, mitä minä sain vai sainko mitään. En yhtään muista, mutta virpominen kuului asiaan.

Lapset kävivät aina virpomassa ja menivät naapuriinkin virpomaan. Ei se ollut, että vain omaa joukkoa virvottiin.

Äiti

Jalmari-setä on lyönyt minun äitiäkin. Mutta hän oli sellainen, että ei kantanut kaunaa. Voin sanoa ihan hyvällä omallatunnolla, että hän ei kantanut Jalmarille mitään vihaa. Minun äiti kävi Jalmari-setän luona Liperissä, mutta on se lyönyt äitiäkin. En minä usko, että kukaan muu on tätä kertonut. Se minulle tuli juuri nyt mieleen, kun mie äsken sanoin, että joskus voi tulla kuin salama taivaalta. Että tämä on totta, että Jalmari Väisänen on lyönyt Anni Väisästä.

Siitä on pitkä aika, kun oltiin Pälkjärvellä. Siellä Jalmari-setältä voi odottaa mitä vain, piti osata mieli elää, piti osata olla hyvin diplomaattinen, että vaikka mitä tiesi ja toivoi, piti vaieta kaikesta. On se ollut hyvin raskasta ja ikävää. Täytyy sanoa, että Jumala antakoon meille kaikille anteeksi, niin minulle kuin heillekin. Meillähän ei ole mitään tuomiovaltaa kehenkään, mutta miellä kaikilla on oma tuomari.

Heposelällä piti olla hyvin varovainen, piti hyvin harkita, mitä sanoo tai mitä kysyy toiselta. Minä en ymmärtänyt oikein sitä, miten äiti jaksoi sulattaa sen kaiken. Eikä se milloinkaan miehensä veljistä ja siskoista sanonut, että Hilma ja Siikri, hän sanoi aina Hilma-täti ja Siikri-täti ja Jalmari-setä.

Äiti ei meitä kasvattanut vihaan, vaikka Jalmari-setä löi häntäkin. En tiedä, mihin laskuun hän ne lyönnit pani, eikä minun tarvitse tietääkään. Sitäkin minä ihmettelin, että äiti oli hyvin semmoinen railakasluontoinen, iloinen ja iloluontoinen savolainen reppana, ihan erilainen kuin isä. Heitä ei voi verrata samana päivänäkään. Äiti tykkäsi käydä kylässä, mutta isä ei.

Meillä oli Heposelällä iso leipätaikina. Mie monta kertaa alustin ja paistoin sen yksin. Taikinapytty oli niin iso, että sitä piti kahdella kädellä alustaa ja toisen panna välillä jauhoja, kun oli kädet suuruksessa. Kun äidille juolahti mieleen lähteä kylään, se katsoi, että minä selviän taikinasta yksin. Ei se niin aikaisin lähtenyt, kun taikina alustetaan aamulla jo ihan kohta ylösnousun ja kahvinjuonnin perästä.

Kuikka-Koponen

Kun uki ja mummo asui Säämingissä Kallislahdessa, ukilla oli siellä kauppa. Hilma-täti kertoi, että hän oli ollut yksinään kotona ja se Kuikka-Koponen oli tullut ja sanonut, että myy tyttö perunoita. Hilma oli sanonut, että heillä ei ole perunoita. Kuikka-Koponen oli mennyt ja ruvennut heiluttamaan tätin mekon helmoja ja sieltä rupesi tulemaan mustia perunoita lattialle niin että ropisi. Kuikka-Koponen sanoi, että eläpäs tyttö valehtele, vai eikö teillä ole perunoita.

Mummo kertoi, että kun hän oli ollut Kallislahdessa leipää paistamassa ja Kuikka-Koponen oli tullut sinne. Ne on siinä jotain jutelleet ja Kuikka-Koponen oli sanonut mummolle, että hän voi panna tähän tupaan tulemaan vaikka sata päätöntä akkaa. Niin mummo oli sanonut, että jos et nyt lähde pois, niin hän lyöpi tällä piakalla. Piakalla liikutellaan leipiä uunissa tai jos on iso piakka, niin voi niillä panna leipiä uuniin.

Luutturätillä korville

Mie muistan niin kivan tarinan tai ei se nyt niin kiva ole, jos joutuu sen kohteeksi. Eschnerit asuivat silloin Auvisen luona.

