Pälkjärven retkillämme tavoittelin moniaistillista, kouriintuntuvaa ja ihon alle menevää kokemusta paikkakunnan miljööstä. Silmä- ja korvahavaintojen – maisemien ihailun ja käenkukunnan kuuntelun – ohella tahdoin tuntea niin Jänisjärven lempeiden aaltojen kuin hikevän mullan tai auringon lämmittämän kivirapun kosketuksen vartaloani vasten. Tarkoitus oli sulautua maisemaan.
Niinpä istuskelimme tai loikoilimme ns. ”vatupassissa” isäni lapsuudenkodin kivirauniolla pitkiä tovia, jotta elämys tallentuisi jok’ikiseen soluuni. Taivaltaessamme jalkapatikassa Naatseläntietä heittäydyin selälleni tien lämpöiseen, kuivaan hiekkaan, mikä sai minut samalla rallattamaan lastenlaulua: ”Oli hepokatti maantiellä poikittain…” Muutaman kerran uida pulikoin Jänisjärvessä lähes parin tunnin ajan kulloinkin aistien kirkkaan veden pehmeyden käsivarsissani. Kedonkukkien väriloistoa täydensivät niiden hennot mutta makeat tuoksut sekä niissä vierailevien pörriäisten puuhakas surina.
Tällainen retkifilosofia selittää, miksi varasimme aina useita verkkaisia tunteja Naatselän villiintyneessä luonnossa samoiluun. Ensiarvoisen tärkeää oli mahdollisuus rauhassa pysähdellä ihastelemaan havaitsemiamme luonnonihmeitä tai muistella paikkoihin liittyviä vanhoja tarinoita. Jaksaaksemme viipyä pyhiinvaelluksillamme riittävän kauan pakkasimme reppuihimme vesipullot ja kevyet eväät, jottei jano tai nälkä aja meitä ihmisten ilmoille ennenaikaisesti.
Reissumme edustivat ikään kuin matkailuun sovellettua slow food -konseptia vastakohtana pikaruoan ahminnalle. Kauhukuvani oli hätäinen pikapyrähdys, jossa räpsäistään äkkiä pari valokuvaa entisillä kotikonnuilla, ennen kuin kiirehditään taas vauhdilla takaisin autolle. Vaikka toki ajelimme myös Laatokan Karjalaa ympäriinsä, minulle ei missään nimessä riittänyt pelkkä tienvarsien pällistely autonikkunasta. Koska meillä ei ollut edellytyksiä piipahtaa Pälkjärvellä yhtämittaa, pyrin ottamaan kaiken irti noista harvinaislaatuisista ja siksi arvokkaista sukupolvia yhdistävistä tuokioista. Matkailumottoni muotoilin siansaksalatinaksi ”Tourismus Maximus” kehittäen kivijalkamatkailun äärimmilleen extreme-lajiksi.
( klikkaamalla kuvat saa suuremmaksi )
Tähän artikkeliin kerään kohokohtia useilta peräkkäisiltä Pälkjärven omatoimimatkoiltamme vuosilta 2010–2013. Sen sijaan että laatisin kronologisen kertomuksen yhdestä tietystä reissusta, poimin erityislaatuisimpia elämyksiä eri retkiltämme ryhmiteltynä kohteiden mukaan. Nämä mieleen painuneet huippuhetket ovat paljolti luonto- ja maisemakokemuksia mutta myös kohtaamisia paikallisten kanssa, kulinaristisia nautintoja ja tyypillisiä turistiaktiviteetteja. Kerran esimerkiksi viiletimme moottoriveneellä pitkin Jänisjärveä.
Liikenteessä oli aina sama kolmen kopla, nimittäin Naatselän nassikka, Keravan koltiainen ja tämän artikkelin kynäilijä. Koodinimi Naatselän nassikka viittaa edesmenneeseen Reino-isääni (1928–2021), jonka loistavaan paikallistuntemukseen suunnistamisemme nojasi. Yli 80-vuotiaana hän muisti ja tunsi paikat kuin omat taskunsa löytäen oikeat reitit, vaikka tienpohjat olivat osin siirtyneet neuvostoaikana ja peltoaukeat kasvaneet umpeen muuttaen maisemaa.
