Vuotuinen kotiseutumatka Pälkjärvelle 22.‐23.5.2010 ensikertalaisen silmin
Ei kun menoks’
Iloinen puheenporina täytti kirkkaana valjenneen aamun pälkjärveläisten kotiseutumatkaajien tervehtiessä tuttaviaan ja sukulaisiaan retkibussipysäkillä Joensuun torilla. Jälleennäkemisten sydämellisyys ja välittömän vilkas ilmapiiri poikkesivat eteläsuomalaisesta jäyhyydestä. Kysyin itseltäni, tätäkö karjalaisuus tarkoittaa.
Pian Suomen ja Venäjän valtakunnanrajan ylityksen jälkeen retkeläiset alkoivat hajaantua kotikylilleen. Ensimmäiset erkanivat pääjoukosta jo Öljymäellä, kun taas me nousimme ”taksinamme” palvelleeseen maasturiin Pälkjärven entisellä kirkonkylällä.
Herkistyminen kotikonnuilla
Makariin ja Naatselkään johtava kuoppainen kylätie rynkytti ja pomppuutti autoa niin reippaasti, että pää oli kolista kattoon. Makarin kylän kohdalla juutuimme ruuhkaan, mikä kuulostaa paradoksaaliselta keskellä asumatonta erämaata. Autosuma purkautui kuitenkin ilman tööttäilyä, kun makarilaisten kuljettajat siirsivät ajokkinsa tiensivuun, jotta kolmen auton kolonnamme pääsi jatkamaan kohti Naatselän kylää.
(jutun kuvat saa klikkaamalla suuremmaksi)
Noin 45 minuutin ajon jälkeen jatkoimme taivallusta jalan joukon nestorin ensi käden paikallistuntemuksen opastamana. Heinosen tilasta oli jäljellä ainoastaan kivinen uuninraunio, onttona ammottava kaivonsuu ja kaksi ruosteista rautasängyn päätyä. Ympärillä aukeni poikkeuksellisen avara, loivasti kumpuileva niittymaisema, jota reunustivat vehreät lehdot. Rehevä puusto oli peittänyt entisen järvinäkymän, kuten monessa muussakin kohtaa.
Heinosen jälkeen polkumme sukelsi jälleen hetkeksi metsänsiimekseen, ennen kuin eteemme avautui maalauksellinen metsäaukio, jota reunustivat jättiläismäiset syvänvihreät ikikuuset. Sanoitta tiesin tulleeni määränpäähäni, sillä ihmeellinen rauha valtasi mieleni samalla kun hurmaannuin paikan runollisesta kauneudesta. Isovanhempieni Emil ja Tilda Nissisen komea kotitalo oli seissyt kumpareella pihakuusten syleilyssä. Nyt entisen asumuksen paljastivat enää talon kivijalka ulkorappuineen, romahtanut uuni ja kellarin jäänteet. Ihmisen kädenjälki näkyi edelleen villin puuston lomassa sinnittelevissä sireeni‐, juhannusruusu‐ ja viinimarjapensaissa sekä puutarhamansikan taimissa. Sitkeydellään ne halunnevat kertoa jälkipolville perheestä, joka siellä kerran eli ja ponnisteli.
Eräs matkalaisista pohdiskeli, miltä on mahtanut tuntua jättää koti sellaiselta paikalta. Idyllisempää sijaintia talolle tuskin voi kuvitella, etenkin kun aiemmin sen takaa levittäytyivät laakeat pellot Jänisjärvelle. Viimeisen 70 vuoden kuluessa muheva peltomaa on kasvanut umpeen sankaksi lehväviidakoksi. Maaperän hedelmällisyydestä kielivät vaateliaat lehtokasvit: tuomet, raidat, harmaalepät, saniaiset, ketunleivät ja metsäorvokit. Päästäksemme järvenrantaan tunkeuduimme pelotta vihreän muurin läpi, vaikka kapeana mutkitteleva polku toisinaan hävisi tietymättömiin. Juuri kun luulimme joutuneemme susien ja karhujen valtakuntaan, havaitsimme yllätykseksemme tuoreen kengänjäljen kosteassa mudassa. Pyydyksistä, nuotiohiilistä ja huterasta puuveneestä päätellen paikalliset kalastajat käyvät Juurikkarannassa.
Jänisjärven aallot kirvoittivat runsaasti muistoja näillä rannoilla nuoruusvuotensa viettäneessä iäkkäässä matkamiehessä, mutta kellon armoton tikitys pakotti kääntymään takaisin. Paluumatkalla pöpelikössä törmäsimme vanhaan kiviaitaan, joka oli erottanut Nissisen pellot heidän metsästään. Taaskaan ei voinut olla säälittelemättä, kuinka paljon työtä ja hikeä kiviaidan rakentamiseen oli joskus käytetty.
Kävellessämme halki aurinkoisten ahojen kuulimme käen loputtoman innokkaan kukunnan. Täydessä kukassaan pursuavat valtavat tuomet säteilivät hehkeää valkeuttaan ja levittivät huumaavaa tuoksuaan. Luonto oli pukeutunut alkukesän heleänvihreään vaippaan, joka oli täynnä lupausta paremmasta. Karjalassa oli toden totta aistittavassa jotain täysin ainutkertaista!