Aarnen äiti Eschnerin Sanni ja Auvisen Jussi tekivät kiusaa toinen toisilleen. Eräänä lauantaina Eschnerin Sanni oli nähnyt, että joku mies hujahtaa siitä ikkunan alta, ja Sanni aatteli, että hänellä on vähän kalavelkaa Auvisen Jussille, joka oli tehnyt jotain ilkeyttä Sannille viimeksi. Sanni oli arvellut, että nyt hän kostaa, kun tuossa Jussi tulee justiinsa. Sanni oli ollut luuttuamassa lattiaa ja oli kastellut luutun ihan märäksi, ja kun mies oli avannut oven, niin Sanni viskasi luutun päin miehen naamaa ja sanoi ”satuitpas sie kehno”. Mies oli ollut kulkukauppias.

Ei ollutkaan Auvisen Jussi. Kulkukauppias oli mennyt toiseen paikkaan ja sanonut, että ”tuossa mökissä on hupsu akka”, että kun hän aukaisi oven se sanoi ”satuitpas sie kehno” ja löi silmille märällä luutulla.

Ja jompikumpi niistä oli joskus saippuaa keittänyt ja toinen mennyt kylässä käymään ja katsomaan sitä saippuapataa, niin saippua tuli vastaan jo kynnyksellä, se oli kuohunut yli.

Heposelän navetta

Heposelän navetassa, siellä navetan katossa, oli kaasulyhty silloin kun meitä ei vielä ollut ajettu pois sieltä, mutta kun pois lähtö oli lähellä. Niin talvisodan aikana Ruskealan puolelta tulivat kieltämään, että kaasulyhtyä ei saa polttaa, kun sen kirkas valo näkyy niin kauas pimeällä. Piti ottaa myrskylyhty. Se pantiin navetan lattialle ja lypsettiin sitten.

Jatkosodan aikana sitä meni mielellään takaisin Pälkjärvelle eikä jäänyt kenenkään palvelukseen, kun kotiinsa pääsi. Vaikka ei Heposelkä mikään onnela ollut. Kun oli iso, 40 lehmän navetta ja lehmät oli ympäri maailmaa. Navetta oli vuonna 1925 rakennettu. Vuosiluku oli maalattu punaisella oveen. Jatkosodan aikana navetta piti pienentää, jotta ne muutamat lehmät, jotka meillä oli, eivät olisi paleltuneet. Sekin työ meni hukkaan, kun piti lähteä uudestaan pois.

Jatkosodan aikana maidot vietiin Heposelältä Suojärvelle, vaikka Pälkjärven meijeriinkin olisivat ottaneet. Ensin piti viedä yhdeksän kilometriä Pirttipohjan asemalle. Maidot tai kermat, kumpana laitettiin. Sitten ne menivät junassa Suojärvelle Leppäsyrjän meijeriin.

Mie en enää ollut Heposelällä. Mie olin jo naimisissa ja Immosessa, kun jatkosota loppui.

Perunapuuron resepti

Perunat kuoritaan ja keitetään. Keitinvesi otetaan talteen. Perunat survotaan oikein hyvin survomapulikalla ja pannaan keitinvesi siihen. Sitten laitetaan ruis- tai ohrajauhoa ja tehdään semmoinen puuro. Se syödään maidon tai voisilmän kanssa. Se on oikein puurojen puuro se perunapuuro.

Se on vaan suuritöistä, kun ensin pitää perunat kuoria ja keittää ja survoa. Se on pitkäveteistä, mutta tulos on hyvä.

Sitä ei voi tehdä uusista perunoista, vaan isoista, vanhoista perunoista.

Mutta hyvää se on. Ei varmasti kukaan sano, että en syö tätä. Sanoisi varmasti, että tätä pitää tehdä toisenkin kerran.

Sitten mitä jääpi, sen voi pannulla paistaa. Se jähmettyy ja sitä voi veitsellä leikata ja paistaa pannulla molemmin puolin. Siitä ei jää hukkaan tippaakaan. Jos muusta puurosta menee hukkaan, niin perunapuurosta ei mene hukkaan yhtään tippaa. Sitä ei yksinkertaisesti raaski pistää pois. Sitä ei perunavelliin tai perunamuusiin vaihtaisi millään, kyllä se on niin herkullista.

Sitä Heposelällä syötiin, ja olen minä tehnyt sitä täällä Liperissäkin.

Sika-Joonas

Liperissä me jouduttiin käymään paljon kirkolla asioimassa, ja ennen kaikkea tulla aikaisessa autossa. Kun odotin virastotalon toimistojen aukeamista ja linja-auto lähti vasta iltapäivällä, niin minä monta kertaa menin Jalmari-setän luokse siihen aikaan, kun voin vielä mennä.

Minä muistan kerran, kun setä tuli vastaan siansyöttösankojen kanssa. Sillä oli pitkä työtakki päällä. Mie sanoin, että setä on ihan sikojen hoitajan näköinen. Hän sanoi, että sen takia häntä kutsutaan Sika-Joonakseksi. Siat oli ulkona aitauksessa.

