Pälksaaren piirimielisairaala vihittiin komeasti käyttöönsä sunnuntaina 13.12.1925. Vihkiäisten kutsuvieraslistalla oli kahdeksan ministeriä, kolme maaherraa, 25 kunnanlääkäriä ja lisäksi joukko neuvoksia, tirehtöörejä, kunnallispoliitikkoja ja muuta juhlaväkeä. Vihkiäistilaisuus alkoi klo 9.10 torvisoitolla ja jatkui puheilla. Puhujina olivat rovasti Eelis Siimes Pälkjärveltä, hankkeen ”isä” Liperin kunnanlääkäri Martti Siirala ja Kuopion läänin maaherra Gustaf Ignatius. Tilaisuus päättyi yhteiseen Maamme-lauluun. Juhlapäivällinen puheineen oli vuorossa klo 15.30 alkaen.
Pälkjärven rannalle oli noussut aikansa kuuluisan arkkitehdin Axel Mörnen suunnittelema valkea 3-kerroksinen, 75 metriä pitkä ja 16 metriä leveä sairaalarakennus ja pienempi paviljonkirakennus, jossa oli muun muassa kirkkosali. Sairaala oli valmis ottamaan vastaan 160 potilasta Kuopion ja Viipurin lääneistä. Potilaspaikkoja olivat varanneet kaksi kaupunkia (Joensuu ja Sortavala), kaksi kauppalaa (Nurmes ja Lieksa) ja 33 maalaiskuntaa.
”Kuntain yhteisen houruinhoitolan” aikaansaaminen oli ollut esillä kauan, jo 1890-luvulta alkaen. Yhtä kauan ei sairaala ehtinyt toimia; se toimi vain 20 vuotta, viisi viimeistä vuotta sodan jaloissa. Sitten sen isäntä vaihtui.
Kilpailua sijaintipaikkakunnasta
Piirimielisairaalan tulo Pälkjärvelle ei ollut itsestäänselvyys. Pälksaaren kanssa sairaalan sijoituspaikasta kilpaili useampi paikkakunta ja vielä loppuvaiheessa ehdolla olivat Kontioniemi ja Pälksaari.
Piirimielisairaalan tulevalta sijoituspaikalta vaadittiin, että siihen tuli kuulua sopivan kokoinen maanviljelystila. Maatilaa tarvittaisiin niin sairaalan ruokahuollon turvaamiseksi kuin myös työpaikaksi hoidokeille, olihan työnteko yksi keskeisiä hoitomuotoja makuu-, lääke-, kylpy- ja käärehoitojen ohella. Toiseksi, paikan tuli sijaita lähellä rautatietä ja laivareittiä tai vesistöä, ja sen tuli olla terveellinen ja luonnonkaunis. Puun ja sähkön saantimahdollisuudet olivat tärkeitä.
Sortavalalainen Puuliike Supinen oli tarjonnut sairaalaksi Pälksaaren Hovia, jonka pinta-ala oli 595 hehtaaria, siitä peltoa 60 hehtaaria. Maatilalla oli suuret maatalousrakennukset: navettaan mahtui 56 lehmää, talli oli 11 hevoselle, sikala 25 sialle. Tilalla oli myös meijeri, riihi, puimala, vilja-aittoja ja lukuisa määrä muita maatalousrakennuksia. Tilalla oli kolme asuinrakennusta ja huvilarakennus, jossa oli peräti 16 huonetta. Asuintiloista olisi helppo muodostaa asuntoja henkilökunnalle. Lähin rautatiepysäkki, Pälksaari, olisi 2,5 kilometrin päässä, sähkö saataisiin Wärtsilän tehtailta ja sairaalan vesivarat järven äärellä olisivat taatut. Tilalta puuttui käytännössä vain varsinainen sairaalarakennus ja osa henkilökunnan asunnoista. Maatilan hinta oli hyvin edullinen. Niin edullinen, että ”tarjouksen huomattava edullisuus pakoittaa epäilemään, että talolla on jotain meille tuntemattomia arvaamattomia pahoja puolia”, kuten eräs kuntien edustaja totesi. Epäilystä huolimatta Pälksaarella oli etunsa, ja se valittiin sairaalan sijoituspaikaksi.