Yleensä yövyimme inkeriläismiehen ja hänen marilaisvaimonsa viihtyisässä, kodikkaassa ja siistissä majatalossa Pälkjärven entisen kunnantalon vieressä. Heidän luonaan oli aina mukava vierailla. Mainion majapaikkamme löysimme Pälkjärvi-seuralta tai tarkemmin sanottuna seurasihteeri Maija Närheltä saamamme hyödyllisen vinkin ansiosta.
Naatselkä
Naatselkä oli aina pääkohteemme, koska isäni lapsuudenkoti Juurikkaranta sijaitsi siellä Pienen Jänisjärven rannalla. Jopa käyntiemme lyhyen aikaikkunan sisällä ajokelpoinen tie päättyi vuosi vuodelta hiukan varhemmin, minkä jälkeen turvauduimme suosiolla apostolin kyytiin. Alkutaipaleella kärrypolkumainen, keväällä paikoin kostean savinen traktoriura nousi loivasti yläviistoon. Jossain kohtaa vilahti pätkä harmaata silokalliota. Keveiden nuorten lehtipuiden reunustamasta heleästä metsästä saavuimme pian laajan, valossa kylpevän niityn laitaan.
Tuo entinen peltoaukio edusti minulle kylän ydintä, maamerkkiä, mistä tiesin saapuneeni Naatselän ylängölle. Oikealla humisivat Immosen komeat, korkeat pihakuuset, joiden syvänvihreä tumma siluetti piirtyi kirkkaansinistä taivasta vasten. Jokseenkin suoraan edessä törrötti surullisesti Heinosen romahtanut kiviuuni ympärillään ruosteiset rautasänkyjen raadot. Niitä kohden suuntasimme kulkumme ensin.
Heinosen maalaistalon (haamun) takana kohtasin keväisin yhden idyllis-romanttisimmista ja runollisimmista karjalaisnäkymistä. Suunnattoman ryhevä, kooltaan valtava tuomi pursui kauttaaltaan hohtavan valkoisia kukintoja levittäen väkevästi huumaavaa tuoksuaan ympärilleen. Taustalla kukkui tauotta Karjalan käki sydämensä kyllyydestä. Lumoava tuomi heilimöi harmaakivisen navetanraunion takana, missä roikkui vielä yksi puinen ikkunanpoka. Toukokuista näkymää aistiessani mieleeni nousivat tutut laulunsanat, joiden osuvuuden oivalsin sisäistetysti aidossa, oikeassa ympäristössä:
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu
Jo Karjalan koivikot tuuhettuu
Käki kukkuu siellä ja kevät on
Vie sinne mun kaiho pohjaton.
Tuomi kukassa 
Heinosen navetta
Heinosen tuomipuun takaa maaperä laski alas notkelmaan. Keskikesällä heinäkuussa tuossa rinteessä ja notkelmassa rehottava tiuha heinikko oli sekä sietämättömän korkea että viidakkomaisen sankka. Aluskasvillisuuden korkeudesta kertoo, että se ylsi paikoitellen lähes lippalakkini lippaan tai vähintään olkapäihini asti. Koska olen 160 cm lyhyt, heinikon täytyi olla keskimäärin noin puolitoistametristä. Jalkojaan ei nähnyt, joten oli pakko vain puskea eteenpäin luottaen, ettei saapas astu harhaan. Huidoimme korsia käsivarsillamme raivaten hiki hatussa polkua itsellemme, vaikkei meillä ollutkaan viidakkoveistä apunamme kuten tropiikin tutkimusmatkailijoilla.
Korkea heinikkö Metsikkö
Aukion jälkeen sukelsimme hetkiseksi viilentävään metsänsiimekseen, mistä tupsahdimme taas uudelleen toiselle aurinkoiselle aukiolle. Kun ahon laitaa oli jonossa marssittu tarpeeksi, määränpäämme alkoi häämöttää. (En muista varmuudella, sijaitsiko välillä vielä toinenkin metsäsaareke vaiko ei.) Lopulta kuitenkin oikealla etuviistossa tietämme johdattivat vielä jyhkeämmät ja järeämmät jättilaiskuuset kuin Immosessa. Poikkesimme rantaan johtavalta kinttupolulta tiukasti oikealle ja tarvoimme kainaloihin yltävän heinikön läpi Juurikkarannan pihapiiriin.
