Ukkini Eino Markku Eskelinen oli minulle lämmin, mutta etäinen patriarkka. Kun vanhempani erosivat 1960-luvun loppupuolella, minusta tuli 6-vuotiaana Eino-ukin ja Aune-mummin kodin asukas. Perheeseen kuului tuolloin myös Einon naimaton tytär Helka, joka oli työkyvyttömyyseläkkeellä.
Ukki eli vielä kaksi vuotta. Kun menin kouluun, hän tuli joskus minua vastaan ja tarjosi pieneen käteeni valtavan etusormensa. Eino Eskelinen oli perheen ehdoton hallitsija, jota kuunneltiin ja palveltiin. Kun syömiseni usein kesti kauemmin kuin muitten, minun piti mennä erikseen olohuoneeseen kiittämään ukkia ruoasta. ”Kiitos!” ”Tos”, vastasi kaiku keinutuolista.
Ukin kuoltua 10.8.1969 jäin asumaan Joensuuhun kolmen naisen perheeseen aina avioitumiseeni saakka 1981. Pälksaari ja perheen seuraava asuinpaikka Paihola esiintyivät puheissa silloin tällöin, mutta se oli minulle itsestään selvää taustaa, josta en hoksannut kysellä sen enempää. Sen takia voin kertoa Eino Eskelisestä ja hänen perheestään Pälksaaressa vain perimieni dokumenttien pohjalta.
Suojärveltä Pälksaareen
Eino Eskelinen syntyi Nurmeksen Höljäkässä 14.12.1889. Hän valmistui vuonna 1914 Mustialan maamiesopistosta agrologiksi ja solmi vuonna 1921 avioliiton Rautalammelta kotoisin olevan kotitalouskonsulentti Anna Elina (Annikki) Karhun (1894–1942) kanssa. He saivat kolme lasta: Paula Annikin (1922), Helka Meri Kyllikin (1925) ja Esko Tuomaksen (1933).
Alkuun Eino Markku toimi eri paikkakunnilla Viipurin läänin alueella maaviljelysneuvojana. Sen jälkeen hän teki oikeastaan kolme työuraa. Ensimmäinen alkoi Suojärvellä, jossa hän toimi maataloudellisen rajaseututoiminnan palveluksessa ja Osuuskassojen keskuslainarahasto oy:n palveluksessa vuosina 1922–1929. Hän toimi myös Suojärven kunnanvaltuuston puheenjohtajana 1926–1929.
Eino Markku Eskelisen aikaansaannokset maanviljelystaitojen kohentajana, lahjoitusmaalampuotien itsenäistymisen edistäjänä ja osuuskassojen aikaansaajana olivat niin huomattavat, että suojärveläiset pitivät suurena menetyksenä hänen siirtymistään Pälksaaren piirimielisairaalan taloudenhoitajaksi 1.6.1929.
Pälksaaressa hoidettaviksi tulivat sairaalan maatilan 1.122 hehtaaria, joista 60 hehtaaria oli viljelyksessä. Pälkjärvi ei ollut Eino Markulle täysin uusi paikkakunta, sillä hän oli nuoruudessaan ollut siellä maaviljelysharjoittelussa F.E. Niemisen vuokraamalla Alahovin tilalla 8.5.1913–15.9.1913.
Perheen läheiseen tuttavapiiriin kuului sairaalan kirjanpitäjänä vuodesta 1930 lähtien toiminut Aune Helena Rossi (s. 1905 Kymissä), joka oli ainakin jonkin aikaa Paulan ja Helkan kotiopettajana. Aune Rossista tuli leskeksi jääneen Eino Markun puoliso 1945. Lapset puhuttelivat häntä elämänsä loppuun ”tätinä”. Minulle hän oli mummi.