Lisärakentamista ja muutostöitä
Pian vihkimisensä jälkeen sairaala osoittautui liian pieneksi. Työkuntoisia potilaita varten ostettiin vuonna 1932 maatila 3,5 kilometrin päästä sairaalasta. Sekään ei riittänyt, vaan vuonna 1934 rakennettiin uusi, osin 6-kerroksinen rantarakennus, johon tuli 32 potilaspaikkaa. Kolme vuotta myöhemmin, 1937, valmistui uusi komea, osin 6-kerroksinen päärakennus, johon tuli 119 potilaspaikkaa. Potilaspaikkoja oli tässä vaiheessa jo 353 eli niiden määrä oli yli kaksinkertaistunut 12 vuodessa. Nämäkään hoitopaikat eivät riittäneet, vaan elokuussa 1939 hyväksyttiin piirustukset 115 sairaansijan rakentamiseksi. Liittovaltuusto antoi liittohallitukselle valtuudet aloittaa rakennustyöt. Kaksi kuukautta myöhemmin, lokakuussa 1939, liittohallitus kuitenkin päätti lykätä hanketta ”nykyisen tilanteen vuoksi”. Kuukauden kuluttua alkoi talvisota ja teki laajennussuunnitelmat lopullisesti tyhjiksi.
Sairaalassa ja sen maatilalla tehtiin rakennus- ja muutostöitä koko sen toiminta-ajan. Sairaalaa suunnittelemassa olivat aikansa parhaat asiantuntijat. Ensimmäisen päärakennuksen ja paviljonkirakennuksen suunnitteli arkkitehti Axel Mörne, jonka käsialaa ovat monet tunnetut suuret sairaalat. Vuonna 1934 valmistuneen rantarakennuksen ja vuonna 1937 valmistuneen uuden päärakennuksen suunnitteli arkkitehti Jalmari Lankinen. Lankiselta oli myös tilattu laajennuspiirustukset, jotka jäivät sodan vuoksi pelkiksi suunnitelmiksi.
Myös sairaala-alueesta haluttiin edustava ja ympäristöä kohennettiin jatkuvasti. Vuonna 1938 puutarha-arkkitehti Paul Ohlssonilta tilattiin sairaala-alueen puistosuunnitelma, ja pihatöitä oli tarkoitus jatkaa seuraavina kesinä. Suunnitelmat jäivät toteuttamatta – tunnetusta syystä – ja ne päätyivät Suomen Arkkitehtuurimuseoon. Ohlssonin tunnetuimpia töitä ovat Naantalin Kultaranta ja Hietanimen hautausmaa.
Sairaalalle ostettiin vuosien mittaan myös runsaasti lisämaita. Vuonna 1932 Hytinvaaran Kartano Oy:ltä hankittiin Tervassalo-niminen tila, joka oli 325 hehtaarin suuruinen. Vuonna 1938 ostettiin Raivion hovin isännältä Jooseppi Pitkäseltä metsäpalstat, jotka olivat 270 hehtaarin suuruiset. Talvisodan alkuun mennessä sairaalan maa-alueet olivatkin jo yli kaksinkertaistuneet: pinta-ala oli 1.387 hehtaaria, josta 2 ha kasvitarhamaata, 60 ha peltoa, 18 ha viljeltyä laidunta, 12 ha tonttimaita ja teitä sekä 1.299 ha metsämaata.
Sairaala vaikutti monella tavalla pitäjän elämään
Piirimielisairaalan myötä Pälkjärven kulttuuririennot vilkastuivat, liikenneolot paranivat ja koululaitos laajeni. Supistettu kansakoulu perustettiin Pälksaaren pysäkin lähelle vuonna 1938. Sairaalan valmistuttua lähin koulutettu lääkäri löytyi mielisairaalasta ja niinpä pitäjäläiset hakivat apua vaivoihinsa mielisairaalasta. Sairaalassa ei ollut poliklinikkaa, mutta lääkärit hoitivat vapaaehtoisesti pitäjäläisiä ja tekivät myös kotikäyntejä.
Sairaala toi myös taloudellista vaurautta paikkakunnalle. Sairaalan rakennustöissä 1920-luvun alussa oli jopa 200 henkilöä. Muualta tulleet rakennusmiehet majoittuivat lähiseudun taloihin. Lähikylien asukkaat saivat töitä rakennuksilta. Muun muassa veljekset Tauno ja Heikki Riikonen sekä Antti Koljonen olivat sairaalaa rakentamassa. Viikot he asuivat työmaalla kortteerissa, sillä kotiin järven toiselle puolelle Puikkolaan oli matkaa 8 kilometriä. Tienestien on sanottu olleen hyvät. Myös myöhemmät sairaalan rakennustyömaat antoivat lisäansioita lähikylien asukkaille. Kurikan, Läävin ja Puikkolan kylien tyttöjen todetaan ahkeroineen uudisrakennusten ikkunanpesussa.
