Vappupäivänä sivuilla kerrottiin Suomen kansanedustajien ystävyysmatkasta Viroon vuonna 1929 ja Pälkjärveläisen Hjalmari Väisäsen matkan jälkeen kirjoittamasta kirjeestä vaimolleen Josefiinalle kotiin Heposelkään.
”Suomen eduskunnan ystävyysmatka Viroon”
Nyt voit lukea Jalmarin kirjoittaman pakinan kyseiseltä matkalta.
Eestin matka / Jussinpojan pakina sanomalehti Kansan Voimassa 17.10.1929
Kun allekirjoittaneellekin tarjoutui tilaisuus lähteä vierailulle veljesmaahan, Eestiin, niin emme mitenkään jättäneet tätä tilaisuutta käyttämättä hyväksemme. Sonnustimme itsemme taipaleelle tk. 4 pv. aamuna ja toikkaroimme eteläsatamaan jossa höyrylaiva ”Nordland” sulki meidät mahtavaan olemukseensa. Ja siitä se sitte matka alkoi.
Emme yritäkään kuvailla kaikkia niitä näkemyksiä ja kuulemisia joita matkan kestäessä saimme sitäkin suuremmalla syyllä koska niistä on tehty perinpohjaista selkoa useissa lehdissä ja paremmalla kynällä [1]. Mutta sallittaneen sentään jotakin mainita, ellei muuta niin kieli- ja ”kyökki”- kysymyksiä, joihin näin maallikko ehken eniten kompastuu.
Viron kieltä vaikka siinä onkin paljon suomalaisia sanoja, ei ensikertalainen, tahdo sitä oikein ymmärtää. Mutta hätä keinon keksii. Kun ”jaostossamme” oli vanha Viron kävijä, toverimme herra ”ratsumestari” [2], niin mitäs muuta kun valitaan hänet yleistulkiksi. Ja kaikella kunnialla hän suoriutuikin tehtävästään. Tosin kyllä sattui pieniä väärintulkintoja, kun esim. eestiläinen oppaamme, Riigikogun [3] jäsen herra J. Loosalu puhui ”ulkopolitiikasta” niin tulkittiin sen tarkoittavan ”sisäpolitiikkaa”. Mutta sellaistahan saattaa aina tapahtua samankielisten keskuudessakin, joten se on anteeksiannettava.
Kaikesta huolimatta keskustelu kävi aika vilkkaasti, vaikka vastatessamme eestiläisten tarinoihin ei kielemme sanarikkaus päässyt oikeuksiinsa, sillä se oli pelkkää jaa, jaa, no, niin, niin ja n. p. p. Mutta tätä aukkoa täydennettiin sitä lukuisemmilla käden ja ruumiin liikkeillä — ja toisinaan näytti siltä kuin kaikki Suomen kapellimestarit olisivat olleet matkassamme. Jos joku eestiläinen olisi vetänyt väärän johtopäätöksen kielemme ”ambomaalaisuudesta” niin muutti hän mielensä, kuultuaan meidän herra puhemiehemme Paavo Virkkusen puheen juhlapäivällisillä (meidän mielestämme illallinen) Riigikodun talossa. Se osoitti ettei kielemme ole köyhä sanoista eikä joukkomme sanantaittajasta.
Varsinaista kansanmiestä, kuten allekirjoittanuttakin, hiukan arvelutti lähteä hienoille päivällisille, joissa kuulemamme mukaan on erilaisilla ”laeilla” ja ”asetuksilla” määrätty mille puolelle suuta kahveli pistetään, mutta nälkä rohkaisi kuitenkin mielemme ja siinähän sitä solkattiin. Tosin me pippuroimme imelän ”Sharlott-fantaasian”, mutta suomalaisella sisulla, tosin silmät vesikierteellä, me sen vetelimme maaruumme ja läksimme nukkumaan, sillä sen päivän ohjelma oli lopussa.
Seuraavana päivänä meidät sijoitettiin ”pusseihin”, joilla läksimme kiertelemään Eestin maata. Pussiin sattui seuraksemme monta Karjalan edustajaa ja veljellisessä sovussa siinä laulettiin, sekä tarinoitiin keveistä asioista. Henkilöistä emme malta olla nimeämättä Albin Koposta ja Pekka Saarelaista, joiden etupuoli on tavallista loistavampi, sekä ent maatalousministeriä Vihtori Vesteristä, joka piti yllä hyvää huumoria joskin hänen valtiollista ”huumoriaan” eivät pienviljelijät jaksa käsittää, varsinkaan rehupulan aikana jolloin Vihtori käski ynnikit [4] nuijimaan lihoiksi. Matkakaverina hän on aika vesselä.
