Pälkjärven Naatselässä 3.8.1914 syntynyt äitini Helvi Esteri Heinonen ja Ruskealassa 18.12.1909 syntynyt isäni Eino Pesonen on vihitty avioliittoon kesäkuussa 1937. Häitä on tanssittu Pesosen uudessa puimaladossa. Tuolloin Pesoset asuivat myös JO Pälkjärven Naatselässä, jonne he olivat muuttaneet Ruskealan Kirkkolahdesta. Perhe oli tuon ajan suurperhe, jossa kolme sukupolvea asui samassa taloudessa. Pesosen talon yhteydessä on toiminut myös kauppa ja kirjasto, jota äitini oli hoitanut. Äiti uskoi enteisiin. Heti häitä seuranneena päivänä hän kertomansa mukaan oli menossa mattopyykille rantaan, kun polulla oli osunut vastaan käärme. Siihen joku oli sanonut: Tuo se ei siulle hyvee tiijä!
Itse näin päivänvalon ensimmäisen evakkomatkan aikana Maaningalla toukokuussa 1940. Kasteessa sain nimekseni Riitta Kaisa. Kummeikseni tulivat pälkjärveläisille tuttu Sulo Niskanen ja Linda Karhunen, jolta sain 50- vuotislahjaksi runo- ja kuvakirjan ”Niin kaunis on maa.”
Äitini kertoman mukaan olimme yöpyneet mm. Siilinjärven kirkossa, josta matkamme oli jatkunut Maaningalle. Heinosten, Niskasten ja Pesosten perheille oli osoitettu majapaikaksi August Jäntin omistama talo. Meitä oli yhteensä 17 henkeä. Ukko Pesonen oli ostanut myöhemmin Lapinlahdelta oman talon, jossa asuimme Pälkjärvelle takaisin muuttoon saakka.
Isäni oli kuollut vahingonlaukaukseen palattuaan lomalta Koirinojalle rintamalle helmikuun 16. päivänä 1940. Samana päivänä oli syntynyt Liperissä Karttusille Martti-niminen poika, josta myöhemmin tuli aviomieheni. Toisella kädellä otetaan ja toisella annetaan!
Muutimme takaisin Pälkjärvelle keväällä 1942 isäni vanhempien Annan ja Antin sekä Juho-setäni perheen kanssa. Varhaislapsuudestani muistan, ettei leikkikaluja ollut, joten kivistä ja kävyistä sai tulla leikkikaluja. Ainoan räsynukkeni joku heitti kamarin uuniin, lienee ollut liian ruma. Siitä tuli suuri suru pienelle lapselle. Muutaman vuoden minua vanhemmat veljeni Alpo ja serkkuni Pirkko eivät minua huolineet leikkeihinsä, olinhan liian pieni. Ukko Pesonen oli lapsirakas, partaa hangattiin ja sylissä kiikuttiin. Nukuimme kesällä tuvanvintillä, josta putosin eräänä yönä raput alas, kun mieli teki mummon viereen yöksi. Venäläiset koneet tekivät ylilentoja, joista pelko oli suuri. Mari-tädin (sedän vaimo) kanssa me lapset juoksimme piiloon maakellariin.
Helvi s. Heinonen ja Eino Pesonen Naatselässä 1930-luvun loppupuolella.
Evakkona Laihialla ja Vehkapurolla
Tuli toinen evakkoon lähtö ja jouduimme Laihialle. Matkan aikana Anna-mummini ja Mari pitivät meistä lapsista hyvää huolta. Äitini kulki tuon matkan karjan mukana. Pesosten karjan kuljetuksesta ”Elämäni eilispäivää etsimässä” -kirjassaan Sulo Niskanen kirjoittaa: ”Toini- serkkuni kertoman mukaan karja ajettiin ensin Tohmajärvelle ja sieltä Paksuunniemeen, jossa sekä ihmiset että eläimet lastattiin proomuihin ja kuljetettiin Taipaleen kanavalle Varkauteen. Sieltä matka jatkui maanteitse Pieksämäen rautatieasemalle. Tuolloin 15-vuotias Toini-serkkuni muisti vielä 8.7.1989, minkälaiset ohjeet annettiin karjaa härkävaunuihin lastatessa: omistajien piti merkitä omat lehmänsä ja asettaa vaunuihin siten, että kunkin omistajan oli mahdollisimman helppo tunnistaa omansa. Pesoset saivat kaikin puolin miellyttävän majapaikan Jokikylän Mäkelän talossa. Sen omistivat iäkäs veli ja sisar. Siirtolaisille he luovuttivat ison asuinrakennuksensa toisen pään. Talo oli vauras. Navettaan sijoitettiin Pesosten yhdeksän lehmää, joista he tosin osan myivät.” Äidin kertoman mukaan Pesosten lampaat karkasivat ennen Naatselästä lähtöä suolle, jonne sotilaat joutuivat ne ampumaan. Mäkelän lapseton emäntä löysi kätköistään aina jotain lapsille, nisuja ainakin. Talon yläkerrassa oli iso huone ja siellä kaksi kiikkutuolia. Niissä sitten kiikuttiin.
