Ruskealasta Pälkjärvelle
Muutto Ruskealan Alalammilta Pälkjärven Naatselkään vuonna 1930 oli viisitoistavuotiaalle Tyyne Miinalaiselle raskas kokemus. Elämä kahden veljeksen yhteistaloudessa järven rannalla oli ollut lapsista huoletonta ja hauskaa. Oli valoisa kotitalo, uimaranta lähellä, oli samanikäisiä serkkuja, oli ystäviä. ”Uusi koti oli pimeä ja syrjäinen metsämökki, jossa ei edes ulkoseinät ollut maalattu”, Tyyne kirjoitti 65 vuotta myöhemmin muistellessaan muuttoa Naatselkään. Naapurissa oli ainoastaan poikia ja seurana alkuun vain nuoremmat sisaret Jenny, Sirkka ja Saimi, hän kertoi. Pekka-isän hakiessa muuttotalvena heiniä entiseltä kotitilalta istui Tyyne heinäkuorman päällä päästäkseen tapaamaan serkkujaan. Paluumatkan hän sitten itki ikäväänsä.
Kahdeksan vuotta myöhemmin löytyy Tyynestä iloisempia uutisia. Makarin koulun opettajatar Maikki Leini kirjoitti viestin, jonka hänen tyttärensä Anna-Liisan oli määrä viedä saman kylän ”pojalle” Viljam Laasoselle. Näin lappusen lähettäjä kirjoitti:
Herra Laasonen!
Tulin eilisellä kirkkomatkalla sellaiseen käsitykseen, että Teitä odotetaan vieraaksi Miinalaiseen. Nyt tuli viesti, että odotukset lienevät turhia, ette ole käynyt. Ettekö voisi huomenna pistäytyä talossa, voisin siitä Anna-Liisan mukana sähköttää. Hän käy tänään siellä. Odottavan aika on pitkä ja ikävä!
Terv. Maikki Leini
JK Pistäkää lappu AL:n mukaan, käyttekö vai ette.
Viesti löytyi kauniisti taitettuna Tyynen nk. sotilaspassin välistä puoli vuosisataa myöhemmin.
Pitoemännästä emännäksi
Makarin Vehnämäestä kotoisin oleva, Helsingissä asuva poikamies Viljam Laasonen oli kutsunut pitoemännäksi äitipuolensa hautajaisiin naapurikylästä Saara ja Pekka Miinalaisen vanhimman tyttären Tyynen. Viljam kirjoittaa päiväkirjassaan vuonna 1938: ”Tyyne Miinalainen hoiti tehtävänsä tunnollisesti ja oli muutenkin reipas ja ahkera”. Vielä saman vuoden aikana Viljam tarvitsi uudestaan pitoemäntää, tällä kertaa järjestämään isänsä Heikin hautajaisia. Yhteistyö sujui niin hyvin, että Viljam vei pitoemäntänsä kihlamatkalle Sortavalaan. Näin alkoi Tyynen ja Viljamin yhteinen taival.
Viljamin ja Tyynen hyvä ystävä ja allekirjoittaneen kummitäti, Kotilieden erikoistoimittaja Mirja Huuhka, sepitti lehteensä 1940-luvun puolivälissä nimimerkillä Narsku pakinan kaatuneesta maitoämpäristä, joka tässä julkaistaan uudestaan. Lukijalle selitykseksi hieman taustatietoa: Pakinan ”vanhapoika” oli isäni Viljam ja ”karjalaistyttö” oli äitini Tyyne, ensimmäisen juhannuksen tapahtumapaikka Makarin Vehnämäki, seuraavan Maaninka, jolloin pakinan ”tähtisilmä”, sisareni Irja oli juuri syntynyt Maaningan sairastuvaksi muutetulla kansakoululla. Parin vuoden kuluttua vietettiin taas juhannusta Makarissa ja kun vielä vuosi oli kulunut, oli Tyynellä ja Viljamilla toinen tytär, kertomuksen ”syreeninterttu” Kerttu, siis minä. Tarina kertoo karjalaisperheen juhlasta maamme kriittisinä aikoina. Kaikissa elämäntilanteissahan me ihmiset etsimme juhlaa ja arkea, elämän normaalisuutta. Sen nuori lehtinainen halusi välittää lukijoilleen.