Ja muistan, että kävin Liperissä Jalmari-setän luona täytättämässä veroilmoituksia, ja kun hän myi tilansa pojalleen Olaville, hän kertoi, millaiset kauppakirjat hän on tehnyt viimeistä piirtoa myöten, että miten heidät on hoidettava, että asian täytyy olla niin ja aamen, antoi ymmärtää sillä tavalla. En minä sitä kysellyt, mutta itse Jalmari-setä kertoi tämän minulle. Minä osasin olla sillä tavalla enkä mitään sitten puhunut kuin asiallisesta, eikä ne puhuneet toisetkaan.

Hilma-tädin perunkirjoitus

Hilma-tätin perunkirjoituksessa tuli kova sanominen. Sinne pyydettiin meitä kaikkia, koska Hilma oli naimaton ihminen, hänellä ei ollut miestä eikä lapsia. Tuomari piti sen perunkirjoituksen. Jalmari-setä oli sitä mieltä, että hän ja Siikri-täti ottaa kaikki, että mitään ei anneta meille Oton perillisille. Jalmari-setä ei olisi millään sallinut sitä. Minun Martti-veli, joka oli siellä, sanoi, että jos sillä tavalla tehdään, että meidät jätetään osattomaksi, niin pannaan menemään kaikki vaikka Punaiselle Ristille.

Sen perunkirjoituksen jälkeen meidän välit meni hyvin kylmiksi. Ne ei menneet Olavin ja Sinikan takia, mutta me ei yksinkertaisesti uskallettu käydä.

Olavi ei uskaltanut soittaa meille vuosiin. Se oli kerran vaimolleen sanonut, että soita meille. Ja Sinikka soitti aikana semmoisena, jolloin ei ollut sitä sivukuuntelijaa ja kysyi kuulumisia minulta. Ja kun minä sinne soitin, niin sen perästä Sinikkakaan ei uskaltanut enää soittaa. Joku voi vaikka puhelinlaskusta tarkkailla ja ottaa selvää, kuka on soittanut silloin ja silloin. Konstit on monet. Yhteydenpito jäi aivan liian pitkäksi aikaa, kun ei uskallettu puolin eikä toisin. Ja jos siellä milloin syystä tai toisesta oli pakko käydä, vaikka jossain juhlissa, niin puhe oli hyvin pientä, pelkkää muodollisuutta, että pitää nyt näyttää, että on kohtelias. Tämmöistä se oli.

Olavi kävi meillä aika mukavasti ennen kuin mitään näitä tämmöisiä jässäköitä oli. Kun hän seurusteli, niin kuin nuoret, niin hänellä oli mukana joku tytönreppana, ja ne oli yötä. Vielä naurettiin siinä, että tässä sinulla olisi tämä toveri. Mie sanoin, että te kävisitte hyvin pariskunnaksi, niin tyttö sanoi, että ei Olavi häntä ota, ei se hänestä välitä, kun on niin rikas mies. Nauroi vaan siinä, ja eikä ne hyvin pitkään yhdessä olleetkaan. Kun seurustellaan, niin useimmalla voi olla joku semmoinen tuttava, jonka kanssa ollaan muutaman kerran, eikä siinä tarvitse olla sen takia, että naimisiin mennään. Se oli semmoista nuoruuden viatonta iloa vain. Silloin ei ollut Sinikasta tietoakaan.

Minä muistan kerran, kun Olavi sanoi meillä, kun oli onnellisista ja onnettomista pariskunnista kyse, että hän uskoo sen, että jos onnellisia pariskuntia on olemassa, niin ne on Aili ja Jalmari Immonen. En ota kuule puheitani pois. Mutta me ei oltu naimisissa kuin toista kymmentä vuotta, että kolme lasta kerkisin saada. Sitten hänet otettiin niin varhain pois. Hänellä oli sota-aikana mennyt sirpaleita selkään, ja minä aattelin, että kun se ei otattanut niitä pois, olisiko ne ruvenneet liikkumaan. Tai kun elämän loppu tulee, siihen ei tarvitse sirpaleita.

Sitä mielellään aivan omantunnon syystä puhuu tälleen asiasta eikä asian vierestä. Että tämmöistä se on ollut, että jonkinlainen kaiverrus siitä perunkirjoituksesta jäi, kun kukaan ei suostunut siihen, mitä sieltä toiselta puolelta toivottiin. Kun me ei luovuttu oikeudenmukaisuudesta. Mie vielä sanoin setä-Väisäselle, kun lähdettiin sieltä, että mie nyt toivoisin, että me emme jäisi vihoittelemaan tästä asiasta, niin setä sanoi, että kannattaa tästä vähän vihoitellakin. Sanotaan, että totuudenpuhuja ei saa yösijaa, mutta sainpa tahi en, niin setä sanoi, että kannattaa sitä vähän vihoitellakin.