Muutimme takaisin Itä-Suomeen huhtikuussa 1945, jossa evakkoaika jatkui Pyhäselässä Vehkapuron Juntusessa. Kaikesta oli pulaa. Laihialta lahjaksi saamamme rotulehmän äitini joutui rahapulassa myymään. Serkkuni Pirkon mukana kävin Vehkapuron koulussa kuunteluoppilaana ja opin 6-vuotiaana lukemaan. Keuhkotauti riehui evakkotalossa ja otti omansa. Talon ainoa tytär, Elvi, sairastui siihen myös ja kuoli. Pidin Elville seuraa hänen sairautensa aikana, kun olin itsekin melko yksin.
Erosimme ukin ja sedän perheestä heidän muutettuaan Ketunpesille ja äitini mentyä uudelleen naimisiin Einari Hynnisen kanssa. Äidin toisen avioliiton ainoana lapsena syntyi pikkusisko Maija vuonna 1946. Rakas Anna-mummoni kuoli Ketunpesillä. Hautajaisiin menin lainamekossa, koska vaatevarastoni oli melko pieni.
Sisarukset Riitta ja Maija kävivät Vehkapuron kansakoulua.
Lapsuus Niittylahdessa
Keväällä 1947 ostimme sotakorvausrahoilla pienen tilan Niittylahden Vehkapurolta ja pääsimme oman katon alle. Vanhat rakennukset, tuvan ja kamarin käsittävä mökki, navetta ja ulkorakennukset, saivat alkuun kelvata sellaisenaan. Hirsimökkiä hallitsi ajan tavan mukaan suurikokoinen sydänmuuri. Porstuasta oli pääsy ruokakomeroon. Mökin viereen rakennettiin uusi talo, johon osittain hyödynnettiin vanhan mökin hirsiä. Talosta tuli rintamiestalon tyyppinen, jollaisia nousi joka puolelle siihen aikaan. Vintille haettiin Vehkapuron koulun opettaja-Jennyltä sanoma- ja aikakauslehtiä eristeeksi, joiden päälle sahajauhokerros levitettiin tiiviisti. Rakennus sai pärekaton. Navetta uusittiin myös. Tiilet valmistettiin itse sementistä ja hiekasta valamalla. Työtä oli paljon. Elettiin omavaraistaloudessa, joten ruuasta ei ollut puutetta, vaikka muutoin oli puutetta kaikesta. Kortilla oli leipä, vaatteet ja kahvinkorvikekin. Rakennustöissä sattui muutaman vuoden ikäiselle Maijalle haaveri. Hän kolkutteli vasaralla isänsä mukana navettarakennuksessa. Vasara osui juuri paikalleen asennettuun ikkunaruutuun, joka helähti iskusta rikki. Noihin samoihin vuosiin hänelle sattui myös vahinko kanojen kanssa. Meillä oli kanaemo, joka tapasi tuoda poikasensa sisälle ja peitellä ne lattialla siipiensä suojaan. Maija oli keksinyt ottaa päiväunille mennessään kanalta poikasia omien ”siipiensä suojaan” seurauksella, että hänen herättyään vierestä löytyi kuolleita kananpoikia.
Olin eräänä syksynä paimenessa ja sain appelsiinin evääkseni. En tiennyt, miten sen olisin syönyt, mutta kaivoin siihen jotenkin reiän, josta tuli mehua. Maku ei kuitenkaan minua miellyttänyt, joten appelsiini lensi pallona metsään. Kävin koulua. Sotakummeilta sain paketteja, joissa oli heidän omien lastensa vanhoja vaatteita, mutta silti mieluisia. Noina vuosina äiti sairasteli. Itseltäni leikattiin umpisuoli. Oli talvi. Einari vei minut hevosella kotoamme 16 kilometrin matkan suoraan Joensuuhun sairaalaan, jossa aluksi henkilökunta kieltäytyi vastaanottamasta minua, olisi pitänyt olla lähete. Einari kirosi ja sanoi, ettei hän ota vastuulleen tytön henkeä. Sitten tulikin kiire leikata, kun umpisuoli oli ehtinyt puhjeta. Mieleeni on jäänyt Alpo-veljen ja Väinö-serkun vierailu sairaalassa. En kai ollut kaunista katseltavaa, koska Alpo pyörtyi minut nähdessään.