Mummin jäämistöstä löytyy kukkakimppuun tai lahjaan liittyneet onnittelijoiden pikkukortit, joista voi päätellä, ketkä pälksaarelaiset ovat olleet hänelle läheisiä. Onnittelun aiheena on ollut Aunen päivä 21.1.1939 ja onnittelijat ovat: Annikki ja Eino Eskelinen, Martta Hakkarainen, Kaisa Nenonen, Aili Näykki, Paavilaiset, Martta Pennanen, Hilma Siitonen, Aune ja Ester Sormunen, Martta Toropainen. – Aune ja Ester Sormunen olivat mummin työtovereita Paiholassakin. Minäkin tunsin heidät, sillä he asuivat kuolemaansa saakka Joensuussa. Paavilaiset ja Siitoset ovat tuttuja nimiä muumin puheista. Ainakin Auli Näykiltä ja Martta Pennaselta sekä Sormusen sisaruksilta on tullut kortteja Pälksaaren ajan jälkeen.
Ensimmäinen evakuointi
Ensimmäinen evakuointi Pälksaaresta tapahtui maaliskuun 15.–20.1940. Einon kirjoittamien sotakorvausanomusten perusteella mukaan saatiin huonekalujen lisäksi noin 100 kirjaa, neljä vuotta vanha tytön polkupyörä, yhdeksän vuotta vanha vene ja kuusi verkkoa. Viimeksi mainitut liittyivät ukin tärkeään harrastukseen, jota hän harjoitti kaikissa asuinpaikoissaan eläkkeelle jäämiseen saakka. Suojärven kunnan läksiäislahjaksi antama uushopeinen kahviserviisi luetellaan erikseen muiden hopeaesineiden joukossa. Nykylukijassa hämmästystä herättävät puutarhasta evakkoon pelastetut puutarhakasvit: 20 marjapensasta, 50 vaapukkaa, 500 mansikkaa ja 2 raparperia.
Anomuksen mukaan perheen asuttavana on ollut neljä huonetta. Menetetyiksi kirjataan maatalousammattikirjoja, huonekaluja, vaatteita, talouskaluja ja ruokavarastoja. Kalastusvälineitäkään ei saatu kaikkia mukaan. Lisäksi Eino Markku huomauttaa pelastetuista huonekaluista:
Kaikista huonekaluista meni kiillotus ja maalaus kokonaan uusiin. Suuri osa niistä särkyi kuljetettaessa, joten ei saa korjaamallakaan entiseen kuntoon. Vaatteissa ja taloustavaroissa on myöskin huomattavia vahinkoja.
Pälkjärven kunnan arvioimislautakunta on sitten 11.1.1941 tehnyt korvauspäätöksen puheenjohtaja V. Mattilan johdolla. Tallella on myös vuoden 1945 vastaava päätös, mutta ei anomuspapereita. Lautakunnan puheenjohtajana on tuolloin toiminut Matti Tolppanen. Korvauksia on maksettu irtaimistosta, puutarhasta ja suojärveläisestä metsäpohjasta.
Jatkosodan alkumenestys merkitsi suomalaisten paluuta Moskovan rauhassa menetetyille alueille. Minulle jääneistä aineistosta päätellen myös Pälksaaren toiminta virisi. Karjalan armeijan esikunta on kirjoittanut 22.7.1941 litteran:
Pälkjärven kunnasta oleva taloudenhoitaja Eino Eskelinen oikeutetaan Pälkjärven kunnan hoitokunnan jäsenenä liikkumaan kaikkialla Karjalan Armeijan ja siihen kuuluvien sotatoimiyhtymien sotilashallintoalueilla. Tämä lupa on voimassa 31. päivään joulukuuta 1941.
Allekirjoittajina ovat esikuntapäällikkö eversti K.A. Tapola ja kapteeni O.A. Vilanka. Käsin on lisätty: ”Oikeuttaa vapaaseen matkaan rautatiellä Kaurila–Pälksaari, 20/8-41”. Aune Rossin oleskelulupa takaisinvallatulla alueella on alkanut kuukautta myöhemmin.