Tietysti se ärsytti, kun mie vielä sanoin, että ei vihoitella tämän takia. Mie läksin siitä, että mie saan käydä ja uskallan käydä ja he käyvät meillä, mutta kun sain sellaisen vastauksen, niin siihen se jäi. Miten sitä enää pystyy käymään? Sen tiesi, millainen tunne olisi ollut mennessä. Sen takia ne käynnit harveni.

Meidän välit kylmeni aika lailla, että ei tehnyt mieli käydä eikä uskaltanut. Tämä on vähän niin kuin Vänrikki Stoolin tarinoissa, että tää korutont’ on kertomaa. Tämmöistä se on ollut.

Uki osasi Raamatun

Kukaan ei tiennyt, millä tavalla uki-Väisänen osti Heposelän talon. Se oli kauppamatkoillaan jossakin ulkohuoneessa ja otti sanomalehtipaperia ja näki, että on talo myytävänä Pälkjärvellä ja meni ostamaan sen. Hilma- ja Siikri-täti kertoivat tämän minulle. Uki osti paljon lehmiä ja myi niitä ja paljon niitä on jäänyt velaksikin. Mutta silti leipä ei ole loppunut ukilta eikä ukin perillisiltä, lapsenlapsilta.

Uki osasi varmasti lukea Raamatun sekä suomeksi että ruotsiksi, hän oli hyvin selväkielinen. Ja ennen kuin mie tulin näin näkövammaiseksi, niin mie olin iloinen, että kerkisin lukea Raamatun aivan kannesta kanteen. Mie ajattelin, että nyt mie aina luen niin pitkälle, kun uki ennen aina sanoi, että siellä on semmoinen paikka, että ”Olen ollut nuori ja olen vanhaksi tullut, vaan en ole nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä hänen lastensa kerjäävän leipää.” Minun Onni-veli muisti kanssa aivan nämä samat sanat.

Uki ja mummi olivat uskovaisia, ja varmasti me kerran tavataan siellä rajan toisella puolella. Mie uskon, että he ovat valinneet hyvän osan, jota ei oteta heiltä pois. Ja kyllä he ovat lastensa ja lastenlastensa hyväksi niin paljon rukoilleet, ja toivotaan nyt, että Jalmari-setäkin on siellä, että uki ja mummo ja tätit ovat rukoilleet uskovaisina vanhempina kaikesta huolimatta, mitä on sattunut tässä ajassa ja elämässä.

Kirkossa ja hautausmaalla

Ruskealan Kirkkolahden kansakoulussa pidettiin uskonnollisia tilaisuuksia, tai sitten niitä pidettiin isoissa taloissa. Kirkossa käytiin Pälkjärvellä. Se oli ihan tavallista. Kirkkoon oli monta kilometriä, ja yksinään sai kulkea salomatkaa. Pälkjärvellä mie olen rippikoulunkin käynyt.

Nuoret uskovaiset pitivät Ruskealan Kirkkolahdessa hartaushetkiä. Semmoisissa taloissa, missä antoivat pitää ja mihin katsoivat, että se on niin kuin keskellä kylää, että ei minnekään syrjäpaikkaan, jonne on pitkät salomatkat. Sinne ei varsinkaan vanhat ihmiset tule. Rippikoulun käyneet nuoret, ja uskovia poikia ja tyttöjä olivat, niin ne pitivät hartaushetkiä. Niissä kyllä kävi ihmisiä.

Mummo ei käynyt kuin kirkossa ja äänestämässä. Meidät vietiin hevosella äänestämään Pälkjärven kirkolle, ei sitä jalkaisin menty. Ja silmälääkärissä mummoa käytettiin hevosella Värtsilässä. Tai kun siellä ei ollut silmälääkäriä, niin piti käydä yleislääkärin luona. Mummolta kääntyi silmäluomet sisäänpäin, ja lääkäri sitten lapis-kynällä poltti niitä.

En muista, kävikö uki kirkossa. Mutta sille oli Raamattu yhtä selvä ja vielä selvempi kuin papeilla. Ja sitten, kun tuli esimerkiksi Hautavaaran vanha Kempas-Antti käymään, niin uki otti Raamatun ja luki. Ei ne näistä muista asioista sillä tavalla keskustelleet ollenkaan. Raamatusta ne keskustelivat. Uki luki Raamattua ääneen, ja silloin piti olla hiljaisuus, niin että lapsetkin sen tiesivät ja jos ei tienneet, se pani hiljaiseksi kaikki. Kyllä se esmes voi lestadiolaisten kokouksissa käydä, ei sille se käynti ollut mitenkään vastenmielistä. Ja Raamattu sillä oli ihan selvä.

