REINON TARINA – OSA II
Pälkjärveläinen Reino päätyi vävyksi uusmaalaiseen sukuun naituaan Nurmijärvellä syntyneen Airin vuonna 1953. ”Airilla ja minulla on kummallakin Karjalan poika!” kihersi imelän onnellisena Airi-vaimon omintakeinen Eeli-täti, joka oli leskeksi jäätyään napannut sulhasekseen Kannaksen evakon. Mitä sisarentyttären mieheen tuli, Eelillä oli hänestäkin varma mielipide: ”Airi sain niiiii-iiin hyvän miehen. Ja nätin.” Eelin hempeä ilme ja tyttömäisen kaihoisa katse vahvistivat ihastuneiden sanojen aitouden.
Eelin ja Airin ”Karjalan pojat” tulivat molemmat Neuvostoliitolle luovutetuista pitäjistä mutta he edustivat silti eri murrealueita, nimittäin kaakkois- ja savolaismurteiden puhujia. Jopa Suomen karjalaisheimo jakaantui kahteen eri ryhmään, minkä lisäksi oman lukunsa muodostivat karjalan kieltä puhuvat ortodoksikarjalaiset, joita asui Suomen puolella vain vähäisessä määrin.
Karjalan väestömuutoksen heijastuma sukujuuriin
Väestökehitykseen Laatokan Karjalassa vaikutti merkittävästi 1617 Ruotsin ja Venäjän solmima Stolbovan rauha, jonka seurauksena Käkisalmen lääni liitettiin Ruotsi-Suomeen. Se johti väestömuutokseen, sillä suurin osa alueen karjalaisesta kantaväestöstä pakeni Venäjälle 1600-luvun kuluessa. Luterilainen käännytyspolitiikka, kulttuuriset seikat sekä raskas verotus aiheuttivat ortodoksien laajan pakolaisliikkeen. Tyhjeneviin kyliin puolestaan siirtyi uutta luterilaista väestöä lännempää, erityisesti Savosta, mutta myös muista maakunnista aina Pohjanmaata myöten. (Lähteet: https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_v%C3%A4est%C3%B6muutos_1600-luvulla ja https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalaiset)
Karjalan valloitushistoriasta seuranneet väestömuutokset näkyvät pälkjärveläisen Reinon sukujuurissa yllä kuvatun viitekehyksen kaltaisesti. Reinon geneettinen perimä siis vastaa Pälkjärven yleishistoriallisia suuntaviivoja. Otaksumat sukujen alkukodeista perustuvat suulliseen perimätietoon eikä niitä ole jäljitetty eksaktisti, joten seuraavat tiedot saattavat sisältää virheitä.
Reinon äidinpuoleisen suvun eli Hämäläisten arvellaan muuttaneen Naatselkään nimensä mukaisesti Pohjois-Hämeestä. Muistan hämärästi jonkun maininneen Virrat tässä yhteydessä. Makarin sukuhaarassa on kerrottu kuulopuheena tarinaa, että Hämäläinen/Hämäläiset olisivat ensin tulleet Kiteelle, mistä he olisivat jatkaneet Pälkjärvelle. Eräs suvun mies on joskus tokaissut: ”Joku sotilaskarkuri Hämeestä se on ollut!” Vaikkei viimeksi mainitusta oletuksesta ole hankittu faktatietoa, se kuulostaisi loogisesti järkeenkäyvältä ottaen huomioon, kuinka Ruotsi-Suomi rekrytoi väkipakolla muun muassa hämäläisiä suurvaltasotiinsa Keski-Eurooppaan 1600-luvulla. (Paavo Valonen 27.12.2021)
Hämäläisiä asui sekä Makarissa että Naatselässä. Kaikki Makarin ja Naatselän Hämäläiset olivat sukua keskenään, mutta ilmeisesti he eivät olleet enää kovin läheistä sukua, koska Reino ei mieltänyt Makarin Hämäläisiä sukulaisikseen. Ulkonäöltään sekä Naatselän Hämäläiset että Piimäselän veljekset Makarista olivat tummia ja pitkäkasvuisia vaan eivät tukevia (Paavo Valonen 27.12.2021).