Juurikkarannan kuuset Juurikkaranta
Tilda ja Emil Nissisen kodista olivat jäljellä kasvillisuuden seassa enää tyypilliset rauniot, kuten niin monessa muussakin hävitetyssä maalaistalossa: yhtäältä romahtanut leivinuuni uuninluukkuineen, kivijalka ja -rappu, kaivo ja maakellari; toisaalta istutettuja puutarhakasveja, kuten mansikan taimia sekä sireeni-, juhannusruusu- ja viinimarjapensaita. Uuninpielestä pukkasi viuhkamaisesti nippu nuorehkoja koivuja joka suuntaan. Vakaan varjoisten pihakuusten alla seistessä tuntui kuin olisi päässyt turvaan suojaisaan satumaailmaan, missä Mörri-möykky uinuu kolopesässään korpikuusen kannon alla. Siellä sitten tunnelmoimme ja nautimme eväitämme hengähtäen matkamme vaivoista. [Huomautus: Koska olen kirjoittanut Juurikkarannasta muissa aikaisemmissa artikkeleissani, en syvenny pihapiiriin enkä Nissisten sukuhistoriaan tässä enempää.]
Kotitalo sijaitsi pienellä kumpareella. Kun siitä asteli takaviistoon oikealle, alkoi vähän harjumaisempi sekametsä, missä kasvoi joukossa mäntyjäkin. Talosta viistosti vasemmalla levittäytyi puolestaan yltäkylläinen lehto muhevasta, hyväkasvuisesta maaperästä. Sen sitkeä savi tarttui märissä kohdissa tiukasti kiinni kumisaappaaseen eikä tahtonut irrota jalkinetta pestessäkään. Rönsyilevä lehtometsä näytti muodostavan sankan vihreän muurin, joka äkkisilmäyksellä vaikutti läpipääsemättömältä, mutta niin siitä vain rohkeasti tunkeuduimme läpi veden äärelle. Tukeva kivilaiturin tynkä muistutti menneisyydestä katkeransuloisesti. Sen laiturin viereen alle kouluikäinen Reino-poika oli Aaro-ystävänsä kanssa loikannut vappuna uimaan huulet sinisenä.
Suomen puolella rajaa en ole eläessäni nähnyt sellaisia jätti-isoja kuusia kuin Laatokan Karjalassa. Valtavat saniaiset jäivät niin ikään mieleeni niin Pälkjärveltä kuin Soanlahdelta. Niiden mahtava koko sopisi pikemminkin dinosaurusten jurakaudelle kuin nykypäivään. Ylipäänsä kiinnitin heti ensimmäisellä valkovuokkomatkallani huomiota yksittäisten puiden ja kukkien poikkeuksellisen suureen kokoon yleisen rehevyyden ja lehtevyyden ohella.
Nähdessäni myrkyllisiä jättiputkia ensi kertaa kuvittelin hölmöyksissäni niidenkin olevan osoitus tuosta myönteisestä mittakaavaerosta: karjalaiset karhunputkioletetut peittoavat suomalaiset pikkuserkkunsa. Niinpä pysäytimme automme Sortavalan maalaiskunnassa, jotta saatoin poseerata haitalliset jättiläisukonputket taustallani. Tarkoitus oli viestiä katsojille, kuinka Karjalassa kaikki on komeampaa. Eipä tainnut havainnollistus mennä ihan putkeen!
Alueen asumattomuus on varjellut luonnon monimuotoisuutta eli biodiversiteettiä. Olen törmännyt siellä hienoihin, minulle ennestään tuntemattomiin kasvilajeihin. Osa niistä on käynyt uhanalaisiksi harvinaisuutensa takia. [Huomautus: Kasviopin tuntemukseni on niin suppea, etten tunne montakaan muuta kukkaa kuin voikukan, kissankellon tai päivänkakkaran. Tämä valitettava rajoite selittää, miksen pysty nimeämään näkemiäni lajeja. Onneksi sain jälkikäteen tunnistusapua Lissulta.]
