KATRI HILTUNEN MUISTELEE LAPSUUTENSA KOTIKIRKKOA / Riitta Pakarinen

Kuulin Pälkjärvi-lehden toimituskunnalta, että Katri Hiltunen s. Timonen olisi valmis kertomaan muisteluksia lapsuutensa kotikirkosta Pälkjärvellä, lähinnä 1930-luvulta. Syyskuinen sunnuntai sopi meille molemmille, ja niinpä kirjoitin Katrin muistelukset, jotka tulivat kuin apteekin hyllyltä, tuoreeltaan paperille. Antakaamme siis puheenvuoro Katrille itselleen.

Pyhäaamun rauha hiljaa huokuilee

Rakas lapsuuteni kotikirkko sijaitsi kauniilla kumpareella Sortavala-Värtsilä-maantien läheisyydessä. Isäni Paavo Timonen oli Pälkjärvellä myymälänhoitajana ns. Kassantalossa toimineessa Yhteishyvän myymälässä eli “Alakaupassa”. Asuimme saman rakennuksen toisessa päädyssä, ja matkaa kotoani kirkkoon oli hieman toista kilometriä. Muistan hyvin kesän ensimmäiset mustikat kirkkopuistossa, sillä kirkkomatkamme ajoittuivat enimmäkseen kesäaikaan.

Äidin johdatuksella sinne menimme, minä ja pikkusiskoni Kirsti. Mukana oli myös Miina-täti (Miina Haverinen s. Makkonen), joka asui pihapiirissämme olleessa mökissä. Miina ei ollut oikea tätimme, mutta me Timosen tytöt olimme Miinalle hyvin läheisiä, melkein kuin omia lapsia, joita Miinalla ei ollut.

Sunnuntaina aamiainen syötiin jo hyvissä ajoin. Kirkonkellot kumahtelivat, kun astelimme ylämäkeen, ja matkan varrella seuraamme liittyi muutakin kirkkokansaa. Muistan Könösen Ellin ja hänen ystävänsä, kuin myös Berqvistin Kirsti-emännän valkoisessa huivissaan. Pappilan mäeltä laskeutui Hämäläisen Juho harmaassa, kotikutoisessa puvussaan.

Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin?

Sisällä kirkossa meidät vastaanotti kaunis alttaritaulu, kuin kutsuen: “Tulkaa minun tyköni!” Lapsen silmää kiehtoivat erityisesti alttaritaulun yläosan kaksi enkeliä.

Ida Silfverbergin 1876 maalaama alttaritaulu “Tulkaa minun tyköni” on nykyisin Viinijärven kirkossa.
Kuva Matti Holopainen.

Meillä oli vakituiset penkit lähellä saarnastuolia. Silloin, kun Alahovin herrasväkeä oli kirkossa, he istuivat edessä oikealla olevilla vakipaikoillaan. Myös Sarlundin Fiinu souti järven yli silloin tällöin kirkkoon lapset mukanaan.

Suntio Antti Vasko kävellä hipsutteli hiljaisin askelin toimitellessaan hänelle kuuluvia tehtäviä. Parta vain lepatti virsinumeroita tauluun asetellessa ja talvisin halkoja kaminaan lisätessä.

Sitten kanttori Kilpiranta aloitti urkujen soiton ja veisuun komealla äänellään. Kun liturginen osuus oli toimitettu, oli saarnan vuoro. Rovasti Siimes oli kuollut ja papinvirkaa toimitti pastori Anttila. Hänen saarnavirtensä oli virsi numero 532 “Taas siunattu päivä nyt luo valoaan maan peittäen kirkkauteensa.” Lapsista saarna saattoi tuntua pitkältä, mutta jokin “sinapinsiemen” siitä jäi kuitenkin useimmiten itämään.

Saarnan päätyttyä kerättiin kolehti. Miina-täti kaivoi kukkarostaan kahisevan setelirahan, varsinkin silloin, kun kolehtia kerättiin lähetystyölle. Lähetystyö oli hänelle kaikki kaikessa.

Kirkosta poistuttiin hartain mielin ja kotona juotiin heti kirkkokahvit. Kirkkokahveilla oli usein myös vieraita, vaikkapa Sarlundin väkeä.