Yöpyminen Laatokan rannalla
Saatuamme ryhmämme kasaan ajoimme yöpymispaikkaamme Winterin huvilalle Sortavalan lähelle. Lääkäri Winterin jyhkeä kivilinna mäntyisellä Laatokan rantakalliolla ei jättänyt sijaa arvailuille entisen isännän vauraudesta. Vedenrajaan rakennetussa latotanssipaikassa raikasi ämyrien täydeltä ehta ryssädisko, jonka jumputtava rytmi sai ylipainoiset, tupeeratut venäläismaatuskat hetkumaan kankeasti piikkikoroissaan. Jostain syystä rannalle eksyneet suomalaiset eivät innostuneet panemaan jalalla koreasti… Sitä vastoin he kajauttelivat antaumuksella perinteisiä yhteislauluja illanvietossa myöhemmin.
Sortavalan rappeutunut lumo
Sunnuntaiaamuna aurinko helotti taas pilvettömältä sinitaivaalta, kun kuljettaja käänsi retkibussimme keulan kohti Sortavalaa. Sortavalan ympäristössä kylämäistä asutusta oli säilynyt huomattavasti enemmän kuin autioituneella ja metsittyneellä Pälkjärvellä. Rakennuskanta oli kuitenkin rähjääntynyttä ja pihapiirit epäsiistin rytöisiä. Puutalot törröttivät siinä kunnossa kuin suomalaiset olivat ne jälkeensä jättäneet vuonna 1944. Surullisen harmaat piha‐ ja venevajat olivat saaneet romahtaa kasaan, ilman että kukaan oli viitsinyt korjata raatoja pois.
Sortavala, Laatokan valkoinen kaupunki ja kalevalaisen kulttuuriperinnön vaalija, oli yhtä lailla kärsinyt ajan hampaan runtelusta. Vaikka sen arkkitehtoniset helmet erottuivat puhdaslinjaisina ja vaikka sen lehtevät, lempeät puutalokorttelit viehättivät, kokonaisuudessaan ex‐kommunistinen arkirealismi näyttäytyi nuhjuisuudessaan masentavana. Rapistuneiden rakennusten vastapainona Laatokka kimmelsi kullanhohtoisena ja kaupunkia ympäröivät metsäiset kukkulat siinsivät elinvoimaisina.
Kattavan, pätevästi opastetun kiertoajelun jälkeen tutustuimme taidenäyttelyyn sekä kiertelimme kortteleita omin päin joko ostoksia tai nähtävyyksiä metsästäen. Minä vaelsin ensiksi Sortavalan seurahuoneelle Olavi Paavolaisen jalanjäljissä. Tahdoin tulla valokuvatuksi Seurahuoneen rappusilla kuten kuuluisa esikuvani jatkosodan aikaan. Karjalansillan yli saapastelin polleasti omistajan elkein, olivathan etäiset kauppiassukulaiseni sen rakennuttaneet.
Raunioita ja erikoislaatuista luonnonkauneutta
Sortavalasta lähdettyämme seisahduimme välipalalle luonnonkauniille pysähdyspaikalle erikoisten koskiputousten partaalle. Kermanvalkea vesi ryöppysi kiukkuisesti vaahdoten alas kalliojyrkännettä kahdessa rinnakkaisessa putouksessa neljää väylää pitkin päätyen sinimustaan sammioon. Iltapäiväkahvit joimme Ruskealan korkealle kirkonmäelle talkoovoimin rakennetussa Herrankukkarossa, joka on peräänantamattomuudella pystytetty luterilainen seurakuntakeskus.
Sunnuntain kohokohdan muodosti suvivirren veisaaminen Pälkjärven kirkon raunioilla. Kirkon portailla otettiin myös yhteiskuva valkovuokkoretken osallistujista. Ihanankeltaiset kullerot olivat valloittaneet valoisan kirkonmäen, mikä houkutti muutamia matkalaisia ryhtymään laittomiksi kasvinsalakuljettajiksi. Pälkjärveläisten sankarihauta veti vakavaksi muutoin hilpeät retkeilijät.
Ympäri mennään, yhteen tullaan
Kun pakolliset ostokset oli suoritettu ja nihkeistä rajamuodollisuuksista selvitty, koitti eronhetki. Viesti jäähyväisiä vaihtaessa oli kuitenkin yksiselitteinen: ”Ei hyvästi vaan näkemiin.” Seuraavan kerran halutaan kokoontua Karjalanliiton massiivisille kesäjuhlille. Näin lujitetaan yhteenkuuluvuutta ja tietoisuutta omista juurista keskellä sirpaloitunutta nykymaailmaa. ________________________________________________________________________________ Matkakertomuksen kirjoitti Marja Nissinen, syntyperäisen pälkjärveläisen kosmopoliitti jälkeläinen Hämeenlinnassa 25. toukokuuta 2010
Jutun kuvat Marja Nissinen
Juttu on julkaistu Pälkjärveläisessä 2/2010