Kallioilla Asikaisen paikalla lähellä Immosen kuusia kasvoi matalaa ruusukaalin näköistä kalliokasvia, jossa vaihtelivat punertavan ja vihertävän sävyt. Lissun mukaan tätä mehikasvilajia kutsuttiin Pälkjärvellä kiinankävyksi. Kukaltaan kaksiväristä sinikeltaista pillimäistä kukkaa kasvoi runsaasti etenkin Soanlahden Kuusikkomäessä mutta näin sitä muuallakin. Sen nimi on kuulemma lehtomaitikka. Juurikkarannan pehmeässä rannassa viihtyi rentoja rentukoita toukokuussa. Pälkjärven kirkon ympäristö oli keltaisenaan kullanvärisistä kulleroista samoihin aikoihin.
Kalliokasvi 1 Kalliokasvi 2
Koskemattoman metsän rivakka kasvu on muuttanut entisen kulttuurimaiseman peltoineen ja kylineen harmittavan vieraaksi sotienvälisen Pälkjärven muistavalle. Naatselän nassikka ikävöi 1930-luvulta tuntemaansa maisemaa esimerkiksi, kun yritimme silmiä siristäen tähyillä Vaaranmäen huipulta Jänisjärven Suurelle selälle. Puusto peitti jokseenkin järvinäkymän. Jostain välistä saattoi ehkä erottaa aavistuksen veden kimmellystä, tosin minä en nähnyt mitään puunlatvojen seasta.
Vuojolaisten hulppean kivinavetan korkeaseinäinen raunio lukeutuu sekä symbolisesti että visuaalisesti vaikuttavimpiin kuvauskohteisiin Vaaranmäen suunnalla. Heinäkuussa sen ympärillä ja sisällä rehottaa kukoistavasti näyttävää maitohorsmaa ja koiranputkea. Tähtäillessäni kamerallani taiteellista kuvakulmaa olin vahingossa vähällä astua navetan keskellä hautovan kanalinnun päälle, sillä heinikko ulottui yli polven. Peruutin tietenkin kiireen vilkkaa, sillä en halunnut häiritä linnun pesimisrauhaa.
Toukokuussa 2011 jatkoimme Vaaranmäeltä ja Vuojolaisen navetalta eteenpäin kohti Luopaussalmea etsiäksemme sekä Katri ja Taneli Hämäläisen että Anni ja Aukusti Hämäläisen kotitilat. Katri ja Taneli Hämäläisen talo on todella vaikea paikantaa ilman vankkaa muistitietoa, sillä sen kohdalla ei ole mitään ilmeistä maamerkkiä. Se sijaitsee nykyisestä metsätiestä reilusti ylös vasemmalle, mutta hämäräksi jäi, mistä kohtaa tarkalleen käännyimme pois ruohottuneelta metsätieltä. Reino jäljitti pihapiirin helposti ja varmaotteisesti, joten osasimme perille ongelmitta ja saimme otettua valokuvia paikasta. Mieheni kanssa tuumasimme jälkikäteen, että tuskin löytäisimme Hämäläistä omin nokin, kun taas Juurikkarantaan pystymme suunnistamaan yksinkin.
Annin ja Aukustin kotitalon sitä vastoin paikantaisimme todennäköisemmin, koska se sijaitsee lähellä rantaa. Sen lähitienoilla mutta vähän ennen sitä pidimme evästauon istuen kauniilla rantakalliolla. Kallion koloissa kasvoi hurmaavia pikku villiorvokkeja runsaina kasvustoina. Taukopaikaltamme jatkoimme niemen kärkeen Luopaussalmen rantamille, missä loikimme kiveltä toiselle tähyillessämme vastarannalle.
Pälksaari
Luopaussalmella Orvokit
Pälksaari sijaitsee niin liki valtakunnanrajaa, että sinne johtavan tien poskessa nökötti jo vanhastaan tarkastuspiste. Vilautimme passejamme pikkuruisesta, vinksallaan olevasta kopista ulos astuneelle miekkoselle, joka vilkaisi kevyesti matkustusasiakirjamme, ennen kuin hän viittasi kädellään, että meidän sopii jatkaa matkaa. Köröttelimme siis vaivatta Pälksaareen heinäkuussa 2010, kun taas seuravana keväänä valkovuokkomatkalaiset eivät sinne enää päässeet Venäjän kiristettyä rajavyöhykesäännöksiään.