Sille joka on tottunut näkemään Karjalan vaaroja, metsiä, pikku taloja kivisine peltoineen, tekivät Eestin maisemat alakuloisen vaikutuksen, varsinkin toisella kymmenkilometritaipaleella, jossa kasvullisuus oli hyvin heikkoa. Mutta kuta pitemmälle mentiin sitä multavammaksi maa muuttui ja viljelykset laajenivat. Tuntuipa joskus käyvän vähän ölöllekin nähdessään kivetöntä, helposti viljeltävää tasankoa kymmenkilometrikaupalla. Ollappa tuota Karjalan kivikkomaan viljelijällä, niin ei kai tarvittaisi puhua niin paljon pienviljelijän aseman kohottamisen tarpeellisuudesta. Siellä täällä suuret moisiot ja pienviljelijä-asutuskylät toivat maisemille jo eloisuutta ja varsinkin matkan päätekohta Kehtnon kotitalouskoulu, laajoine puistoineen, upeine rakennuksineen suurine viljelyksineen ja karjoineen teki aivan yllättävän vaikutuksen. Maa- ja kotitalousalalla pyritään Virossa eteenpäin kuumeisella kiireellä, jossa suhteessa onkin saatu tuloksia, joita kelpaa vieraallekin näyttää. Vielä lisäksi saamme huomauttaa, että tuskin saksalaisetkaan voivat olla sen perinpohjaisempia, varsinkaan opetusalalla, sillä neitosille oli hankittu opetusvälineiksi turvattomia pikkulapsiakin — joten kaksi suurta asiata tulee yksin tein hoidetuksi. Ensiksi lapset saavat ensiluokkaisen kasvatuksen ja toiseksi tyttäret oppivat lapsia hyvin hoitamaan. Näin ollen saa maa hyviä lasten äitejä, joista loppujen lopuksi Viron tulevaisuus riippuu.
Mutta nyt oli porvarikin kanssamme yhtä mieltä siitä, että ”nälkä meill’ on aina vieraanamme” ja tämän asiantilan honasivat isäntämme, koska kehottivat meitä hyvänhajuisen -makuisen pöydän ääreen. Nyt jo kävi syöminenkin paljon tottuneemmin, mutta taas me jouduimme kiipeliin toista tietä. Meidän viereemme sattui nääs vanhasuomalainen ja poliittiselta mieleltään erilinjalla kulkeva neekeri [5] alkoi tehdä meille suuria poliittisia kysymyksiä. Maailma musteni meidän silmissämme ja hätäpäissämme nielasimme koko kananpojan kitaamme, jonka vuoksi olimme henkemme heittää. Häkeltyneenä vastasimme: ”Se on akkain juttua, että me ruotsalaisia [6] hakkailemme.” Ja kun ajattelemme tätä vastaustamme, niin se on melkein paikallaan, vaikka se tulikin sanottua vähän epädiplomaattisella tavalla.
Syötyämme pääsimme iloiseen karkeloon, josta puhemies pelastui kuin ihmeen kaupalla. Mutta siitä ryöstöyrityksestä, jonka moni ”nuori herrasmies” olisi toivonut itselleen tapahtuvan, ei puhemies liene selvinnyt seurauksitta.
Niin ikävältä kuin monelle lienee ollutkin erota ”Valkoisista joutsenista” niin täytyi se tehdä kuitenkin. Ja kun parvi tien mutkalla hävisi näköpiiristä, niin hetken hiljaisuus vallitsi autossamme, ehkäpä joku kaihonkyynelkin lie tipahtanut parkkiintuneiden politiikkojen silmäkulmasta.
Vielä pistäysimme Suomen lähetystössä, jossa hörpittiin maukkaat kahvit. Ja ne jotka olivat hoitaneet finanssinsa huonosti painautuivat Suomi-laivaan. Suurin osa jäi vielä lujittamaan veljessiteitä maanantaiaamuun asti. Sitte maanantaina ”Itämeren helmi” toi meidät onnellisesti perille, huolimatta mahtavasta aallokosta. Eteläsatamassa sanoi allekirjoittanut: ”Lempo menköhön merelle, surma suurelle selälle.”
Jussinpoika. (Kansan Voima 17.10.1929, s. 4.)
Isoisäni, kansanedustaja Jalmari Väisänen kirjoitti pakinoita Kansan Voima/Pohjois-Karjala -lehteen vuosina 1923–1983. Enimmäkseen ne käsittelevät politiikkaa, mutta kun hän oli eduskunnassa ensimmäistä kauttaan, joukko kansanedustajia teki matkan Viroon lokakuussa 1929. Hän kertoo matkasta eräässä pakinassaan ja myös yhdessä vaimolleen lähettämässään kirjeessä.
Pakinaan olen lisännyt muutaman selityksen alaviitteiksi.
Hannu Väisänen
[1] Vierailusta kerrottiin myös Viron lehdissä, esimerkiksi ”Külalised lahetagant saabusid” https://dea.digar.ee/page/rahvasona/1929/10/06/3 Lehden mukaan kansanedustajia oli 71, ja heidän nimensä ovat uutisessa.
[2] SDP:n kansanedustaja Matti Puittinen kirjoitti pakinoita Kansan Voimaan nimimerkillä ”Ratsumestari”.
[3] Viron eduskunta.
[4] Lehmät.
[5] ”Vanhasuomalainen” tarkoittaa kokoomuslaista ja ”neekeri” sanomalehtimiestä. – Jälkimmäisiä kutsuttiin (lehti)neekereiksi, koska heidän kätensä ja joskus kasvonsakin olivat likaiset painomusteesta. Toisen selityksen mukaan sana viittaa lehtimiesten huonoihin työolosuhteisiin.
[6] Ruotsalaista Kansanpuoluetta.
Jutun otsikkokuva: Uusi Suomi numero 270/6.10.1929