Minun isä kävi hyvin harvoin kirkossa. Jos hevosella mentiin, niin sitten, vaan ei jalkaisin. Pälkjärven kirkkoon oli monta kilometriä. Kun naisväki halusi mennä joulukirkkoon, niillä piti olla mies hevoskuskina. En muista, oliko isä kuskina vai oliko joku työmiehistä. Meillä oli monta työmiestä, mutta en muista, kuka sitä hevosta ajoi, vaan mies se oli. On voinut isäkin olla.

Mummo kävi harvoin kirkossa. Ei siitä ollut kävijäksi, kun se oli vanha ja lihava, semmoinen hyvin ruumiikas. Ja Heposelälle oli varsinkin kesällä huono tie. Mummo ei olisi mielihyvin lähtenyt koluamaan semmoista huonoa tietä hevosen kyydissäkään. Ei sitä olisi voinut ajaa autoilla eikä traktoreilla. Vaan se oli semmoinen kärritie, jossa se heitteli, hypitti ja letkutti.

Me nuoret kuljettiin aina jalkaisin olipa kesä tahi talvi, jos ei ollut juhlapyhien aika. Juhlapyhinä pääsi paremmin hevosen kyydissä, mutta muulloin kuljettiin aina jalan. Ei se meistä tuntunut pitkältä, kun sitä ei sen lyhyemmällä matkalla mitään ollut.

Siellä oli sellainen tapa, että jos ketä haudattiin, niin sinne mentiin aina hautausmaalle hautajaisseremoniaa tai hautaan siunaamista katsomaan. Niin moni henkilö, kun aina pääsi talostaan. Tahi olipa talo tahi mökki tahi ihmisasunto. Ruskealan Kirkkolahden hautausmaa oli kaikkein lähimpänä Heposelkää.

Se ei merkinnyt sitä, että meidät olisi kutsuttu. Ei! Me haluttiin muuten mennä, sitä sanaa kuulemaan. Koskaan ei jätetty menemättä, piti olla aivan voittamaton este. Siellä laulettiin virsiä, niin kuin nytkin tehdään, kun haudataan. Ehkä enemmän silloin vielä luettiin ja laulettiin. Sinne meneminen oli ihanne, kyllä kaikki piti mielessään sen ja kyseltiin, että minä päivänä se haudataan ja mihin aikaan. Oli tapana, että ihmiset halusi mennä hiljentymään sinne. Minäkin olin monta kertaa.

Jälkeenpäin kokoonnuttiin vainajan kotiin.

Lähin Heposelän naapuri Kempas oli kilometrin päässä, Orbinskit oli vähän kauempana ja sitten Tenka-aho oli toinen, joka oli kilometrin päässä. Että siinä oli kolme paikkaa, mutta yksikään ei ollut kilometriä lähempänä.

Nelly Pietarinen on kertonut, että Heposelällä oli kolme naapuria kilometrin päässä, mutta kaikki kilometrit oli eri pituisia.

Sitten piti mennä melkein Pälkjärven kirkolle asti mieli nähdä tuttavia, ihmisiä, ja seurustella. Joku mökki voi olla kaukana sieltä kärritiestä, joko oikealla tai vasemmalla, mutta niitä ei ollut kuin pari, kolme. Niin että jos Heposelällä olisi järjestetty joku uskonnollinen tilaisuus, sinne ei olisi tullut ketään, se oli niin syrjässä. Mutta ei niitten pitämistä kielletty, vaan olisivat olleet tervetulleita. Siellä kyllä kävi kiertäviä saarnamiehiä.

Fiinu-täti

Fiinu-täti kuoli niin äkkiä sen perästä, kun minä kävin katsomassa häntä palvelutalolla. Mutta Josefiina-täti ei enää tuntenut minua ja kysyi: ”Kukas sie oot?”

Minä sanoin, että Aili minä olen, että eikös täti tunne?

”No mistäs sie tänne tiesit tulla?”

Mie sanoin, että Nelly kertoi.

”No kukas se o se Nelly?”

Mie sanoin, että se on teidän tyttö. Josefiina-täti oli niin sekaisin.

Henkilökunta toi sitten kahvia, ja Fiinu-täti oli hyvin vihainen niille kahvintuojille. Siinä oli tuoretta pullaa. Fiinu-täti sanoi, että hän ei ota pullaa eikä mitään ja sanoi, että ota sie tuo pullapalanen. Ja minä söin sen. Ja kun läksin pois, niin sanoin hoitajille, että söin Josefiina Väisäsen huoneessa pullan, jonka se antoi mulle. Että jos ajattelevat, että menihän se pullakin. Menihän se, mutta minun suuhun.