Pälksaari oli kiehtova kohde, vaikka toisaalta tunsimme olomme kiusaantuneiksi kokien itsemme noloiksi tirkistelijöiksi, sillä klassisvaikutteiset sairaalarakennukset olivat aktiivikäytössä vanhainkotina. Muutamia vanhuksia istuskeli ulkona seinänvierustalla lämpimänä, tyynenä kesäiltana. Hoitajan näköinen henkilö rohkaisi käymään sisällekin, muttemme tohtineet. Avoimesta ulko-ovesta pikaisesti kurkatessani silmääni pisti erikoisen sävyinen vaaleanvihreä seinämaali leveässä rappukäytävässä. Ei imelähkö värisävy ruma ollut mutta jotenkin poikkeava meikäläisittäin. Rakennusten reunustama rauhaisa pihapiiri mäntyineen oli seesteisen kaunis. Muistaakseni talot vaikuttivat olevan ihan kohtuullisessa kunnossa tai eivät ainakaan silmiinpistävän ränsistyneitä.
Sitä vastoin puhdaslinjaiset funktionalistiset sairaalarakennukset olivat joutuneet ajan hampaan raiskaamiksi seisoen hylättyinä, kärsineinä tomumajoina. Niiden edustalta avautui kuitenkin laakea näkymä Pälkjärvelle. Sen rantaniittyä leimasivat kaksi tyypillistä kuusta, joka katselivat järvelle rinta rinnan ikään kuin käsi kädessä. Vaikka Pälkjärvi näytti vaatimattomammalta kuin Jänisjärvi, piti se ehdottomasti päästä näkemään, olihan se lainannut nimensä koko pitäjälle.
Värtsilä
Vastaava tirkistelyntunne kuin Pälksaaressa toistui kierrellessämme autolla hiljaa kurvaillen Värtsilän rähjäisillä asuma-alueilla. Sosiaalisten ongelmien läsnäolon saattoi ahdistavasti aistia etenkin, kun muisti, kuinka nuorena venäjänkielinen paikallisväestö näytti kuolevan hautakivien mukaan. Useimmat ennen vuotta 2010 Pälkjärvelle haudatut asukkaat olivat syntyneet 1950-luvulla. Inkeriläisisäntämme puolestaan oli kertonut suomalaisen naulatehtaan toimivan edelleen Värtsilässä, mutta työtilojen kunnosta kertoi, että kesäisin siellä paiskittiin töitä +35 asteen karmeassa kuumuudessa.
Pankinjohtaja Hallbergin huvilan jäänteisiin Pienen Jänisjärven pohjoispäässä tutustuimme rennommin mielin. Päivän päätteeksi jäimme illastamaan Jänisjärven metsähotellin ravintolaan, missä tilasimme kaikille (itä)karjalaiset kalapadat. Luomuateria oli suussasulavan herkullinen, todellinen makunautinto! Vaikka söimme retkillämme tämän saman suosikkiruokalajimme monessa paikassa ja aina se maistui hyvältä, Värtsilän metsähotellin kalapata oli kaikkein paras.
Eräällä reissullamme pysähdyimme polskimaan Värtsilän rantaan lähelle lomakyliä. Jänisjärven lämmin vesi tuntui pehmeämmältä kuin kesämökkimme järvivesi. Se sisälsi humusta, mikä ilmeni jälkikäteen uimapukuni värjäytymisenä ruskeaksi. Uidessani ihailin sekä humisevaa harjua takanani että siintävää järvenselkää edessäni.
Toisella kertaa pöristelimme tukka hulmuten vuokraamallamme moottoriveneellä Jänisjärven aalloilla kohti Naatselkää ja Suurta selkää. Peräprutkun vuokrasimme yhdestä Värtsilän lomakeskuksista. Venematka osoittautui pitemmäksi ja hitaammaksi kuin olin arvioinut ennakkoon, vaikka matkanteko sujui sinänsä mukavasti ja täysin ongelmitta. Vähitellen se kävi silti pikkuisen puuduttavaksi, sillä rannoilla ei näkynyt kuin samanlaista metsää loputtomasti. Tiiviin puuston seasta ei erottunut sen enempää taloja kuin erityisiä maamerkkejäkään. Emme myöskään uskaltaneet ajaa ihan rannan tuntumassa, jottemme vain karahda karille. Samasta syystä emme menneet maihin Juurikkarannassa emmekä Partasen rannassa Soanlahdella. Jatkoimme Suurelle selälle saakka pyörien sielläkin jonkin matkaa, kunnes käännyimme takaisin palauttaaksemme veneen Värtsilään.
