Synnyin maaliskuussa 1926. Kotini oli Kurikan kylässä Ristola-nimisellä tilalla. Äitini Hilma oli kotoisin Värtsilän Patsolasta. Isäni Valto Blomqvistin vanhemmilla oli Ristiselässä 90 hehtaarin suuruinen maatila. Meiltä oli sinne matkaa kymmenen kilometriä. Isäni ja hänen sukunsa miehet olivat suojeluskuntalaisia. Isäni vanhin veli Väinö haavoittui vapaussodassa. Isovanhempieni mailla Ristiselässä pidettiin viikonloppuisin suojeluskunnan ampumaharjoituksia. Suojeluskunnan hiihtokilpailuissa isäni nuorin veli Alpo Blomqvist ehti saada 30–40 hopealusikkaa ym. palkintoja, jotka myöhemmin paloivat Maaningalla Kinnulan kartanon tulipalossa. Alpo kaatui talvisodassa 30 vuoden ikäisenä tammikuussa 1940.
Talvisota
Syksyllä 1939 pimeni poliittinen taivas jokseenkin nopeasti, joskaan ei ilman ennakkovaroituksia. Syyskuun alussa alkanut toinen maailmansota saattoi maailman kaikki kansat varuilleen.
Muistan sen kylmän ja kolkon lokakuun päivän, kun pälkjärveläiset miehet kokoontuivat Kurikan koululle lähteäkseen ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Suurin osa heistä oli siviilivaatteissaan ja joillakin suojeluskunnan takit ja manttelit päällä. Joukossa oli isäni veli Alpo Blomqvist tuttu S-merkki vasemmassa käsivarressaan. Miehet komennettiin riveihin. Sitten he ottivat hatut pois päästään, ja me kaikki veisasimme virret ”Jumala ompi linnamme” ja Sun haltuus rakas isäni”. Sen jälkeen miehet marssivat rivissä Pälkjärven asemalle. Me saattajat juoksimme perässä ja katsoimme, kuinka he menivät härkävaunuihin junaan, joka kuljetti sotilaita kohti itärajaa. Se oli viimeinen kerta, kun näin rakasta setääni ja muita tuttaviani. Lähtijöitä oli noin 200, heistä 39 kaatui talvisodassa.
Sota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä. Isäni vanhana miehenä joutui vartioimaan rautatiesiltaa Pälkjärven, Pälksaaren ja Matkaselän välille. Äitini jäi kasvattipoikamme Väinö Kuikan kanssa hoitamaan kotitilaamme.
Suojeluskunta sai tehtäväkseen yhdessä lottien kanssa sotilaallisesti tärkeiden paikkojen vartioinnin ja ilmavalvonnan. Osa lottajärjestöön kuuluvista lähti rintamalle. Opettajani Irja Kivinen oli lottajohtaja. Menin hänen luokseen Alahovin kartanoon kysymään, pääsisinkö sairaalatyöhön Pälksaareen. ”Sinä olet kovin nuori, mutta kun Pälksaari on lähellä kotiasi (6-7 km), voit mennä. Siellä joudut asumaan vanhemman lotan Signe Koskiaron kanssa. Tottele ja kunnioita häntä”, Irja Kivinen opasti. Niin sain ohjekirjasen, lottapuvun ja varusteet ja Irja Kivisen evästyksin lähdin kolmentoista vuoden ikäisenä lottatyöhön, jota kesti viisi vuotta.
Tykkitulen jymy kuului Kollaalta ja Lemetistä. Ilmapommitusten loimu punasi Sortavalan puoleisen taivaan. Miltei päivittäin nähtiin Pälkjärvelläkin pommituslaivueita matkalla tuhoisaan tehtäväänsä tai sieltä takaisin.
Ensimmäisissä sankarihautajaisissa kuusi valkoista arkkua oli asetettu Pälkjärven kirkon alttarille. Yhdessä oli setäni Alpo Blomqvist. Siunaus tapahtui iltapäivällä, etteivät vihollisen koneet olisi nähneet ihmisjoukkoa. Hämärässä kirkossa tuoksuivat seppelekukkina käytetyt hyasintit. Siunauksen jälkeen vainajat kannettiin sankarihautaan. Lauloin kuoron mukana haudalla ”Vaipuos vaivu synnyinmaasi helmaan”. Se oli viimeinen kerta, kun olin Pälkjärven kirkossa. Venäläiset purkivat sen sodan jälkeen ja kuljettivat hirret Pälksaareen.