Helkan päiväkirjamerkintöjä
Eskelisen perhe eli Pälksaaressa äidittömänä vuoden 1942 lopulta lähtien. Helka-tytär oli aloittanut kuvataideopinnot Ateneumissa, mutta oli kotonaan kesällä 1944, joka jäi viimeiseksi nykyisen rajan takana. Herkän taiteilijanalun merkinnät lukollisessa, nahkakantisessa päiväkirjassa välittävät paitsi tunnelmista ennen toista evakuointia myös voimakkaasti visuaalisia elämyksiä:
23.6.–44 [juhannusaatto]
Ihmeellinen päivä ja ihmeellinen aamu. Heräsin aikaisin voimakkaaseen surinaan. Riensin unisena ikkunaan. Aurinko oli nousemassa ja valaisi puitten latvoja. Paksu usvakerros lepäsi raskaana peltojen päällä. Suo järven takana häipyi sumuun. Aivan kuin olisimme eläneet pienellä saarella avaruudessa. – Surina kasvoi ja läheni ja pian näin pommituslaivueen. Kauniin muodostelman matkalla itään.
Palasin vuoteeseeni ja torkahdin. – Taas surinaa. Heräsin ja nousin katsomaan. Pieni kone lensi matalalta kattomme yli, melkein hipaisi koivujen latvoja Lemmenkummun laella ja hävisi sumuun. – Minusta se oli jollain lailla levottoman näköinen.
Sitten oli taas hiljaista. Aurinko siirteli hellin käsin usvaverhoja aina sivummalle ja sivummalle, ja maisema kirkastui hiljalleen. – Lämmin päivä. Sen tiesi jo silloin. Varispariskunta puuhaili halkopinon päällä. Näytti siltä, että ne olivat jossain käytännöllisissä puuhissa. Asennot ja eleet olivat samat kuin isällä ja minulla pakatessamme tavaroita: Kumpikin tuo milloin mitäkin ja tuumi: ”Eiköhän tuokin olisi pantava mukaan”, mielessä samalla vaivaava tunne sen vuoksi, että olivat ja ehtineet kotiutua omille paikoilleen. Tuntuu melkein sydämettömältä sulloa ne taas laatikoihin. Aivan kuin esineet olisivat eläviä ja lähteminen koskisi niidenkin sydämeen.
Niin, emme tosin tiedä vielä, joudummeko tällä kertaa lähtemään. Ryssä hyökkää Syvärilläkin, mutta eihän ole missään sanottu, että se pääsee läpi. Eri asia on, että haavoittuneiden määrä hyvin luultavasti kasvaa ja silloin on väistyttävä sotasairaalan tieltä.
Illalla kävin sireenin oksia paviljongin luota. Muutamat kauniit miesäänet lauloivat: ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu…”
9.7.–44
Taistelut jatkuvat yhä. Sain Kannakselta kirjeen – hyvin hauskan ja rohkaisevan kirjeen. Etulinjan kapteeni kuuntelee Saksan asemia, kun ”Lahden asemaa kuunnellessaan tuntee olevansa omissa hautajaisissaan”. Siinä taasen yksi mies!
12.7.–44
Alakerran osastolle tuotiin äsken potilaita. Katselin keittiön ikkunasta. Suuret autot ajoivat vuorotellen portaiden eteen ja tyhjensivät lastinsa. Ensin näkyi valokiila kaukana tiellä. Sitten se hävisi vähäksi aikaa kunnes ilmestyi mäen päälle, ja raskas auto ajoi tasaisesti ja varovasti oven eteen. Valot autossa sytytettiin, ovet avattiin, miehet olivat valmiina ja tasaisesti, tasaisesti kannettiin paarit sisälle, toinen toisensa jälkeen. Harmaalla huovalla peitettyjä, hiljaisia poikia, joiden kasvot loistivat vaaleina hämärässä. Auto tyhjentyi, ovet paukahtivat ja auto lähti liikkeelle antaakseen tilaa toiselle, joka jo odotti tienmutkassa ja alkoi nyt hiljaa ja varovasti lähetä. – Voi, miten hyvä oli, että ne ajoivat hiljaa ja varovasti.
14.7.–44
Kävin tänään pitkästä aikaa tasakatolla ja katsellessani sieltä avautuvaa maisemaa: sinistä ja vihreää taivasta ja maata, maata ja taivasta, koko huikaisevaa äärettömyyttä, minulle tuli kummallinen mielikuva: – Käenmuna leppälinnun pesässä! Ei kukkiva maa tiedä, mitä se kantaa sylissään, eivät kukat tiedä eivätkä puut.