Pälkjärven kirkonkylä
Majapaikastamme käsin käppäilimme ohi mennen Pälkjärven kirkonkylän (nykyisen Puikkolan) harvalukuisissa säilyneissä kohteissa. Entinen kunnantalo, poliisi Hämäläisen tiilitalo, hautausmaa, Alahovin ympäristö ja suojeluskuntatalon piha kuuluivat vakiopaikkoihimme, joiden olemassaolon kävimme toteamassa, vaikkei niissä suuresti nähtävää ollutkaan. Poliisi Hämäläisen omakotitalon pihalla havaitsimme vihannesviljelyksiä ynnä muuta aktiivista eloa räksyttävää rakkia myöten. Kunnantalolle johtava kuusikuja tuntui pehmeältä askeltaa siihen varisseen paksun kellastuneen neulaskerroksen ansiosta. Autoillessamme tapasimme pysähtyä niin valkean kivipappilan rauniolla kuin kirkon kivijalalla ja sankarimuistomerkillä aivan kuten valkovuokkoretkeläiset.
Boriksen hieno kivikokoelma lukeutuu ehdottomasti Pälkjärven nähtävyyksiin. Geologiaa harrastava Boris on kerännyt vuosien kuluessa metsistä monenlaisia harvinaisiakin kivinäytteitä kooten niistä laajan näyttelyn pihamaalleen. Sitä on käynyt tutkimassa jopa yliopistoprofessori Suomesta.
Suomalaishautoja ei ole säilynyt hirveästi Pälkjärvellä, ja ne tuntuvat jääneen alakynteen säälittäväksi rykelmäksi räikeiden venäläishautojen puristuksessa. Hautakivissä kansakuntiemme kulttuuriset makuerot korostuvat vahvasti. Venäläishaudoille leimallisia ovat valokuvat vainajasta, kirkuvanväriset muovikukat ynnä vainajille viedyt ruuat, juomat ja käyttöesineet. Joillekin haudoille on pystytetty pieni vahakankaalla peitetty pöytä, jonka päällä seisoo vaikkapa kaksi snapsilasia. Hautausmaan portin lähellä kauhistuttaa suunnaton läjä muovijätettä, kun sinne on kerätty haudoilta poistettuja tekokukkia ja kransseja vauhdittamaan ekokatastrofia.
Vienan Karjalassa ortodoksiset hautausmaaperinteet on viety vielä pidemmälle kuin oletettavasti Laatokan Karjalassa, sillä Vienassa niihin sekoittuu pakanallista taikauskoa. Perinteisesti Vienassa vainajien hengille rakennettiin matalia puisia majoja. Hautausmaalla ei myöskään saanut käydä tietyn kellonajan jälkeen iltapäivällä, koska henget kummittelivat silloin.
Ven. hauta Suom. hautakivet
Bensaturismi kukoisti noina vuosina, kun me matkailimme Laatokan Karjalassa. Myös Pälkjärven kylmäasemalla poikkesi suomalaisia tankkaajia, koska hinnat olivat siinä halvemmat kuin Värtsilässä rajan pinnassa. Alkoholiin painottuva ostosmatkailu sen sijaan oli hiipumassa, mihin vaikutti määräys viipyä Venäjällä tietty tuntimäärä, jos oli hankkinut nautintoaineita Suomeen vietäväksi. Tutustuimme tällaiseen ostosreissulta palaajaan yhtenä iltana majatalossamme. Koska itäsuomalaismies oli käynyt runsaasti Sortavalan suunnalla, meille syntyi oikein mielenkiintoinen ja leppoisa juttutuokio iltapuhteella Boriksen verannalla. Boriksen ihmisrakas pystykorva Roki oli keskustelussamme hengessä mukana pötköttäessään kyljellään pihatantereella.