Potilaita lastataan rautatievaunuun Pälksaaren sairaalasta evakuoitaessa 6.9.1944. SA.kuva 159986.
Evakkoon
Sodan päätyttyä oli lähdettävä raskaalle evakkotaipaleelle. Kaikki kanat, lampaat ja vasikat, niin sanottu pienkarja, teurastettiin. Lähdin äitini mukana ajamaan lehmiä kohti Tohmajärveä. Lisää karjaa omistajineen liittyi matkan varrelta mukaan. Kovassa pakkasessa kävelimme Tohmajärvelle, jossa karja lastattiin junaan.
Joensuussa junamme seisoi vuorokausia. Minä täytin silloin 14 vuotta. Olimme majoitettuna kaupungintaloon ja luterilaiseen kirkkoon. Evakkokansa oli kirkossa jo nukkumassa, kun joku evakkoäiti synnytti lapsen aivan lähellä alttaria. Hänet vietiin sieltä kuitenkin pian pois, luultavasti sairaalaan.
Matkamme jatkui kohti Savoa. Kuopion kauppaoppilaitoksella saimme ruokaa. Sieltä matkamme jatkui Maaningalle. Meitä majoitettiin monta perhettä samaan ahtaaseen taloon. Köyhyys ja koti-ikävä kalvoivat meitä. Vain muutamat onnistuivat saamaan hyvän asunnon ja jäivät lopullisesti Maaningalle.
Paluu Pälkjärvelle
Jatkosota alkoi kesäkuussa 1941. Olimme onnellisia, kun pääsimme syksyllä palaamaan Pälkjärvelle vähälukuiseksi käyneen karjamme kanssa. Kulkiessamme Pälkjärven asemalta kohti kotiamme muistivat lehmät entisen kodin ja kääntyivät kotikujosille.
Kotimme oli osaksi revitty, lautoja ja ovia oli viety läheiseen suureen korsuun rakennustarpeiksi. Kotini peltoon olivat venäläiset kylväneet perunoita, joita äitini nosti kuokalla. Pieniä olivat perunat ja haudattujen venäläisten keskellä kasvaneita. Miinojakin sai pelätä, mutta perunat tulivat kuitenkin nostetuiksi. Pelloilla kasvoi myös huonoa ohraa, joka käytettiin karjan rehuksi.
Kun naapurimme Anna ja Linda Nousiainen palasivat kotiinsa, makasi rappusilla kuollut venäläinen sotilas. Naiset soittivat asiasta poliisi Hämäläiselle. Poliisi kehotti naisia hautaamaan sotilaan. Niinpä naiset raahasivat vainajan metsänreunaan, kaivoivat haudan ja hautasivat tuntemattoman.
Jatkosodan aikana kävin kahdeksan päivää rippikoulua, jota piti kirkkoherra Veikko Korvenheimo. Ripille pääsimme Alahovin kartanon salissa. Sodan takia meillä tytöillä oli mustat leningit päällä. Rippikuva otettiin Alahovin puutarhassa.
Lottana sotasairaalassa
Pälksaaren piirimielisairaalassa toimi sodan aikana sotasairaala 25. Pääsin sinne töihin lottana. Olin ensin aputyttönä kirurgian osasto 3:lla. Ensimmäinen työni oli vaseliinipurkkien puhdistus ja instrumenttien keittäminen. Rullasin myös sideharsosta ja valkoisesta kreppipaperista leikattuja sidetarpeita.
Päivisin jaoin osastoille mehut ja juomavedet yöpöydille. Jonkun kerran jouduin yöhoitajan kaveriksi osastolle. Eräänä aamuna mennessäni potilassaliin, olivat pojat hiiren hiljaa. Tehtäväni oli tyhjentää virtsa-astiat, joita sanottiin sorsiksi. Otin sorsan erään potilaan sängyn alta. Kauhistuin, kun se oli päällystetty höyhenillä. Pojat olivat yöllä repineet tyynyistä höyheniä ja liimanneet ne sorsan päälle. Sellaista pönttöä, jonka päälle pojat istuivat isommalle asialle, he kutsuivat Porin yöjunaksi. ”Tuohan lotta se Porin yöjuna, juna tulee kohta, se viheltää jo”, pojat huutelivat. Jouduin myös antamaan peräruiskeita ja kylvettämään poikia. Naisen puute näkyi usein miehen ollessa ammeessa tai suihkussa. Lopetin poikien haaveet antamalla luunapin.