Jälleenrakennuksen aikaa
Peltoa tilaamme ei kuulunut juuri nimeksikään. Oli raivaamisen ja raatamisen vuodet. Sitä mukaa kun uutta peltoa valmistui, kasvoivat kivi- ja kantokasat pientareilla. Heinää kasvatettiin eläinten ruuaksi. Loppukesä kypsytti rukiin ja ohran kullankeltaiseksi. Ihan alkuvuosina vilja niitettiin ja sidottiin kuhilaiksi kuivumaan. Seurasi nokisen riihen lämmitys sopivaksi. Riihen orsilla loppuun kuivunut vilja puitiin varstoilla hakkaamalla, jolloin jyvät irtosivat korsista. Samoin perunat ja juurikasvit kasvatettiin itse. Kaikessa tekemisessä tarvittiin ihmistyövoimaa. Pian puimakoneet tulivat avuksi sadonkorjuussa, jolloin riihi kävi tarpeettomaksi.
Lehmät lypsettiin käsin ja maito separoitiin. Kerma ja kurri valuivat eri astioihin. Kerma kirnuttiin mäntäkirnulla kotivoiksi. Ylimääräisen voin veimme kauppaan myytäväksi. Muutamien vuosien kuluttua yleistyi maidon meijeriin vienti. Ensimmäinen maitotonkkamme oli maalattu päältä punaiseksi. Eläinten teurastukset olivat jokasyksyisiä ennen talven tuloa. Suolattu liha säilyi hyvin kylmässä komerossa. Nautaeläinten nahkoja hyödynnettiin parkitsemalla. Tavallista oli myös kotitekoisen saippuan valmistus, johon teurastusten yhteydessä saatiin tarvittava rasva. Lisäksi tarvittiin lipeää ja vähän suolaa. Seos keitettiin ja jäähtyneenä paloiteltiin.
Polttopuiden osalta talvivarastot täydennettiin. Leivinuuniin varattiin pitkiä leppä- ja koivuhalkoja. Hellan ja kamarin uuniin sopivat pienet pilkkeet. Meidän lasten osallistuminen kaikkiin taloudenpitoon kuuluviin töihin oli itsestään selvää. Teimme voimiemme mukaan. Puita kannettiin. Vedet kannettiin sisään ja ulos. Eläimillekin oli kantovesi.
Helvi-äiti
Kangaspuut olivat uudessa tuvassa talvisin tuttu näky. Syksy ja alkutalvi olivat kehräämisen ja neulomisen aikaa, mutta kun valon määrä kevättalvella lisääntyi, tuli kankaan kudonnan aika. Äitini käymä Kotiteollisuuskoulu antoi hänelle monenlaiset valmiudet. Taitavana kehrääjänä hän osasi kehrätä pellavasta hienon hienoa aivinalankaa tai karheampaa rohdinlankaa ja kutoa langat kankaiksi. Ennen kuin päästiin kutomaan, oli pellava kasvatettava, korjattava ja liotettava. Korsien kuivatuksen jälkeen kuidut loukutettiin, lihdattiin ja häkilöitiin, jonka jälkeen pellava kehrättiin tulevan käyttötarkoituksen mukaisesti. Myöhempinä vuosina taidekäsityön tekijät toivat äidilleni pellavia kehrättäväksi. Näin saivat mieleisiään lankoja.
Samoin äiti käsitteli myös lampaanvillan, josta hän neuloi sukkia ja lapasia. Lampaat kerittiin, jonka jälkeen villa pestiin. Nypitty villa karstattiin hahtuvamaisiksi pötköiksi, jotka kehrättiin langaksi. Harmaata lankaa saatiin, kun valkoiseen villaan sekoitettiin mustaa villaa. Lankoja myös värjättiin, jolloin saatiin muitakin värejä neuleisiin.