Toista Makarin Hämäläistä kutsuttiin Ukko-Hämäläksi, toista Poika-Hämäläksi. Edeltävässä Emil-artikkelissa mainitun Eljas Hämäläisen kotipaikka oli Poika-Hämälä, viralliselta tilannimeltään Paavola. Se sijaitsi Naatseläntien varressa. Hämäläisiä asusti edelleen Piimäselän talossa Makarin koululta hiukan Naatselkään päin tien pohjoispuolella, missä pihapiirin suuret kuuset ja lehtikuuset kukoistavat näkyvästi vieläkin. Piimäselkää asusti joukko – ehkäpä noin neljä kappaletta – Hämäläisen veljeksiä, jotka olivat poikamiehiä yhtä lukuun ottamatta. Vain Mikko-veli oli naimisissa Naatselästä lähtöisin olevan Aino Immosen kanssa. (Paavo Valonen 27.12.2021)
Naatselän Hämäläisten kantataloa – Reinon sukutaustan näkökulmasta – pitivät Tilda Nissisen vanhemmat Taneli ja Katri Hämäläinen, s. Vuojolainen. Heidän tilansa Niemelä lohkottiin Katrin vanhempien Tahvo ja Liisa Vuojolaisen omistamasta Kivelästä erottamalla siitä puolet vuonna 1917 (Tapani Vuojolainen 22.2.2021). Niemelä sijaitsi Vaaranmäeltä Luopaussalmen suuntaan. Aukusti ja Anni Hämäläinen asuivat samoilla kulmilla lähempänä Jänisjärven rantaa. Tildan sisar Elma emännöi Heinosen taloa sangen lähellä Juurikkarantaa ja Immosta.
Hämäläistaustaan voisi viitata eräiden sukulaisten perihämäläinen olemus, jota leimasivat harvasanaisuus, hiljaisuus ja hidas rauhallisuus, vaikka he olivat ehdottomasti osaavia, ahkeria ja älyllisesti teräviä. Reinon Tilda-äidin sisaruksista osa oli tyypiltään jäyhiä, vaiteliaita hämäläistyyppejä (mm. Hemmi-eno ja Eino-eno), osa taas vilkkaita, vikkeläkielisiä karjalaisia (mm. Elma-täti ja Leivo-eno). Reino saattoi käyttää puheessaan välisanana ”tuta, tuta”.
Reinon isänpuoleisen suvun eli Nissisten uskotaan olevan lähtöisin Keski- tai Pohjois-Pohjanmaalta suvun perimätiedon mukaan. Reinon soanlahtelaisen Toivo-serkun poika Timo on tehnyt jonkin verran sukututkimusta, minkä yhteydessä hän on selvitellyt Nissinen-nimen esiintyvyyttä alueittain, mistä pystyy tekemään vähintään hypoteettisia päätelmiä. Timo Nissisen selvitykset johtavat Kokkolan pohjoispuolelle entisiin Lohtajan ja Kälviän kuntiin. Kälviällä lähellä Lohtajan rajaa sijaitsee Nissinkylä, missä asuu tänäkin päivänä paljon Nissisiä. Toinen Nissisten keskittymä sijoittuu Iisalmen alueelle, kolmas Joensuun tienoille ja neljäs, kaiketi suurin, oli Soanlahdella. Nämä keskittymät seuraavat hyvinkin tarkasti vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan rajalinjaa vinosti poikki nykyisen Suomen. Täten vaikuttaa todennäköiseltä, että suku olisi liikkunut Pohjanmaalta rajan suunnassa halki Suomen päätyen vähin erin aina Jänisjärvelle saakka. (Timo Nissinen 4.2.2010)
Epäilemättä kummankin suvun geeniperimään on matkan varrella vuosisatojen kuluessa sekoittunut erilaista itäsuomalaista ainesta muualtakin kuin vain Pälkjärveltä ja Soanlahdelta. Esimerkiksi Reinon isänäiti Wilhelmiina (s. Kopperi) oli kotoisin Ruskealasta. Reinon Aleksi-setä, joka vanhimpana poikana peri Pekkalan talon jääden sinne isännäksi, löysi itselleen morsiamen Ilomantsin Möhkönvaarasta. Aleksi tutustui tulevaan vaimoonsa Anna-Liisa Ikoseen ajaessaan talvisin järvimalmia Möhkön rautaruukkiin, mikä tarjosi hyvää lisätuloa Soanlahden miehille. (Timo Nissinen 4.2.2010)
Perheen perustaminen Naatselkään
Emil Heikinpoika Nissinen (1899–1951) nai Tilda Tanelintytär Hämäläisen, naatselkäläisen talontyttären (1900–1966) asettuen asumaan Naatselkään, mistä Emil ja Tilda ostivat Juurikkarannan maatilan, jota he ryhtyivät viljelemään 1920-luvun jälkipuoliskolla. Vuokralaisina heillä asui sisävesilaivankapteeni Aarne Immonen vaimonsa Hiljan kanssa talon toisessa päässä, minne johti erillinen sisäänkäynti.
