1920- ja 1930-luvuilla ja aikaisemminkin maaseudulla oli tapana panna toimeen rekiajoja, ja niistä ilmoitettiin lehdissäkin. Niissä kokoonnuttiin johonkin taloon viettämään iltaa miten sitä sitten vietettiinkin.
Isoisäni Jalmari Väisänen kirjoitti pakinoita Kansan Voima/Pohjois-Karjala -lehteen vuosina 1923–1983. Yleensä ne käsittelevät politiikkaa, mutta kolmessa vuonna 1926 julkaistussa pakinassa hän kertoo rekiajoista Kunnasniemellä.
Kunnasniemi on Kontiolahdella Höytiäisen vasemmalla rannalla. Se on aika kaukana Pälkjärven Heposelältä, jossa isoisäni asui. Selitys löytynee politiikasta.
Isoisäni oli ollut Pälkjärven kunnanvaltuuston jäsen (SDP) vuodesta 1922 ja pyrki kovasti eduskuntaan. Sitä varten hän kierteli Kuopion läänin itäisessä vaalipiirissä puhujamatkoilla ja ilmeisesti sattui olemaan Kunnasniemellä rekiajojen aikaan. Kontiolahteen viittaa sekin, että kun hän pääsi yrittämään ensimmäisen kerran eduskuntaan 1929, hänet asetettiin ehdokkaaksi siellä eikä Pälkjärvellä. (Kansan Voima 22.6.1929, s. 7.)
Aiemmin isoisäni pakinoita on julkaistu sekä Pälkjärveläisen numerossa 9/2013 sivulla 20 että netissä
Kunnasniemeltä. I.
Usea kai tuijottaa otsikkoon kysyvin ilmein, että no johan jotakin?
Mitäs kummaa Kunnasniemellä on tapahtunut? Onhan ne kyläjuorut kylläkin kertoneet yhtä ja toista sellaistakin joutavaa, joka ei ole juuri omiaan herättämään tunnustustakaan kylämme riennoista ja edesottamisista. Vaan mitähän nyt lienee sattunut?
Eipä ihmeitä. Voin vakuuttaa sen hyvällä tunnolla. Ei mitään ihmeitä joita ei olisi muuallakin sattunut ja käsitykseni on, että mitään ihmeitä ei voinekkaan tapahtua aivan lähiaikoina. Sillä minkä olen kuullut, on tämä kyläkunta ollut olemassa jo pitemmän aikaa, eikä mitään ihmeitä ole vielä sattunut. Jos jotain sellaista yhtä ja toista on joskus sattunutkin, josta juorut ovat kulkeutuneet kauemmaksi kylän rajoja, niin sellaista on sattunut ennenkin, eikä sitä voi ihmeeksi lukea. Kuuluvathan ne elämämme jokapäiväisiin tapoihin ja tottumuksiin. Ja kun nämä tavat ja tottumukset ovat ajatuksiimme juurtuneet jo ollessamme pieniä vesoja ja kun olemme nähneet, että tätäkin kurssia pitämällä haahtemme pääsee yli elämän myrskyävän meren, niin ihmeppä tosiaan, jos kurssia muuttelisi vanhalta koetellulta omaperäisen tutulta suunnalta.
En kumminkaan tällä tarkoita sitä, että me kaikki oltaisi yksimielisesti saman periaatteen miehiä töissämme ja toimissamme. Ei! Sanon sen jo näin etukäteen, että minua ei yliarvioitaisi tarkoituksessani. Sillä tiedämmehän me jokainen, että useampihan olemme oman periaatteen miehiä. Jos yksi rupeaa vänkäämään asiaa, että se on niin, niin meissä on Jumala paratkoon holttia sanoa vasten nokkaa, että ei! Se asia on näin! Vaikka meillä ei oikein varmaa tietoa asiasta olisikaan. Mutta sittenkin, tarkoitan näet, miten sanoisin, nuorison riennot ja sen henkisten pyrkimysten ilmaukset, virtaavat suurimmalta osalta edelleen yhteiseen vanhaan uomaan. Ne ovat muodostuneet tavoiksi vanhojen kaavojen mukaan, joista on niin perin vaikea luopua, vaikka niistä useasti on mieliharmia ja muuta vahinkoa.
On sentään olemassa sellaisiakin henkilöitä, jotka ovat viisanneet sinnepäin, että tämä kurssi ei ole enää pätevä ja että sitä vähän kerrallaan pitäisi ruveta kantraamaan toiseen suuntaan, jos mielimme pysyä alati eteenpäin vierivän ajan tasalla. Olen näin ajattelevien henkilöiden kanssa yhtä mieltä asiassa ja siksi tekisi vähän mieleni noin vain yleispiirtein tarkastaa niitä periaatteellisia tapoja, jotka meissä niin itsepintaisesti istuvat ja jotka mielestäni olisi jo aika arvottomina rikkaruohoina juuria pois. Kun tarkoitukseni ei ole ketään tällä kirjoituksellani loukata, niin pyydän lukijaa hyväntahtoisesti seuraamaan mukanani pienelle kyläretkelle, jossa hän on tilaisuudessa tekemään havainnoita ja arvosteluja näkemästään ja kuulemastaan. Mutta ikävä kyllä, tänään ei ole sopivaa tilaisuutta siihen. Vaan kun tavannemme toisemme vastakin, niin ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa teemme tuon kyläretken.
Sitä odottamaan jääden piirrän
Jussin poika. Kansan Voima 2.2.1926, s. 4.