Tässä Mirja Huuhkan pakina
Kaatunut maitoämpäri
Oli haksahtanut mies vanhoilla päivillään, sanoivat ystävät ja tutut. Mies puolustautui sillä, että oli tullut kutsutuksi naapurikylän taitavaksi tunnettu tytär pieniä pitoja järjestämään juhannusaattona syreenien kukkimisaikaan. Ja tällekös mokomalle sattui sellainen vahinko, että kaatoi täysinäisen maitoämpärin, mihin oli aikonut juuri ruveta vehnästaikinaa sekoittamaan. Vanhapoika astui juuri sillä hetkellä pirttiin ja hämmästyi sanattomasti, kun tyttö vain naurahti, kuivasi enempiä päivittelemättä lattian ja kiiruhti kotoaan uutta maitoa hakemaan, niin että valkoinen esiliina vain kujalla hulmahti. Sitä menoa katsoessa välähti vanhanpojan aivoissa, että tuollaisen tytön kanssa sitä uskaltaisi ruveta jopa elämääkin kokeilemaan – niin, oikeastaan hän huomasi koko naissuvun vastustamattoman vetovoiman ensi kertaa valkoisen esiliinan kadotessa tien käänteessä kesäiseen koivikkoon. Ja jo syyskesällä hämmästytti mies seurapiirinsä. Kiilteli eräältä kaupunkimatkalta palattua sormessa kultainen rengas.
Seuraavana kesänä saimme kutsun juhannusta viettämään vanhanpojan – siksi häntä totuttuun tapaan jatkuvasti nimitimme – pienen karjalaisen perintötilan punaiseen pirttiin metsäjärven rannalle. Kun sinne juhannusaaton ehtoona ehdimme, oli vastassa valkoesiliinainen naurava nuorikko ja silloin vasta täysin tajusimme, kuinka lämpimän ja vilpittömän onnittelun vanhapoika ansaitsi. Oli leiponut taitava emäntä ihanat sultsinat ja kukkoset, oli pannut pyhäpäiväksi paistia uuniin, lämmittänyt tuoksuvan, kitkattoman saunan ja taittanut tuoreita vihtoja aidan takaa. Juhannusaaton illan himmettyä yöksi hän saattoi vieraansa kotoisten kangaspuitten ääressä kutomillaan riepumatoilla verhottuun iloiseen ullakkokamariin, jonka ikkunaan aamuaurinko hetken kuluttua heitti ensimmäiset säteensä. Juhannuspäivänä köröteltiin rauhallisen Piijun rattailla kirkolle ja sieltä tultua pyöriteltiin sultsinoita karjalanpaistissa.
Seuraavana juhannuksena ei ollut enää sultsinoita, ei punaista tupaa, ei koko kotoista Karjalaa, kun olimme jälleen saaneet kutsun keskikesän päivää ja yötä viettämään. Oli kuitenkin jäljellä Piiju, joka oli sävyisästi astellut läpi puolen Suomen, oli myöskin aamuaurinko, joka löysi ”vieraskamariimme” kalustovajan vintille yhtä aikaisin kuin edellisen juhannuksen viihtyisään ullakkokamariin. Mutta sitten oli jotakin uutta. Oli syreenien puhjetessa kukkaan ilmestynyt maailmaan pieni tähtisilmä evakkomatkan haikeutta lievittämään. Nuori karjalaisäiti hymyili vuoteellaan kesän voimakkaan tuoksun tulviessa sisään ja unohti kaikki kestetyt vaikeudet, punaisen pirtinkin siellä kaukana Karjalassa.
Tuli uusi juhannus ja syreenit kukkivat jälleen. Vilkas esikoinen tarrasi jo alempiin terttuihin luullen, että ne olivat syötävää. Valkoesiliinaisen äidin nauru oli kuitenkin hiukan hiljentynyt. Hän istui juhannusaattona mietteliäänä esikoisensa tukkaa hyväillen pirtin portaalla. Punaisen karjalaistuvan omistaja, puoliso ja isä, oli jossain jo hyvin lähellä kotia – ei kuitenkaan vielä siellä.
Jälleen on juhannus. Vanhapoika vapautui ikäluokkansa perusteella kevätpurojen heräämisaikaan ja pian suunnistettiin kotiin Karjalaan. Oli jo aikaisemmin käyty toteamassa, että tupa oli paikallaan, juuri ennen sotaa valmistunut navettarakennus koskematta ja aitat siinä rakennusvaiheessa, mihin ne olivat jääneet. Piijua ei vain enää ollut, se oli kuollut vanhuudenheikkouteen kaukana vierailla kylillä. Ei voisi tehdä enää juhannuksena hupaista kirkkomatkaa – ei ollut tosin kirkkoakaan enää.
Mutta oli rakas punainen pirtti, järven ranta, pellot ja piha, oli savusaunakin rinteen alla, oli valkoesiliinainen, jälleen heleästi naurava karjalaiskodin nuori emäntä ja oli syreeninterttu, juhannuslahja.
Mies muisti kerran juhannusaattona kaatuneen maitoämpärin ja hymyili – sydämensä kylläistä hymyä.
XXX
Juttu on julkaistu Pälkjärveläinen lehden numerossa 6/2012
Viikko sitten julkaisimme kotisivuilla Kerttu Perssonin jutun Viljam Laasonen – Makarista maailmalle.
https://palkjarvi.fi/2021/12/12/viljam-laasonen-makarista-maailmalle-kerttu-persson/