Vanhat vaatteet pestiin ja leikattiin matonkuteiksi. Oman vaatehistoriansa saattoi lukea vuosienkin jälkeen lattialle levitetyistä iloisenkirjavista räsymatoista. Mitään ei heitetty pois. Kylän emännät vaihtoivat keskenään kudontamalleja. Niitä äidin kutomia mattoja on meillä tytöillä vieläkin käytössä. Noina vuosina ihmisten kädet eivät juuri koskaan levänneet. Ja jos hetken lepäsivät, jaksoivat tehdä taas entistä enemmän.
Ajat olivat ankeat. Epävarmuus tulevaisuudesta painoi varmasti mieltä. Suru menetetyistä omaisista ja kotiseudusta oli ainakin äidin elämässä läsnä. Usein hän unissaan kävi ”kotpihassa”, josta hän kertoi sitten meille muille. Unien kulkua eivät uudet rajajärjestelytkään estäneet. Äiti näki myös enneunia, joista hän meille vakavana kertoi: ”Mitään tuo un tuas tietää.” Hänen mielessään eli toivo päästä vielä entisille kotikonnuille takaisin. Tämä toive korostui erityisesti hänen viimeisinä elinvuosinaan. Hän eli nuoruuttaan. Äiti kuoli 9.5.1998.
Kauko-eno on tullut Amerikasta vierailulle sisarensa perheeseen kesällä 1960. Sen kunniaksi kokoonnuttiin yhteiseen kuvaan tuvan seinustalle. Kuvassa vas. Riitta Pesonen, Helvi Hynninen o.s. Heinonen ent. Pesonen, Einari Hynninen, Maija Hynninen sylissään Pekka-ankka, Kauko Heinonen ja Alpo Pesonen. Kuvaajana toimi Maija Heinonen.
Lahden ja Ivalon kautta Ruotsiin
Pääsin Joensuuhun ammattikouluun kolmevuotiselle pukuompelulinjalle. Kouluaikana tapasin tulevan mieheni Martin ja yhteistä taivalta on kertynyt jo 50 vuotta. Asuimme jonkin aikaa aluksi Lahdessa, josta muutimme Ivaloon. Sinne saapuessamme oli uuden vuoden yö ja klo. 24.00 alkoi Rajavartiostolla ilotulitus ja samaan aikaan kirkkaalla taivaalla loimusivat revontulet. Mikä vastaanotto! Pakkastakin oli ennätys, -52 astetta. Saamani ompeluopin vuoksi minulle riitti töitä. Ompelin pankin henkilökunnalle virka-asut ja kylän naisväelle kaikkea mukavaa päällepantavaa. Martti kävi töissä Venäjän puolella Tulomalla ja oli kotona vain pyhänseudut. Siihen aikaan naapurini Arvi Keränen teki Urho Kekkoselle lohenkalastukseen perhot, joita ihailin heillä käydessäni. Poikamme Ari syntyi Ivalossa 1965, ja meille tuli halu lähteä muiden mukana Ruotsiin paremman leivän perään. Niin siinä sitten kävi, että muutimme tänne Ruotsiin syksyllä 1965. Ensin Skövdeen ja siitä sitten tänne Göteborgiin.
Kaupungin liikenteessä bussikuskina meni hyvin 28 vuotta. Jokainen päivä oli erilainen ja vaihteleva. Talvisin lumenkaipuu korjaantui tuntureilla lasketellessa. Kesäisin purjehdimme täällä saaristossa. Nyt eläkkeellä ollessamme iloa tuottavat lapsenlapsemme, Jonathan ja Isabelle. Poikamme avioitui ruotsalaiseen sukuun. Talvet vietämme Välimeren rannalla Espanjassa ja Portugalissa. Omalla matkailuautolla voimme liikkua minne mieli tekee.
Karjalainen ruoka maistuu perheelleni. Paistan itse piirakat ja muutkin herkut, ovathan juureni siellä Karjalassa. En ole rajantakaisella kotiseudulla käynyt evakkotielle joutumiseni jälkeen. Tieni on ollut vaihteleva ja olen nähnyt paljon tällä matkalla.
Lähetän terveiseni sinne sukulaisille ja tuttaville!
Purjehdus on Riitan ja Martin rakas harrastus. Göteborgissa 1980-luvulla vierailulla ollut Maija-siskokin (kuvassa keskellä) pääsi nauttimaan purjehduksen iloista Martin mummon mukaan nimetyllä Riikka-veneellä Riitan ja Martin kanssa.
xxxxx
Kuvat Riitan ja Maijan albumeista
Juttu on julkaistu Pälkjärveläinen –lehden numerossa 7/2013
