Kummitätini Aino Nylund, os. Asikainen syntyi Pälkjärvellä 22.12.1920 ja kuoli Tapiolan Aallotar hoivakodissa 29.4.2022. Aino oli kuollessaan 101 vuotta ja hän oli Asikaisten suvun vanhin. Minä tunsin Ainon koko tähänastisen elämäni. Hän piteli minua sylissään ristiäisissä kun minut kastettiin. Viimeiset kaksi vuotta olin hänen edunvalvontavaltuutettunsa. Muistelen tässä Ainoa, osin hänen kertomanaan ja osin omia muistojani.
Oman kertomuksensa mukaan Aino syntyi Vasaran mummolan maalattiaisessa saunassa. Perhe asui isovanhempien luona kunnes noin kolmen vuoden kuluttua päästiin muuttamaan omaan taloon Mustakorpeen. Aino muisteli usein lapsuuttaan. Vaikka oli pikkusisarusten hoitamista ja muitakin kotiaskareita, hän kertoi lapsuuden olleen onnellinen. Makarin kouluun oli pitkä matka polkuja pitkin kävellen tai talvella hiihtäen. Ehkä siinä luotiin perusta Ainon hyvälle kunnolle. Kansakoulun oppimäärän suoritettuaan Aino sai päästötodistuksen Makarin koulusta 20.5.1935. Vuonna 1938 Aino kävi Pohjois-Karjalan Maanviljelysseuran karjanhoitokurssin.
Sodan aikana koko perhe joutui kahdesti evakkoon. Aino, niin kuin muutkin Pälkjärveltä, sijoitettiin Maaningalle. Aino muisteli tuota Maaningan aikaa yhdessä äitini Mairen (os. Kettunen, Ainon serkku) kanssa. Vaikka elettiin vaikeita ja kovia aikoja, nuorilla oli muisteluiden mukaan kuitenkin myös omia menoja ja tavattiinpa myös lomalla olleita sotapoikiakin.
Ainon sisaren Marjatan kertoman mukaan Aino liittyi Lottajärjestöön 1938 ja toimi lottana maaliskuuhun 1940. Hän oli aluksi muonitustehtävissä ja sitten lyhyen kurssin jälkeen hoitamassa sodassa haavoittuneita sotasairaalassa. Vaikka Aino mielellään muisteli menneitä, sota-ajasta tai kokemuksista lottana ei juurikaan minun kanssani keskusteltu.
Aino hakeutui vuonna 1941 Tampereen talouskoulun yksilukukautiselle talouskurssille, josta hän sai todistuksen 17.12.1941. Aino sai kiitettävän mm. ruokataloustöistä, leipomisesta ja kodinhoidosta. Tämä kurssi lienee määrittänytkin Ainon tulevaa työuraa.
Aino muutti Helsinkiin jo 1942 Tampereen kurssin päätyttyä. Eräänä lauantaina hän lähti ”Annan Vennun” tansseihin Annankadulle. Olavi Nylund tuli hakemaan tanssiin ja siitä alkoi heidän seurustelunsa. Heidät vihittiin 3.7.1948 ja he olivat yhdessä aina Olavin kuolemaan saakka marraskuussa 2019, yhteensä yli seitsemänkymmentä vuotta. Helsingistä he muuttivat Tapiolaan 60-luvun alussa jossa asuivatkin loppuelämänsä.
Aino hakeutui töihin Yhtyneet Ravintolat yhtiöön 5.4.1943. Hän toimi keittäjänä ja emäntänä. 1.2.1975 työnantajaksi vaihtui Oy Alko Ab ja hän oli Salmisaaren tehtaiden ruokalassa ja ravintolassa töissä aina eläkkeelle siirtymiseensä saakka 1984. Hän toimi mm. pääemäntänä ja viimeinen ammattinimike oli kabinettipalveluiden hoitaja. Yhteensä tätä työuraa kesti yli 40 vuotta.
Aino muisteli työuraansa lämmöllä. Hän oli sosiaalinen ja ystävällinen, karjalaisuus näkyi hänen tavassaan olla luontevasti kaikkien ihmisten kanssa. Näinä vuosina Alko oli poliittisesti painoarvoltaan aivan eri luokkaa kuin se on nykyisin. Pääjohtajina Ainon aikaan oli mm. K-A Fagerholm ja Pekka Kuusi, Aino kestitsi heitä ja heidän vieraitaan. Ymmärsin, että hän oli pidetty sekä asiakaspalvelijana että esimiehenä. Eläkkeelle jäätyään Aino toimi aktiivisesti Alkon eläkkeensaajissa ja yhdessä Olavin kanssa Espoon sotaveteraaneissa.
Ainolle myönnettiin 1965 Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan 1. luokan mitali ja vuonna 1980 Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan 1. luokan mitali Kultaristein.