Boriksella meidät toivottivat lämpimästi tervetulleiksi niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin otukset. Ihanan Roki-koiran lisäksi perheellä oli kaksi suloista kissaa nimeltä Muska (emo) ja Sonja (poikanen). Kaikki lemmikit seurustelivat mieluusti vieraiden kanssa, sillä ne olivat kai tottuneet saamaan huomion ja silitysten ohella myös herkkupaloja. Kun päräytimme autolla Boriksen pihaan, karvakuonot pyörivät Roki etunenässä välittömästi auton oven takana. Kerran taas kun Roki hyöri häntää heiluttaen jaloissamme, takaa tepasteli osingoille nuorempi Sonja-kissa häntä terhakasti pystyssä, mikä ärsytti Rokia. Koska närkästynyt Roki ei suvainnut kilpailua, se työnsi Sonjan kuonollaan pois ja haukahti vielä kipakasti perään: ”Menetkös siitä, katti!”
Toisella reissullamme Muska-kissa liittyi seuraamme iltapalalle Boriksen tupakeittiössä. Lady-like Muska istui penkillä pöydän ääressä erittäin sievästi ja hienostuneesti. Fiinimpää illallisseuraa ei olisi voinut toivoa!
Kerran viel’
Huristellessamme autolla Pälkjärven teitä kyydissä istunut Naatselän nassikka opasti meitä turisteja kuin radioselostaja: ”Tuohon vasemmalle jäi juuri Osuusliike Yhteishyvä. Tuolla taaempana on Avoniusten paikka. Tuossa pusikon takana sijaitsevassa Makarin kansakoulussa opin lukemaan. Nuo kuuset kuuluvat Piimäselän Hämäläisille. Konstig on ihan tien poskessa.” Jonkin mutkan takaa putkahti takuulla esiin yksi Pälkjärven miljoonista Immosista. Kun sitten käänsimme päämme oppaamme osoittamaan suuntaan, ei siellä tietenkään näkynyt yhtään rakennusta vaan pelkkää vesakkoa tai sysimetsää eli siinä mielessä näkymä oli ”tyhjää” täynnä. Jos kyydissämme olisi matkannut historiasta tietämätön ulkopuolinen, hän olisi saattanut epäillä mielenterveyttämme. Vaahtoaako siinä keskenään kolme harhoista kärsivää skitsofreenikkoa tai narkkaria, jotka kuvittelevat teiden varrelle olemattomia mökkejä? Vanhus väittää kohdalla sijaitsevan kaupan tai koulun muttei puitten välistä mitään pilkistä!
Onneksi ehdimme käydä Pälkjärvellä 16-vuotiaaksi paikkakunnalla varttuneen henkilön kanssa, sillä hän loihti erämaasta eteemme elävän kyläyhteisön. Se rikastutti matkojamme suuresti antaen niille merkityksen ja henkisen sisällön. Ainutlaatuisen upeaa luontoa yksistään voi hakea mistä tahansa kansallispuistostakin. Henkilökohtaisesta sukuhistoriasta kumpuava merkityksellisyyden kokemus ruokki kyltymätöntä intoani palata Pälkjärvelle vuosi vuoden jälkeen. Nämä reissut eivät ikinä kärsi devalvaatiota lässähtäen latteuksiksi, kuten jotkut ammoiset etelänmatkat B-luokan turistirysiin.
Yhtenä vuonna menimme Keravan koltiaisen kanssa Pälkjärvelle päivää ennen Naatselän nassikkaa. Asettauduimme tuttuun tapaan Borikselle nykyiseen Puikkolaan ja lähdimme iltapäivällä käymään kahdestaan Naatselässä. Automatkalla Boris kysyi: ”Missäs ukko on?” Koska Boris tiesi ”ukon” korkeanpuoleisen iän, hän saattoi kenties ajatella ajan jättäneen tästä. Seuraavana päivänä ”ukko” liittyi pirteänä ja virkeänä iloiseen joukkoomme. Naatselässä hän vilisti kuin vuorikauris epätasaisesta maastosta huolimatta, vaikka kuluneet polvet haittasivat normaalisti kävelyä. Syy eriaikaiseen saapumiseemme oli osallistumisemme päällekkäisiin tapahtumiin edeltävinä päivinä. Naatselän nassikka osallistui Pälkjärvi-seuran kesäpäiville Joensuussa, kun taas Keravan koltiainen ja minä kävimme Sortavalan laulujuhlilla.