Juurikkarannan komean hirsitalon oli rakennuttanut – talon koosta päätellen – ilmeisen vauras kauppiaspariskunta, joka oli muuttanut Pälkjärven luonnonkauniiseen miljööseen viettääkseen siellä rauhallisia eläkepäiviä. Talo sijaitsi toden totta upealla paikalla. Saatan muistaa väärin, mutta epäilen kuulleeni, että kauppiaspariskunta olisi asunut Pietarissa ennen vallankumousta. Mahdollisesti hiljainen maalaiselämä kävi pitkän päälle liian yksitoikkoiseksi suurkaupungin vilskeeseen tottuneille liikeihmisille, joten he myivät Juurikkarannan muuttaen ehkä Viipuriin.
Reino päästi ensimmäisen parkaisunsa Juurikkarannassa 7.6.1928. Häntä oli edeltänyt vauvaikäisenä kuollut Marketta-tytär, olihan lapsikuolleisuus 1920-luvulla vielä valitettavan yleistä. Myös Reinon jälkeen syntynyt Martti-vauva menehtyi. Kun seuraava pienokainen ilmaantui perheeseen 1932, nelivuotias pikku Reino kutsui uutta poikavauvaa Martiksi. Niinpä vauva kastettiin Martiksi. Niin Martti 2 kuin loputkin jälkeläiset säilyivät hengissä vanhoille päivilleen saakka. Kahta nuorinta sisarta lukuun ottamatta kaikki lapset syntyivät Pälkjärvellä. Reinon ja Martin ohella Pälkjärvellä syntyneitä sisaruksia olivat Viljo, Hilja ja Eino. Liisa, toiseksi nuorin sisar, syntyi evakossa Maaningalla; kuopus Annikki tuli maailmaan Pyhäselässä.
Reinon lapsuudenkodissa vietettiin tavallista hyvää maalaistalon arkea, johon kuului vireä yhteydenpito sekä kyläläisiin että sukulaisiin vierailujen muodossa. Joulua, juhannusta ynnä muita pyhäpäiviä juhlistettiin asianmukaisesti. Joulupöytään valmistettiin myös hämäläiset laatikkoruuat, vaikka Karjalassa elettiinkin. Puurot, karjalanpaisti, lanttukukko, karjalanpiirakat ja Jänisjärven kalat lukeutuivat arkiruokiin. Emil-isä ja Reino-poika tapasivat käydä kekrimarkkinoilla Värtsilässä. Välillä heillä oli jotain myynnissä markkinoilla; toisinaan he kävivät siellä vain kiertelemässä.
Välttämättömien viljelyskasvien, kuten viljan ja perunan, lisäksi Juurikkarannan pihalla kasvoi mansikoita, viinimarjapensaita ja koristekasveja, kuten juhannusruusuja ja sireenejä. Jälkimmäiset sinnittelivät villiintyneessä luonnossa ainakin vielä 2010-luvun alkuvuosina. Hevonen oli tärkeä kumppani niin töissä kuin liikkumisessa. Reinon ollessa hyvin nuori perheessä oli muiden kotieläinten ohella pystykorva nimeltä Vili.
Värtsilässä Emil ja Reino kyläilivät joskus pankinjohtaja Raino Hallbergin järvenrantahuvilalla, jonka raunioiden ympärillä levittäytyy nykyisin venäläinen lomakylä, nimittäin Jänisjärven metsähotelli Inkeenniemellä. Reinolle nämä vierailut jäivät erityisesti mieleen, koska Hallbergin 1937 valmistunut hieno huvila poikkesi tavanomaisista maalaistaloista (ks. kuva Kortelaisen artikkelista Värtsissä). En tiedä, mistä Emil tunsi Hallbergin, mutta veikkaisin suojeluskuntayhteyksiä. Hallberg oli Värtsilän suojeluskunnan toinen alullepanija syksyllä 1917. Sisällissodan kuukausina 1918 hän toimi Värtsilän suojeluskunnan päällikkönä. Päätoimisesti hän työskenteli Pohjoismaiden Yhdyspankin Värtsilän konttorin johtajana 1917–1940. (Kortelainen 2011; Partanen 2000, 108, 111.)