Tehtäviini kuului myös tupakan jako osastoille. Eniten pelotti mennä osasto kahdeksikolle, sillä siellä olivat sodassa mielenhäiriöön joutuneet potilaat.
Sitten jouduin osasto yhdelletoista, joka oli silmäosasto. Pojilla oli laput silmillä eikä minkäänlaista kujeilua esiintynyt. Kirjoitin kirjeitä heidän puolestaan ja luin saapuneita kirjeitä. Lottia tarvittiin joka hommaan.
Seuraavaksi jouduin kanttiiniin. Sumppia keitteli siel’ lotta Blomqvisti, eikä lotta Lungreeni, niin kuin laulussa. Kanttiinin pääpomo oli Signe Koskiaro, vanha ja viisas lotta. Asuin edelleen hänen kanssaan. Hän ajoi innokkaimmat ihailijani jo ovelta ulos. En saanut seurustella miesten kanssa. Tein päivät töitäni, iltaisin laskin kassan, silitin setelirahat lämpimällä silitysraudalla, panin ne nippuihin ja vein taloustoimistoon. En kuitenkaan pessyt rahoja kuten Roope Ankka.
Pelihuoneessa pelattiin koronaa. Seinällä olivat mestaruuspaperit, joihin merkittiin tulokset. Seinillä olivat myös sotakartat, joista seurattiin saksalaisten ja venäläisten rintamia ja merkittiin niitten pysähtymiset. Yhteen aikaan taistelut riehuivat venäjällä Kurskin tienoilla. Pappimme Veikko Korvenheimo oli myös pelaamassa koronaa. Pelissä oli tapana huutaa kirosana. Pappi katsoi, ettei hänen sopinut kiroilla. Niinpä hän keksi huutaa ”kurski”. Siitä Korvenheimo sai lempinimen Kurski. Pappimme oli naistenmies.
Pälksaaren lääkäreistä muistan lääkintäkapteeni Olavi Pirilän. Hän oli lupsakka ja rauhallinen mies. Sisätautien lääkärinä oli ruotsinkielinen Vilhelm Susksdorff. Muistan myös tohtori Lauri Vallinheimon, hänestä tuli sodan jälkeen Kajaanin sairaalan johtava lääkäri. Piirilääkärinä oli lääkintäeverstiluutnantti Sven Erik Donner. Hänen tyttärensä Märtha oli lastenlääkäri. Keuhkotautien erikoislääkäri Tauno Laes oli kotoisin Tampereelta. Kirurgina toimi Eemil Tiitinen.
Juutalainen lääkäri Joseff Kaplan oli hyvin karvainen mies. Pojat olivat saunassa sanoneet hänelle: ”Otahan Joseff turkki pois päältä!” Joseff oli ollut hyvä jääpallon pelaaja Viipurin Susissa. Hän pelasi myös tennistä. Lääkäreistä mainittakoon vielä myös E. Jokivartio ja iho- ja sukupuolitautien professori Tauno Putkonen.
Psykiatri Stig Erik Björk ihastui minuun. Signe Koskiaro ajoi hänet pois oveltamme sanoen: ”Tohtori on hyvä ja poistuu nyt, Eini ei tule ulos.” Myöhemmin tohtori sai vaimokseen kauniin sairaanhoitajan, tummatukkaisen Sirkka Linnan. Rauhan tultua he asuivat Munkkivuoressa.
Sairaalan postia hoiti Taisto Aaltio. Hänestä tuli sodan jälkeen näyttelijä. Poliklinikalla oli lääkintämiehiä. Heistä muistan Väinö Mäkelän. Sairaalan ylihoitajana oli Tyyne Seppä, häntä kutsuttiin fyyreriksi.
Rintamaviihdyttäjistä kävi Pälksaaressa laulamassa näyttelijä Ossi Elstelän sisar Ensi Elmstedt. Teijo Joutsela ja Kauko Käyhkö kävivät viihdyttämässä potilaita osastoilla. Henkilökunnalle he esiintyivät juhlasalissa.