Kaikki koplalaiset eivät valitettavasti aina jakaneet ehtymätöntä paloani tarpoa Naatselän erämetsissä tai ajella ympäri Laatokan ja Aunuksen Karjalaa. Välillä auton takapenkiltä kuului vinkunaa, josta tuli mieleeni lastenkirjasta tehty filmatisointi Pertsan ja Kilun seikkailuista. Kun arempaa Kilua alkoi jänistää rosvojahdissa, hän vetosi reippaampaan Pertsaan inisevällä äänellä: ”Mennään kotiin!” Vastaavaa kitinää kääntyä kotiin äidin helmoihin saattoi esiintyä, jos tietä jatkui aina vain loputtomasti eikä määränpää tullut vieläkään vastaan, mistä syttyi epäilys reitiltä eksymisestä. Silloin ei minun auttanut muu kuin ärjäistä ja karjaista sotaäänellä muistuttaen talvisodan hengestä ja Kollaan kestämisestä, vaikken tiedäkään, miten ne tähän asiaan liittyvät. Yhtä lailla, jos ruoka ei maistunut lapselle 1970-luvulla, silloin nirsoilijaa kehotettiin ajattelemaan kehitysmaiden lapsia. Lyömätön logiikka kummassakin tapauksessa!
Keravan koltiaista jännitti lähinnä tieliikenteessä selviäminen. Häntä pelotti kolariin tai vastaavaan joutuminen, jolloin miliisi tulisi paikalle. Pikemminkin kuin vakava sairaalaan johtava liikenneonnettomuus hänen kauhukuvissaan kummitteli omasta ajovirheestä seuraava peltien kolina tai ojaanajo, mikä veisi hänet kontaktiin arvaamattomien viranomaisten kanssa. Kaikki sujui kuitenkin loistavasti eikä edes yhtään läheltä piti -tilannetta tullut ikinä vastaan. Vain yhden pölykapselin hukkasimme autostamme rytyyttäessämme nimismiehenkiharaista hiekkatietä Värtsilästä Soanlahdelle. Myös rajanylitykset Niiralassa menivät aina joustavasti, asiallisesti ja kohtuullisen nopeasti, joten meillä ei ollut mitään moittimista rajaviranomaistenkaan toiminnasta.
Talvella eräs saattoi empiä, kannattaako sitä TAAS lähteä Karjalaan, kun kaikki on jo läpikotaisen perusteellisesti nähty eikä siellä ole kuin metsää ja vanhoja rämiä röttelöitä. Siihen totesin napakasti, että käydäänhän sitä Roomassa ja Ateenassakin ihailemassa paljon iäkkäämpiä risoja raunioita antiikin nimissä. Keväällä joka tapauksessa kiisimme itään ja jälkikäteen olimme huipputyytyväisiä hyvin onnistuneesta matkasta.
Koska kaikki kotiseutumatkamme ja Karjalan kierroksemme – niin pitkät (Viena, Aunus ja Petroskoi) kuin lyhyetkin (Soanlahti, Suistamo, Ruskeala, Sortavala ja Lahdenpohja) – muodostuivat ikimuistoisiksi elämyksiksi, kivijalkamatkailun katkeaminen kuin seinään kismittää. En todellakaan ollut ennen Ukrainan sotaa varautunut itärajan sulkeutumiseen uudelleen. Mahdanko päästä enää ikinä sukuni syntysijoille? Lisäksi monta kiehtovaa paikkaa jäi vielä katsomatta, kuten esimerkiksi Käkisalmi, Hämekoski ja Tolvajärvi. Kiintoisaa olisi tutustua myös toisiin Pälkjärven kyliin.
Minun tapauksessani kuulostaa teatraalisen liioitellulta ja ylidramaattiselta sanoa, että menetimme Karjalan ikään kuin uudelleen, mutta sellainen ajatus häivähti alitajuntaisesti. Täytynee uskoa kahden kauniin laulun sanoihin. Olavi Virta kaihoili legendaarisessa operettivalssissaan: ”Kerran, viel’, kerran viel’, kerran viel’ | Niin kuin silloin laakson [Naatselän] tiell’.” Tehosekotin vetosi runollisessa balladissaan vuosikymmeniä myöhemmin: ”Kerro että kerran vielä [Värtsilä-Sortavala] tie | Yhteen meidät vie.”