Meidän sairaalamme on nyt ensimmäinen linjoilta lähtien. Kenttäsairaala siis. Kaikki paikat täynnä haavoittuneita! Käytävissäkin heitä makaa, ulkona ruohikolla heitä makaa, verisissä vaatteissa, likaisina ja uupuneina. Ne, jotka pystyvät kävelemään, kuljeksivat ja katselevat, juttelevat jotakin ja – joskus hymyilevät. Repaleisia miehiä, hienoja miehiä, nyt olen heidät löytänyt.
Nyt illalla vietiin suuri joukko pois. Taas tulivat suuret autot vuorotellen, taas kannettiin paareja, taas ajoivat autot tasaisesti pois. Monta hymyä paareilta. Parhaimpia, kalleimpia hymyjä, mitä kenellekään on suotu. Nuori mies, jonka käsi oli kipsattu, sanoi: ”Lähtiessä on aina oltava iloinen.”
1.8.–44
Tänä iltana näimme suuren ilmataistelun. Tulin pyörällä maitoa hakemasta, kun koneitten jyrinä alkoi kuulua. Kuului myös konekiväärin rätinää ja it:n jyskettä. Kun pääsin kotiin, tulikin jo suuri muodostelma pommikoneita idästä. Siinä samassa olivat hävittäjätkin paikalla ja syntyi suuri hajaannus: pommikoneet lähtivät kiireen vilkkaa pakoon mikä mihinkin suuntaan, hävittäjien kesken syntyi taistelu. Ne ajoivat toisiaan takaa, kaartelivat ja syöksyivät. Konekiväärit päästelivät sarjojaan. Joskus luulimme jo koneen putoavan, kun se syöksyi kohtisuoraan alas, mutta sitten huomasimme, että se kuului vain tekniikkaan. – Yhtään konetta ei pudonnut ainakaan tällä kohden. Koneet siirtyivät taistellen pois.
Huvittavaa oli, kun sotasairaalan pastori koneitten lähestyessä kovalla äänellä huusi, että kaikkien olisi mentävä sisälle pihamaalta ja parvekkeilta. Kävi aivan päinvastoin. Kaikki kynnelle kykenevät ryntäsivät ulos katsomaan. Mekin isän kanssa seisoimme parvekkeella. – Tietysti pitäisi olla varovainen, koska konekiväärisuihkut voivat osua maassa oleviinkin. On kuitenkin liian suuri kiusaus mennä katsomaan, varsinkin kun ei ennen ole nähnyt semmoista näytelmää.
8.9.–44
Päivä oli harmaa. Rankkasade liotti teitä ja tuuli pyöritteli sadepisaroita ilmassa. Märät, kiiltävät autot tulivat ja lähtivät. Sänkyjä, pöytiä, tuoleja, kaikkea kannettiin ulos ja lastattiin autoihin. Kaiken takana ajatus: ”Pois, pois, pois. Pois ryssän jaloista. Länteen päin, turvaan. Pois vain.”
10.9.–44
Kävin vielä kävelemässä ja sitten menin nostamaan perunaa. Seisoin ensin pellon laidassa ja itkin, sitten iskin talikon varteen ja aloitin. Eräs sotilas nosti minulle yhden vaon. Toinen ei voinut kerätä perunoita ”koska oli juuri pessyt kätensä”. Tulin sitten syömään, alakuloisena ja masentuneena. Olin aivan lopussa – kunnes taas illalla palo syttyi: Kävin Sarlundilta maitoa. Tultuani menin suoraan huvilan niemeen piirtämään. Puisto oli hämärä ja hiljainen. Joku mies tuli lähteeltä. Seisoin veräjän luona ja piirsin suuria, tummia, salaperäisen näköisiä petäjiä.
14.9.–44
Kävin ensin maitoa hakemassa ja kiirehdin sitten heti ulos piirtämään. Ehdin kumminkin vain vähän matkaa, kun vääpeli tuli vastaani, tervehti ja kysyi: ”Eivätkö neitoset tahtoisi tulla tanssimaan? Sisarenne kai on myös täällä.” – ”Missä tanssitaan?” ”Tulettekos?” ”En tietenkään ole varma, enhän osaa tanssiakaan. Mutta saatte luottaa siihen, ettei asia leviä, vaikkemme tulisikaan.”