Fiinulla oli hyvin vaikea luonne. Palvelutalon henkilökunta on kertonut, että Fiinu-täti oli kaikkein pahanilkisin, mitä siellä on ollut.

Muistaakseni joku on sanonut, että Fiinulla oli Alzheimerin tauti. Kyllä siinä pariskunnassa oli vakka kantensa valinnut. En voi sanoa, että toinen oli sellainen ja toinen hyväsydäminen. En voi sanoa, että olisi ollut mieliteko käydä sairaalassa katsomassa. Jos Fiinu olisi ollut sairaalassa, niin olisin minä käynyt ja puhunut, mutta kun se tuntui, että se mitä hänelle sanoi, meni yli pään, hän ei tajunnut sitä, mitä minä yritin sanoa. Olisin mielelläni puhunut niistä tuonpuoleisista asioista.

Runoja

Kirjassa oli pieni runonpätkä jokaisesta 12 kuukaudesta. Kun mie kerran eräällä Lapin matkalla tapasin yhden taiteilijan, oltiin samassa makuuvaunussa, niin kumpikin osasi niitä, ja me lausuttiin niitä säkeitä vuorotellen. Minusta oli hirveän kiva, että joku muisti. Hän oli tietysti minun ikäluokkaa.

Se varmasti oli niitä Valistuksen lukukirjoja. Mie muistan, minkä väriset kannet siinä oli. Kirja oli Siikri-tätillä.

Mie luin niitä yksinäni, silloin kun vielä näin lukea. Jos minulla kävi aika pitkäksi, otin runokirjan ja katselin sitä. Se oli minun mieliharrastus.

Tammikuu alkaa niin kivasti, että

Mä olen tammikuu
Mua moni kammoksuu
Kun olen niin ankara.

Ne mie muistan hyvin. Jos alkua saisin, niin muistaisin ihan jokaisesta kuukaudesta.

Jos oli joku tilaisuus, pidettiin jotain juhlia tai muita, niin minä aina lausuin runon niissä. Mie tykkäsin niistä. Mie tykkäsin lausua sotarunojakin.

Kun lähdettiin evakkoon, minulta jäi runokirjat Pälkjärvelle. Mie ajattelin lähtiessä, että nämä ei ole niitä kaikkein tärkeimpiä mukaan otettavia, jätetään nämä tänne. Nyt olen perästä päin ajatellut, että olisi ollut mukava, jos ne olisivat kulkeneet mukana. Ei ne olisi paljon painaneet.

Kun Helsingissä Karjalan Talolla oli Hilja-tätin 90-vuotisjuhlat, niin minun tytär yks kaks sanoo, että äitillähän on niitä runoja, että lausupas yksi runo. Ja minä lausuin.

Kulkukauppias Heposelällä

Kun Heposelälle tuli kulkukauppias, se tuli usein siihen aikaan, että jäi yöksi. Talvella se kulki reellä ja kesällä kärrypelillä, enemmän mie ne kärryt muistan. Kun meillä oli siellä sakkia niin paljon ja sillä oli sitä tavaraa. Ne oli semmoisissa pitkissä laatikossa, ja mie muistan, mihin kohtaan tuvassa se toi ne laatikot ja istui sitten vesipenkille. Oli niin mukava, kun se tuli.

Ja aina me ostettiin. Enimmäkseen sen tavarat olivat semmoista rihkamaa, neulaa, nappia, naskalia. Ja oli sillä vähän vaatteita, sukkanauhoja ja lettinauhoja. Niin mie aina ukilla ostatin. Mie menin ukin kaulaan ja supatin korvaan. Kerran mie muistan, kun sanoin, että ostakaa minulle lettinauhat, kun minulla ei ole lettinauhoja enää, kun ne on huonot. Niin äiti sanoi, että mitä se tyttö taas suputtaa ukin korvaan, et sie mitään tarvihe nyt. Uki sanoi monta kertaa, ”ool vait sie”, ja ei kun mittuutti minulle lettinauhaa. Mummo sanoi, että jos olisi pitänyt omille lapsilleen ostaa, niin uki olisi sanonut, että leikkaa vaan lettinauhoja vanhoista vaatteista. Että uki ei olisi ostanut omille lapsilleen, mutta kun lapsenlapset pyysivät, niin niille se osti. Mie en jäänyt mitään vaille. Jos mie toivoin jotain ja oman ukin korvaan menin haastamaan siitä, niin uki käski paikalla mitata sitä, olipa se leninkikangasta tahi mitä.

Uki ei ostanut mekkokankaita, vaan me käytiin ostamassa ne Ruskealasta kauppias Koljoselta. Me ostettiin pakka kerrallaan ja tehtiin mekot niin monelle kuin siitä pakasta tuli.