Reinon muistoja jatkosodan vuosilta ja varusmiespalvelusta
Evakosta palaajia odottivat sodan ja neuvostomiehityksen jäljet Naatselässä. Metsistä löytyi aseita ja ammuksia, joita keräiltiin pois. Joitain yksittäisiä taloja oli joko purettu tai poltettu. Yksi hävitetyistä taloista oli Tildan synnyinkoti Hämäläinen. Siksi Taneli ja Katri Hämäläinen laajensivat ja korjasivat pihassaan sijainneen talousrakennuksen asuttavaan kuntoon viettäen siinä jatkosodan vuodet.
Juurikkarannasta oli palanut välirauhan aikana vain vanha savusauna, joka rakennettiin uudelleen modernisoituna piippusaunana. Muuten paikat olivat venäläisten jäljiltä kohtalaisessa kunnossa eikä niitä ollut rikottu tai tahallisesti sotkettu. Huoneet olivat irtaimistosta tyhjät lukuun ottamatta tuvassa vanhastaan olleita kiinteitä penkkejä. Navetan oven viereen oli jäänyt venäläisiltä maataloustarvikkeita tai vastaavia käyttöesineitä.
Jatkosodan aikana Nissisillä oli sekä venäläinen sotavanki töissä että sotasaaliina saatu jukuripäinen venäläishevonen oman lauhkean Suomenhevosen parina. Talvella tehtiin porukalla metsätöitä, joihin sotavankikin osallistui. Hän osasi taltuttaa venäläishevosen vetämään puukuormaa. Suhteet venäläisvankiin olivat hyvät puolin ja toisin. Kun venäläinen piti palauttaa määräysten mukaisesti vankileirille, Emil sai suhteidensa avulla haettua hänet takaisin. Viranomaiset eivät halunneet vankien asuvan liian kauan samassa talossa, jottei synny turhan läheisiä suhteita suomalaisiin. Virallisten ohjeiden mukaan vangit olisi pitänyt lukita yöksi sakon uhalla, mutta harvassa paikassa sääntöä noudatettiin, ei myöskään Nissisillä. Vanki söi samassa pöydässä muun perheen kanssa.
Toiseen evakkomatkaan sisältyy jaettu yhteismuisto Makarissa asuneen Aino Valosen (s. Hämäläinen) kanssa. Aino, Tyyne ja Reino ajoivat pälkjärveläislehmiä kohti evakkopaikkakuntia. Reino oli liikkeellä hevospelillä. Taivallus eteni Onkamon kannaksen kautta Rääkkylän Vahalahteen, missä karjanajajien tiet erosivat.