Kesät Aino ja Olavi viettivät Koskenkylässä 80-luvun alkupuolelta lähtien, Olavin entisessä kotitalossa. Suuressa puutarhassa oli monenlaista puuhattavaa. Omat perunat ja kasvikset saatiin kasvimaalta, sienet ja marjat lähimetsästä. Viikolla käytiin Loviisan raveissa. Taloa pidettiin aina vuoteen 2003 saakka, silloin he totesivat sen vievän liikaa voimia. Minulla on muistona sieltä omassa puutarhassani Pukkilassa mm. kevätkaihonkukkia ja tarha-alpeja. Ainosta oli mukava käydä erityisesti mustikassa, sitä teimme myös Pukkilassa.
Aino harrasti liikuntaa, varsinkin säännöllisesti voimistelua. Vasta yhdeksänkymppisenä hän lopetti viikoittaisen ohjatun jumppatunnin koska hänelle mieluisa vetäjä vaihtui. Hänellä oli ystäväporukka ”tytöt”, heidän kanssaan Aino matkusteli pisimmillään aina kauko-itään saakka. Myös Olavin kanssa he matkailivat ja kävivät Lapissa hiihtämässä. Matkakertomus johon palattiin usein, oli matka Turkkiin ystäväpariskunnan luokse. Matkan aikana siellä tapahtui maanjäristys. Aino oli mukana myös meidän kanssamme useilla matkoilla äitini seurassa, mm. sukuloimassa Luxemburgissa, jossa sisareni poika asuu perheineen.
Aino oli hengeltään karjalainen. Se näkyi selvimmin vieraanvaraisuutena. Heidän luonaan oli mukava vierailla, aina oli runsas ruoka- tai kahvitarjoilu. Vielä hoivakodissakin hän huolehti että pitäisi olla hedelmiä ja kahvia tarjolla.
Aino oli mukana Pälkjärviseuran Helsingin toiminnassa aivan sen alusta saakka. Aino se minutkin vei seuraan ja sen jäseneksi. Kävimme Ainon, äitini ja sisareni Riitan kanssa seuran Valkovuokkomatkalla Pälkjärvellä 90-luvun alussa etsimässä ja katsomassa entisiä kotipaikkoja.
Kaikki nämä vuodet olimme tiiviisti yhteydessä Ainon ja Olavin kanssa. Serkuksista Ainolla ja äidilläni Mairella oli läheiset välit, he olivat olleet paljon tekemisissä jo lapsuudesta lähtien Pälkjärvellä. Mukaviin muistoihini kuuluu mm. kertomukset vanhempieni ja Ainon ja Olavin yhteisestä Karjalan junamatkasta kesällä 1948 heidän häidensä jälkeen. Tai siitä kun Helsingin 1952 olympialaisten pääsyliput hävisivät mutta kuitenkin löytyivät. Kun itse muutin Helsinkiin 1973, Aino järjesti suhteillaan minulle tarjoilijaharjoittelijan paikan hotelli Marskista.
Ainolla todettiin alkava muistisairaus vanhoilla päivillään. Näinä ja ylipäänsä viimeisinä vuosina olimme paljon tekemisissä Ainon ja Olavin kanssa. Kun heille tuli lisää ikää, oli ilo autella erilaisissa asioissa. Aino pärjäsi hyvin kotona niin kauan kuin he olivat yhdessä Olavin kanssa. Kun Olavi kuoli marraskuussa 2019, Aino ei yksin enää selvinnyt arjesta kotona. Lopulta hän saikin hoivapaikan Tapiolan Aallottaresta, jossa hän vietti elämänsä viimeiset runsaat kaksi vuotta.
Aino oli loppuun saakka mieleltään myönteinen. Vaikka hoitoaikana oli koronapandemia, siitä selvittiin. Meni useampi viikko ettei saatu tavata. Sitten sai tavata aidan takaa ulkona ja kohta ulkona ihan kasvokkain. Hän aina sanoi että hoivakodissa on kaikki hyvin, ystävällinen henkilökunta ja hyvää ruokaa. Muistisairaus ei edennyt niin nopeasti kuin oli ennustettu. Hän tunsi minut (kasvomaskista huolimatta) ja Olavin veljenpojan Pertin loppuun saakka. Kun kävimme häntä tapaamassa, juttelimme ja Aino muisteli myös usein Pälkjärven aikaa ja elämää siellä. Hän oli myös itsellinen, ei millään tahtonut suostua rollaattorin käyttöön. Kävelykepin piti riittää.
Loppuaikoina Aino totesi olevansa jo niin vanha ja väsynyt, että voisi jo lähteä tästä elämästä. Hän kuntoutui kahdesta pienemmästä aivoinfraktista, mutta kolmas oli kohtalokas. Aino ei joutunut kärsimään pitkään, kuolema korjasi hänet muutamassa tunnissa.
Ainon ja Olavin viimeinen leposija on Espoon hautausmaalla.
XXXXX
Mustavalkoiset kuvat Ainon albumista
Värikuvat Lissu Kaivolehto