Ailin serkku Nelly Pietarinen on kertonut, että tytöt eivät tykänneet siitä, että kaikilla piti olla samanlaiset mekot.

Ja alusvaatetta tai mitä. Kun ne kaikki ommeltiin kotona. Me ei ostettu mitään valmiina. Sitä ostettiin pakka palttinaa ja tuota, mistä tehtiin housuja ja paitoja ja liivejä.

Herätyskello

Vuonna 1943 Aili meni naimisiin Jalmari Immosen kanssa, mutta he tapasivat ensimmäisen kerran paljon aikaisemmin.

Minun mieheni oli Värtsilässä kaupanhoitajana sen jälkeen Pälkjärven Yhteishyvässä ennen kuin mentiin naimisiin. Mie muistan, kun kävin ensimmäisen kerran siinä kaupassa ja ostin häneltä herätyskellon. Sellaisen ensimmäisen kaupan tein mieheni kanssa. En silloin osannut ajatellakaan, että hänestä tulee minun mieheni.

Synnytyksistä

Mie pelkäsin minun ensimmäisen lapsen synnytystä. Pälkjärven kätilön tytär Aune sanoi, että meidän äitin käsiin ei ole kukaan kuollut etkä kuole siekään. Aune sanoi, että hänen äitinsä tietää jo pitkän ajan ennen synnytystä, että laittaa sinut muualle, jos tuntuu, että hän ei selviä itse.

Mie muistan Maire-siskon syntymän. Se oli semmoinen outo, kun Maire syntyi valekuolleena. Hän oli ollut ihan sininen. Sitten kätilö laittoi toiseen vatiin aika kuumaa vettä ja toiseen aika kylmää vettä ja rumpsutti vauvaa vuoroin kylmään ja vuoroin kuumaan veteen.

Elisabeth-mummo oli katsonut sitä ja mummoa oli jo säälittänyt ja mummo oli sanonut, että ”heittäkää rouva Kauppine jo se lapsen kiusoomine pois, se on kuollu”, mutta eihän se rouva Kauppinen sitä tehnyt, vaan oli jatkanut, kunnes tyttö parahti. Ja sitten tunnettiin, että ei se kuollut ollutkaan. Mummo oli sitten pyytänyt anteeksi, kun oli meinannut lopettaa rumpsuttamisen. Jos kätilö ei olisi tehnyt niin, Maire olisi menehtynyt, mutta rouva Kauppisella oli omat konstinsa.

Mie muistan, kun äiti kertoi yhden tapauksen. Miten kävisi, jos tänä päivänä tehtäisiin sillä tavalla? Rantasalmella ollessa kätilö ja lääkäri olivat tulleet yhteen taloon vaikeaan synnytykseen. Kätilön mielestä lääkäri oli toiminut ihan väärin siinä synnytyshommassa ja oli kysynyt äitiltä, että kummanko tapettavaksi tämä äiti haluaa, hänenkö vai lääkärin? Äiti oli sanonut, että hän haluaa kätilön, jos se semmoiseksi menee. Kätilö oli sanonut lääkärille, että nyt astu pois ihan justiinsa tästä hommasta. Kun lääkäri ei ollut lähtenyt, kätilö oli viskannut likaisen käsienpesuvetensä lääkärin naamalle ja sanonut, että lähdetkö? Lääkäri oli sanonut, että hän vetää sinut oikeuteen, mutta ei ollut uskaltanut. Että sillä tavalla kätilö on voinut tehdä, kun äiti oli nuori. Ja äiti ja lapsi olivat selvinneet hengissä.

Harald-setä

Mie kysyin Hilma-tätiltä, miksi Harald lähti pois. Täti kertoi, että hän ei osaa muuta syytä siihen sanoa, vaan kun siellä, Kallislahdessa tai Rantasalmella, toiset pojat on yllyttäneet Haraldia, että mitä sinä rupeat olemaan täällä, elää sitä muuallakin. Lähdetään kiertämään ja katselemaan tätä maailmaa. Ja Suomessa ne vain todennäköisesti kiersivät, ainakaan en ole kuullut, että ne olisi ulkomailla kulkeneet.

Harald-setä kävi hyvin harvoin Heposelällä. Muistan erään käynnin. Oli syksyä ja omenat oli puissa silloin vielä, ja niitä sitten aina tippui maahan. Ja äiti vai kuka meidän joukkoloista sanoi, että mene ja tarjoa Harald-setälle omenoita.

Harald jos kuka oli semmoinen vitsikäs ja leikin tunteva, ei mikään Jöröjukka, niin hän katsoi minua hyvin veikeästi ja sanoi, kun mie tarjosin omenoita: ”Mitähän mie tuolle tytölle tekisin, kun se toi omenoita, tulehan tänne, niin mie tukistan sinua.”