Vapaapäivinäni ajoin polkupyörällä kotiini. Isäni siltavartiointi oli muuttunut sotavankien vartioimiseksi. Vangit tekivät maatöitä kotini ja naapureittemme pelloilla. Isäni käveli kivääri kädessä vartiossa. Isäni luotti vankeihinsa. He saivat leikata isäni tukankin. Meillä oli monia pieniä esineitä muistona vankien kädentaidoista, kuten iso kaunis puukauha, lentokonealumiinista tehdyt kellonperät sekä kynä- ja savukekotelot.
Lähistöllä liikkui desantteja. Isäni antoi minulle kaiken varalta taskuaseen. Olisinkohan tiukan paikan tullen uskaltanut ampua sillä? Tuskinpa, sillä pelkäsin pyssyn pauketta ja pelkään vieläkin. Öisin pidin asetta tyynyni alla.
Kohti tuntematonta tulevaisuutta
Sodan päätyttyä syyskuussa 1944 lähti kaksi sotilassairasjunaa Pälksaaren asemalta kohti Raahea. Ne olivat sairaalamme evakkojunat, täynnä potilaita ja hoitohenkilökuntaa. Raahessa potilaat sijoitettiin eräälle koululle. Koululla ei ollut vettä niin, että olisimme voineet pestä potilaita. Koko päivän ajoi yksi hevosmies tynnyrillä vettä koululle.
Henkilökunta majoitettiin yksityisasuntoihin. Minä asuin Maria Kurosen talossa. Kävelin Raahen mukulakivikatuja ja itkin menetettyä kotiani, omaisiani ja kotiseutuani.
Pikkuhiljaa potilaita siirrettiin muihin sairaaloihin. Lottajärjestö lakkautettiin 23.11.1944 ja kun käsky kuului, luovutin lottapukuni ja lakkini. Menin vanhempieni luokse, jotka olivat siirtolaisina Laihialla Potkan talossa. Sain työtä Laihian asemalta siirtotavaratoimiston kirjanpitäjänä.
Avioiduin sodan jälkeen Paavo Ruudun kanssa. Paavo oli tullut vuoden 1942 lopulla potilaaksi Pälksaareen. Tervehdyttyään hänet siirrettiin henkilökuntaan; Paavo oli farmaseutti. Pälkjärven entinen kirkkoherra Veikko Korvenheimo vihki meidät 9.6.1946 Joensuun luterilaisessa kirkossa. Olin muutamaa kuukautta aikaisemmin täyttänyt 20 vuotta.
XXX
JK Lissu Kaivolehto
Löysin pari vuotta sitten Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä (ent. sota-arkisto Eini Ruudun esitelmämuistiinpanot. Eini Ruutu on esitelmöinyt Pälkjärvestä ja Pälksaaren sotasairaalasta Espanjassa 1996 ja Suomessa 2001 ja 2003, jolloin esitelmän pitopaikaksi mainitaan Korpilampi. Esitelmien kohderyhmästä ei ollut mainintaa. Edellä kerrottu muistelma on kirjoitettu arkistosta löytyneen esitelmän pohjalta.
Pälkjärvi oli pieni pitäjä -kirjassa (s. 215–216) on Eini Ruudun vuonna 1966 kirjoittama muistelma ”Sinä syksynä kuu oli punainen”. Tuo muistelma sisältyy suurelta osin esitelmään. Esitelmän mukaan Eini on ollut lottana jo talvisodan aikaan, jolloin hän oli vasta 13 vuoden ikäinen. Lotta Svärdin Pälkjärven paikallisosaton jäsenluettelon mukaan hän on liittynyt jäseneksi vuonna 1943, jolloin hän täytti 17 vuotta. Todennäköisesti hän on ollut pikkulottana siihen saakka. Paikallisosaston johtokunta saattoi hyväksyä tyttöosastoon jokaisen suomalaisen vähintään 8-vuotiaan tytön. Pyrkijältä vaadittiin holhoojan kirjallinen lupa. Kun pikkulotta täytti 17 vuotta, hän voi anoa tyttöosaston johtajan suostumuksella pääsyä varsinaiseksi lotaksi. Pikkulotta-nimitystä käytettiin vuoteen 1943 asti, jolloin se muutettiin lottatytöksi.
Eini Ruutu (1926–2007) on haudattu Hietaniemen hautausmaalle veteraanilehtoon.
Juttu on julkaistu Pälkjärveläinen lehdessä 6/2012