Onkamon kannaksella kolmikko yöpyi Särkijärven rannassa suurehkossa maalaistalossa, missä lehmille oli laitettu aitaus pihapiiriin. Vastaava aitaus oli valmisteltu myös Vahalahdessa, mistä enin osa karjasta lastattiin proomuihin luultavasti Varkauteen vietäväksi. Reino sen sijaan jatkoi lehmineen PyhäselänNivansaloon välirauhan aikana hankitulle keskeneräiselle asutustilalle. Reino pyysi Ainoa ja Tyyneä auttamaan Nissisten lehmien kuljetuksessa perille Nivansaloon, minne matkaa oli linnuntietä pari, kolme kilometriä, mihin avuliaat kohtalotoverit empimättä suostuivat. Reino sitoi lehmät hevoskärrynsä perään ja Nivansalossa puihin kiinni, minkä jälkeen hän toi Ainon ja Tyynen hevosella takaisin Vahalahteen yöpymään ennen proomukuljetusta. (Aino Valonen 23.12.2021)
Näitä tapahtumia Aino ja Reino muistelivat aina tavatessaan Pälkjärvi-seuran kokoontumisissa Käpylän Karjalatalolla kuluvalla vuosituhannella. Syyskuussa 1944 Reino oli 16-vuotias. Neljä vuotta vanhempi Aino oli silloin parikymppinen. (Aino ja Paavo Valonen 23.12.2021)
Reinon suorittaessa tavanomaista varusmiespalvelustaan Lappeenrannassa hän kuului rakuunarykmenttiin. Rakuunoiden asepuvun punaisista housuista oltiin luopumassa 1940-luvun lopulla, vaikka viimeisiä käytössä olleita housuja kulutettiin loppuun. Luurankotakit kuuluivat jo historiaan. Päästyään auto- ja panssarivaunukoulutukseen Mikkeliin Reino käveli päivänä eräänä Mikkelin kadulla punahousuisessa rakuunaunivormussaan. Sota-aikaisessa päämajakaupungissa sijaitsi edelleen sotilasläänin esikunta tms. Esikunnassa työskentelevä korkea-arvoinen upseeri tuli Reinoa vastaan kiinnittäen huomiota katukuvasta poikkeavaan punahousuun. Uteliaisuudesta hän pysäytti sotilaspojan ihan vain kysyäkseen, mitä Lappeenrannan rakuuna Mikkelissä tekee. Nuori Reino oli otettu hyvin sujuneesta keskustelusta moisen arvohenkilön kanssa.
Reinon armeija-aikoina harjoitettiin sellaista äkseeräystä, joka nykyisin on kielletty simputuksena, vaan ei Reinolle silti mitään traumoja jäänyt asevelvollisuudesta. Jos tupatarkastuksessa sängyt eivät olleet pedatut riittävän millintarkasti, petivaatteet riuhtaistiin yhdellä rajulla nykäisyllä lattialle. Jos vaatekaappien järjestyksessä löytyi huomauttamista, sotilaspojat määrättiin seisomaan asennossa kapeiden, korkeiden kaappien päällä yläilmoissa huojuen. Suunnistuskisoissa varusmiehet osoittivat aitoa joukkuehenkeä. Huonokuntoisempia ryhmän jäseniä autettiin ja vauhditettiin juoksussa siten, että kaksi vahvempaa juoksijaa otti kummaltakin puolelta käsikynkkään tukevasti, jolloin heikompaa tuettiin etenemisessä.
Reinon lapsuudenmuisteluita Pälkjärveltä ei käydä tässä tarkemmin läpi, koska useita hänen kertomiaan anekdoottimaisia pikku tarinoita hauskoista tai jännittävistä sattumuksista julkaistiin Pälkjärveläinen-lehdessä 2011. Artikkelin otsikko oli ”Muistinvälähdyksiä lapsuusvuosilta Naatselästä”.
Evakon valmius palata kodin kivijalalle
Kotiseutunsa menettäneet evakot suhtautuivat hyvin eri tavoin tilaisuuteen vierailla Karjalassa 1990-luvulta lähtien. Osa lähti innolla kivijalkamatkailemaan vanhoille kotikonnuilleen, kun taas toiset kieltäytyivät kunniasta jyrkästi. Kuten Reinon 18.12.2021 julkaistusta muistokirjoituksesta saattoi lukea, Reino reissasi runsaasti Karjalassa palaten Naatselkään useita kertoja. Samoin hänen sisarensa osallistuivat valkovuokkomatkoille. Sitä vastoin heidän Joensuussa asunut veljensä ei halunnut lähteä matkaan, vaikka hänelläkin täytyi olla kunnollisia muistikuvia Pälkjärveltä ikänsä perusteella. Eräs Sortavalassa syntynyt Reinon aikuisiän ystävä paheksui lievästi Reinon kotiseutumatkoja, koska hän tulkitsi ne Venäjälle suuntautuvaksi turismiksi.
Reino päivitteli ja harmitteli suuresti kylä- ja peltomaiseman umpeenkasvua, kun sankka metsä oli ottanut vallan asutusta kulttuuriympäristöstä. Hänen silmäänsä uskomattoman rehevä, monimuotoinen luonto ei hivellyt, koska hän näki sielunsa silmin vanhan näkymän. Hänen suhtautumistaan Karjalan rappioon – kuoppaisista teistä huonokuntoisiin talonröttelöihin – tuskin tarvitsee erikseen kommentoida.