Joskus, kun olin Kirstin kanssa kahdestaan kirkossa, kiipesimme ylös lehterille. Siellä oli jännittävää seurata kanttorin urkujen soittoa ja varsinkin sitä, kuinka Antti Sorsa polki urkuja.

Aisakello helkkää, loistaa tähdet, kuu

Talvisin kirkossa käytiin harvemmin, eihän sinne ollut muuta kuin hevostie. Oikaisimme Miinan kanssa Tauno Immosen kautta, ettemme olisi jääneet ravaavien hevosten jalkoihin.

Jouluna kirkko oli komeassa juhla-asussa. Siellä loistivat elävät kynttilät. Kirkko oli tupaten täynnä kuten joulukirkot yleensä. Joulutunnelma oli käsin kosketeltavissa. Kirkkokuoro lauloi, ja tilaisuus painui lapsen mieleen lähtemättömästi. Voi sitä aisakellon ja kulkusten helinää, kun kirkkokansa purkautui kotimatkalle!

Kiitävi aika, vierähtävät vuodet

Rippikoulun ehdin aloittaa Pälkjärven kirkossa vuonna 1939. Mutta sitten tuli ankea sota ja rippikoulu jäi tietenkin kesken. Rippikoululaiset hajaantuivat kuin akanat tuuleen.

Perheemme muutti kaupan mukana Tohmajärvelle, ja siellä kävin rippikoulun loppuun. Konfirmaatiosta muistan vain Vuojolaisen Eevan, ehkä siellä oli muitakin pälkjärveläisiä. Omaan kirkkoon oli kova ikävä ja kova ikävä oli omia tovereitakin.

Viimeinen muistikuva omasta kotikirkosta on talvisodan aikana iltapimeässä pidetyt sankarihautajaiset. Vainajan nimeä en muista. Olin mukana Pikku-Lottana, ehkä olisin ollut siellä muutenkin.

Kiitän äitiäni, kun hän ohjasi askeleeni kirkkotielle. Se tie on ollut minulle rakas koko elämäni ajan. Nyt vanhana ja huonokuntoisena en enää jaksa mennä kirkkoon, mutta seuraan kirkonmenoja eri tiedotusvälineistä. Rakkain virteni on virsi numero 397: “Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa, kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla. Käyköön myötä, taikka vastaan, eipä Isä hylkää lastaan. Herra ohjaa parhaaksemme, kaikki vaiheet päiviemme.”

***

Aioin ehdottaa yhdeksänkymmentävuotiaalle Katrille, että hän laulaisi minulle tuon lempivirtensä. Emme kuitenkaan ehtineet, sillä Katri ja Veikko Hiltusen oveen koputettiin ja he saivat tuttavapariskunnan vieraakseen.

Juttu on julkaistu Pälkjärveläinen lehden numerossa 12/2014


Tästä voi kuunnella Katrille rakkaan virren 397


Pälkjärveläinen lehden numerossa 3/2011 julkaistussa Riitta Pakarisen jutussa ”Alakaupasta yläkauppaan” Katri Hiltunen kertoo työstään Pälkjärven Yhteishyvässä.

Katri Hiltusen (1924-2015) muistokirjoitus löytyy Pälkjärveläinen lehden numerosta 16/2016. Siinä Katria muistelee Kerttu-siskon tytär Airi Anneli.


Katri ja Veikko Hiltunen. Kuva Katri Hiltusen albumista
Pälkjärven kirkko. Kuva Pertti Tuomisen arkistosta.

Pälkjärven kirkon kello kumahtelee yhä edelleen. Nyt paikkana on Pielisensuun kirkko Joensuussa

Yhteensoitossa iso teräksinen kello ja pienempi Pälkjärven vaskikello soivat vuoronperään. Ensin lyö iso kello ja kaiku on 8 sekunttia. Sitten lyö pienempi kello ja kaiku on 5 sekunttia.
Papinkelloissa soi pelkästään Pälkjärven kirkon vaskikello.

Kellojen soitto messun alkamisen merkiksi.

Huomenkellot soivat tuntia ennen messun alkua – kesto 10 minuuttia. Papinkellot soivat 10 minuuttia ennen messun alkua – kesto 4 minuuttia. Yhteensoitto 5 minuuttia ennen messun alkua. Kun kellot lakkaavat soimasta alkaa pappi puhua.

Ehtookellot soivat lauantaina kello 18 pyhän alkamisen merkiksi. Kesto 10 minuuttia.