”No niin. Tanssitaan upseerikerroksessa.” ”Millaista väkeä sinne tulee?” (Pieni hymy) ”Noo, meidän talon väkeä.” ”Saa nyt nähdä. Mutta, kuten sanoin, asia ei leviä, vaikka ei tultaisikaan.” ”Tervetuloa nyt kumminkin!”
Siinä keskustelumme. Käännyin heti takaisin kotiin. Mutta Paula kieltäytyi kerta kaikkiaan lähtemästä. Koetin kaikkia keinoja, mikään ei saanut häntä taipumaan. Itkin ja raivosin, olin kai tietämättäni hyvin teatraalinenkin. Enhän voinut mitenkään yksin mennä sinne vieraitten ihmisten joukkoon. Mutta ei, hän ”ei halunnut lähteä tanssien Pälksaaresta”. Se vasta sai minut vimmoihini: Miksi täytyy peittää oikeat syyt semmoisilla tekopyhyyksillä. Ja luuliko hän, ettei Pälksaaresta lähtö koskenut minuun! Mutta minä olisin kaikesta huolimatta voinut tanssia upseerikerroksessa. Miten raskasta oli jättää kaikki kauniit asiat: järven sini, pihlajat paviljongin nurkalla, Sarlundin mäen avarat näköalat. Paula ei halunnut auttaa minua. Olin hävytön ja sanoin hänelle, että hän sai minun puolestani mennä parvekkeelle veisaamaan – virsikirja oli minun matkalaukussani.
Tänä päivänä kävin kirkolla hakemassa litteraa evakuointimatkaa varten. Oli kirkas ja kuulas ilma. Vangit nostivat perunaa Raivion luona. Siirtoväen kuormia tuli vastaan. Tullessa Hovinmäellä [?] elämys: Keltaiset pellot, joilla vielä joitakin kuhilaita ja syvänsininen järvenselkä, joka hyväillen kaarteli jo hieman kellanvihreitä rintamia. Kuolematon kauneus.
Illalla olin isän kanssa panemassa perunoita ja juureksia säkkeihin. Hämärsi jo ja oli kylmä. Käsiäni paleli. Isä sanoi, että olin jättänyt kaaleihin liian pitkät kannat ja että se oli auttamattoman typerää. Itkin hiukan, kun olin niin aralla mielellä juuri. Puimakoneen valittava ääni kuului peltokumpareen takaa, ja pari sotilasta koetti repiä tervapahveja sotasairaalan kasvihuoneen katolta. Tunnelma oli ankea. Tulimme suuren pihamaan kautta pois. Talot olivat pimeät ja hiljaiset. Tuuli puhalteli tyhjiin huoneisiin. Kummitukset olisivat voineet viettää vaikka sukukokouksen – tilaa oli kyllä riittämiin.
Nyt istun eräällä pakkilaatikolla toisen pakkilaatikon ääressä. On jo hyvin myöhä. Pöydälläni loistaa pieni valo, ryssien jättämä lasiton öljylamppu. Rikkonaisessa pullossa on astereita. Niiden varjot lankeavat jättimäisinä seinille. Tähdet loistavat korkeuksissa, loistavat ja tuikkivat.
19.9.–44
Klo 13.00. Tulin juuri rannasta vaatteita huuhtomasta. Talon naisväki seisoi portaitten pielessä. Aavistin – ja aivan oikein: lähtö. Pälksaaren on oltava tyhjä ylihuomenna. Huomisaamuna lähdemme.
Tämän jälkeen Helkan päiväkirja jatkuu kuvaamalla opintoja Ateneumissa. Pälksaareen viitataan joskus aikomuksena hakeutua lotaksi Pälksaaren alueelle, mikä ei kuitenkaan toteutunut.
Eskon kirje
Eino Eskelisen 11–vuotias poika Esko oli kesällä 1944 turvassa mummolassa Nurmeksen Höljäkässä. Siellä hän kirjoitti tulevalle äitipuolelleen Aunelle sotaolojen suhteen viattoman kirjeen:
Höljäkkä 18.7.44 (klo: 15.35)
Onnee matkalle! (Täti hei!)