Vaikka kivijalkamatkamme onnistuivat täydellisesti ja Reino oli oikein tyytyväinen monipuolisiin retkiimme, viimeisen reissumme jälkeen 2013 Reino totesi, että Karjalan matkat on hänen osaltaan nyt tehty. Hän painotti nähneensä kaiken perusteellisesti eikä kokenut jäljellä olevan hänelle enää mitään uutta. Pessimistisesti hän uskoi metsittymisen etenevän entisestään ja Naatseläntien käyvän aina vain ajokelvottomammaksi, joten hänestä oli turha ylittää valtakunnan rajaa. Joissain valokuvissa hänen kasvoiltaan välittyy liikutus, joten kenties käynnit menetetyillä kotikonnuilla olivat henkisesti raskaampia kuin aavistimmekaan, vaikkei hän koskaan sanallisesti vihjannut siihen suuntaan. Me kaikki olimme silti yhtä mieltä, että oli erinomaisen hyvä asia, että Reino ehti ja jaksoi matkustella Karjalassa sen ollessa vielä mahdollista.
Avainkokemukset sukupolvien ketjussa
Niin omituiselta kuin se äkkiseltään kuulostaakin, Emilin, Reinon ja minun sukupolvieni avainkokemuksia yhdistää yksi yhteinen kytkös. Tapahtumien vyöryn on saanut liikkeelle niin hyvässä kuin pahassa sama alkuvoima, vaikka sen konteksti ja ilmenemismuodot ovat poikenneet toisistaan eri vuosikymmeninä. Aina ne ovat silti liittyneet Neuvostoliiton kommunistisen vellonnan välillisiin tai välittömiin seurausvaikutuksiin, olipa neuvostokommunismi sitten nousukiidossa tai laskusuunnassa. Tai ehkä pitäisi puhua ideologian sijasta vain valtapoliittisista suhdanteista… Tunnistatko ajatuksenjuoksuni, kun listaan allekkain kunkin aikakauden avainkokemukset henkilöittäin?
- Emil 1917–1918: punaisten vallankumousyritys eli kapina Venäjän bolševikkivallankumouksen innoittamana ja tukemana Þ sisällissota Þ invalidisoituminen = negatiivinen lopputulema
- Reino 1939–1944: Molotov–Ribbentrop-sopimus Stalinin laajentumispolitiikan kulminaationa Þ talvisota Þ evakkous Þ jatkosota Þ evakkous = negatiivinen lopputulema
- Marja 1989–1991: Berliinin muurin sortuminen, itäblokin hajoaminen ja Neuvostoliiton romahdus Þ kylmän sodan päättyminen Þ väitöskirja + ammatillinen toiminta liittyen Baltiaan 1992–2007 = positiivinen lopputulema
- Nykypolvi: historiattomuus ja näköalattomuus
Teksti ja värivalokuvat: Marja Nissinen 1.1.2022
LÄHTEET
Henkilömuistelut: julkaisemattomat kirjoitukset, sähköpostiviestit ja suulliset haastattelut
Nissinen, Reino | vuosien mittaan
Nissinen, Timo | 4.2.2010
Valonen, Aino (tallentaja: Valonen, Paavo) | 23.12.2021
Valonen, Paavo | 23.12.2021 ja 27.12.2021
Vuojolainen, Tapani | 22.2.2021 kommentti Vuojolaisen kuva-albumiin Pälkjärvi-seuran kuva-arkistossa
Wikipedia-artikkelit ynnä muut nettiartikkelit
Karjalaiset | https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalaiset
Karjalan väestömuutos 1600-luvulla | https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_v%C3%A4est%C3%B6muutos_1600-luvulla)
Kortelainen, Unto (2011). ”Halperin huvila.” Värtsi, Värtsilän verkkolehti 4.5.2011. | https://vartsi.net/2011/05/04/halperin-huvila/
Tutkimusjulkaisu
Partanen, Jukka (2000). ”Taistelu Värtsilästä 1918.” Teoksessa Partanen, Jukka & Turunen, Matti & Tuunainen, Pasi (toim.) Yhteinen kutsu: Kirjoituksia maanpuolustuksen vaiheista Pohjois-Karjalassa. Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 8, s. 108–118. Joensuu: Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys.
Kiitokset Lissu Kaivolehdolle vanhojen valokuvien jäljityksessä.