Se oli vain leikkiä, mutta luuletko, että sellainen pikkuinen tyttö kuin mie olin, ymmärsin sellaista leikkiä? Minulle tuli sitten hyvin paha mieli. Setä ei varmasti tajunnut sitä, että pieni lapsi ei ymmärrä tuollaista leikkiä. No en mie sitten mennyt, ja olisiko Harald tukistanutkaan minua. Mutta kun se oli semmoinen vitsikäs, niin se sanoi sillä tavalla.

Haraldilla oli muitakin koirankonsteja. Kerran se oli minun äitin sitonut kiikkutuoliin esiliinan nauhoista. Äiti ei tiennyt, mitä Harald teki siellä hänen tuolin takana. Kun äiti oli ruvennut lähtemään, niin ei hän ollut tuolista mihinkään päässyt. Tämmöisiä juohtuu mieleen.

Harald oli armeijan palveluksessa, ja se oli tehnyt sotilaillekin koiruutta. Eräs poika oli pyytänyt iltalomaa, ja Harald oli antanut. Setälle oli juolahtanut mieleen, että. Hän oli tietysti kysynyt alokkaan nimen ja kaikki, ja kukas sitä olisi esimieheltään uskonut, niin setä oli kirjoittanut itse sille alokkaalle kirjeen ja pyytänyt sitä tulemaan tiettyyn paikkaan tiettynä aikana. Setä oli kirjoittanut kirjeen sillä tavalla, että alokas oli ymmärtänyt, että kirjoittaja oli tyttö, jonka kanssa alokas seurusteli. Ja siellä ei ollut ketään. Setä oli salaa seurannut sitä meininkiä, kun poika menee. Setä oli narrannut poikaa sillä tavalla. Mie perästä päin kuulin, kun kertoivat.

Minun Onni-veli kertoi, miten hän näki ensimmäisen kerran Harald-setänsä jatkosodan aikana rintamalla. Mutta en muista sitä sillä tavalla kuin Onni kertoi. Onnilla oli ollut hyvin nälkä. Miten lie lähtenyt puheeksi, että kun setä oli kysynyt, mistäs tämä sotilas on. Onni oli sanonut, että Pälkjärveltä, ja siinä oli selvinnyt, että ollaan samoja Väisäsiä ja että hän on setä. Harald oli hommannut ruokailupaikan Onnille. Sen mie muistan.

Minusta se oli järkyttävä tapaus. Onni sanoi, että ajattele, että oman setänsä näki vasta, kun oli aikamies ja sotareissulla. Kun setä oli niin puhelias. Ei siinä tietysti paljon muita ole ollut, niin se on ruvennut vähän kyselemään, että se tuli ilmi ihan niin kuin vahingon kaupalla. Että ei hän tietysti kaikilta kysellyt, mutta se oli niin kuin satutettu, että piti se tieto tulla tämmöisen asian kautta, että siinä on sukulainen hänen edessään. Semmoinen tapaus se oli.

• 

• 

• 

• 

• 

Evakkoon talvisodan jälkeen

Talvisodan jälkeen mie ja minun sisko Martta lähdettiin lehmikarjan kanssa Heposelältä. Ei ollut lepohetkeä, ei kun kulje.

Ensin vie saloja myöten monta kilometriä talotonta taivalta vallantielle. Siellä siihen yhtyi pitkin matkaa muiden talojen lehmiä. Samaa tietä ne piti kaikki ajaa Tohmajärvelle. Siellä sai ensimmäisen kerran jotain syödäkseen.

Niin kyllä se tuntuu, että ei paljon kannata ruveta muistelemaan, että se oli semmoista haikeamielistä surua se elämä ja aika. Että täytyy ajatella, että millä ihmeen tavalla sitä on selvinnyt.

Kun Jeesus lähetti apostolinsa laivamatkalle, hän sanoi, älkää ottako laukkua älkääkä sauvaa älkääkä evästä, kun lähetti heidät saarnaamaan. Ja sitten kun he tulivat sieltä saarnamatkalta pois, niin Jeesus kysyi, että puuttuiko teiltä mitään, niin apostolit sanoivat, että heiltä ei puuttunut mitään, vaikka heillä ei ollut mitään matkavarusteita.

Kun minä ja Martta lähdettiin Heposelältä, ei meilläkään ollut muuta kuin pitkät piiskat käissä ja iso lehmikarja eissä.

Evakkomatkoistaan Aili ja muut Heposelän Väisäset ovat kertoneet Pälkjärveläisessä 2/2010, s. 22–28 ja 3/2011, s. 28–36.