Miksi Täti ei ole kirjoittanut vaikka lupasi silloin kun minä lähdin tänne ”kananpesä reissulle”. Söin juuri mansikkamaitoa ja pappilan hätävaraa (!) Huom! Syön vastakin! (vieläkin) (toistekin) Jos Rossin–täti saa kesälomaa niin tule tänne heinälle, kyllä syötetään. Et laihdu! [suuremmilla kirjaimilla] Missä niin hirmu tärkeissä hommissa se ”Pesuvati–Eetu” (Helka) on, kun ei edes jouda minulle kirjoittamaan? Join maitoa Juhannuksena 2 lasia! Pentti–sedän osoite on: 1927, K.P.K:2
Kirjoita! Terveisiä kaikilta! Auf Wiedersänky!
[Kääntöpuolella humoristinen sarjakuva aiheesta Esko ja täti]
Einon ura jatkui Paiholan sairaalassa
Koska Pälksaareen ei enää tämän jälkeen ollut paluuta, jatkoi sairaala toimintaansa Kontiolahden Paiholassa. Liittohallituksen puheenjohtaja P. Korhonen on kirjoittanut Eino Markku Eskeliselle 23.12.1945 avoimen suosituksen:
Herra E.M. Eskelinen on tullut Pälksaaren Piirimielisairaalan taloudenhoitajaksi 1 p:nä kesäk. 1929 ja on edelleenkin. Hänen tehtäviinsä on kuulunut paitsi varsinaista sairaalan talouden hoitoa, myös maatilan hoitoa, jossa on Pälksaaressa peltoa 60 ha ja metsämaata noin 1000 ha. Hän on myös sotavuosina, jolloin sairaalalle on hankittu maatila Kontiolahden Paiholassa, hoitanut maatilaa, jossa on 30 ha viljeltyä maata ja 700 ha metsää.
Niin Pälksaaressa kuin myös Paiholassakin on teettänyt ja valvonut töitä useilla uudisrakennuksilla. Kaikki nämä tehtävät on hän suorittanut suurella huolella ja kiitettävällä ammattitaidolla. Hän on kahdesti suorittanut Pälksaaren sairaalan evakoinnin suurella tarmolla, niin että kaikki irtaimisto on pelastunut.
Hän on myös kaikissa sairaalan ja maatilan asioissa osottanut kiitettävää alotekykyä ja tehnyt hyviä esityksiä liittohallitukselle. Jos hän nyt, kun sairaala toimii Paiholassa pienissä rakennuksissa ja vaikeissa oloissa, haluaa muuttaa toiseen paikkaan, suosittelen häntä mitä parhaiten.
Eino toimi Paiholassa talouspäällikkönä eläkkeelle jäämiseensä saakka (1959), samoin Aune kirjanpitäjänä (1968). Kontiolahdellakin Eino toimi kunnanvaltuuston puheenjohtajana ja osuuskassan hoitajana. Vuonna 1958 Eino rakennutti talon Joensuun Merimiehenkadulle. Tästä tuli vielä hänen lastensa Eskon ja Helkankin koti. Esko toimi valokuvaajana, mutta Helkan taideopinnot olivat keskeytyneet sairastumisen vuoksi. Paula oli muuttanut vuonna 1952 Inariin, ja avioiduttuaan hän eli loppuelämänsä Ruotsissa Gunnar Danelidin vaimona.
Eino Markku Eskelinen sai Vapaussoturien Huoltosäätiön sinisen ristin 1968 ja Suomen leijonan ritarikunnan ansioristin 1957.
————————-
Maria Ihonen on Eino Eskelisen Pälkjärvellä syntyneen pojan, valokuvaaja Esko Eskelisen tytär. Helka Eskelisen päiväkirjatekstit on kopioitu kirjoitukseen sellaisinaan, kuitenkin niin, että niistä on poistettu joitakin yksityiselämään liittyviä seikkoja. Kuvat kirjoittajan albumista.
XXXXX
Juttu on julkaistu Pälkjärveläinen lehdessä 7/2013