Paikkakunnan talot saivat sairaalasta alihankintatöitä. Töiden kirjo oli laaja. Paikkakuntalaiset ajoivat hiekkaa rakennustyömaille. Räätälimestari Juvonen ompeli vaatteita sairaalan hankkimista kankaista, ja hänen poikansa ompeli napit ja auttoi prässäämisessä. Rouva Lydia Juvonen ompeli naispotilaiden vaatteita ja liinavaatteita. Koko perhe poimi sairaalalle marjoja ja sieniä. Myös sairaalan lähitalot toimittivat sairaalalle erilaisia tarvikkeita: Sarlundin perhe toimitti perunoita, Malinen hankki kaloja, Savolainen polttopuita ja vihanneksia. Myös naudan- ja lampaanlihaa hankittiin kylältä.
Pälkjärvi oli maatalouspitäjä, jossa pysyviä työpaikkoja oli tarjolla vähän; niitä tarjosi lähinnä koululaitos, kirkko ja kauppa. Piirimielisairaalasta tulikin pitäjän suurin työnantaja. Paikkakuntalaiset olivat rakennustöiden ohella myös muissa, pysyväisluontoisissakin tehtävissä sairaalassa. Heitä oli ennen muuta erilaisissa palveluskunnan tehtävissä: siivoamassa, leipomassa ja tekemässä ruokaa. Heitä työskenteli myös sairaalan maatilalla, esimerkiksi pälksaarelainen Beata Savolainen toimi useita vuosia sikalanhoitajana.
Koulunkäyneissä hoitajissa paikkakuntalaisia oli vähemmän. Heidän määrästään ei ole tarkempaa tietoa, mutta paikkakuntalaisten osuudesta voi kertoa jotain se, että vuonna 1939 perustetun Mielisairaanhoitajainliiton Pälksaaren osaston ensimmäisessä hallituksessa (12 jäsentä) oli vain kaksi syntyperäistä pälkjärveläistä: mielisairaanhoitajat Eino Turunen (puheenjohtaja) ja Paavo Pakarinen (jäsen). Pakarinen oli ollut sairaalan palveluksessa jo vuodesta 1928 alkaen, mutta Turunen vasta vuodesta 1938.
Sairaala sijaitsi luonnonkauniilla paikalla, mutta paikka oli monelle muualta tulleelle syrjäinen. Naimisissa olevat työntekijät viihtyivät talossa ja juurtuivat pitäjään, mutta moni nuorempi hoitaja lähti vilkkaammille paikkakunnille. Syrjäisen sijainnin ohella Pälkjärven korkea kunnallisvero hankaloitti henkilökunnan saamista ja sen pysymistä. Vuonna 1936 ylilääkäri Wallin totesi Pälkjärven olevan verojensa puolesta Suomen kalleimpia paikkakuntia ja lisäksi sairaalan olevan sijaintinsa puolesta syrjäisimpiä sairaaloita. Jo 1920-luvulla sairaala oli joutunut korkean kunnallisverotuksen vuoksi turvautumaan ylimääräisiin palkankorotuksiin. Suuren laitoksen tulo paikkakunnalle ei siis näyttäisi kohentaneen sanottavasti kunnan taloutta. Henkilökunnan vaihtuvuus jatkuikin, ja vuoden 1938 toimintakertomuksessa todetaan jo ärtyneesti, että nuorten mies- ja naishoitajien liikkuminen sairaalasta toiseen on vaikeuttanut sairaalan toimintaa suuressa määrin ja on muodostunut täydelliseksi piirileikiksi. Sen sijaan ”Sairaalan vanha kantajoukko ei ole osallistunut lainkaan tähän henkiseen holtittomuuteen.”
Pelottava sairaala?
Lähiseutujen lapsia saatettiin pelotella sairaalalla ja sanoa, että ”se on lapsille vaarallista, siellä on pahoja setiä”. Monella, vaan ei kaikilla, lapsella onkin pelottavia muistikuvia mielisairaalasta kuuluvasta melusta ja sen karkailevista potilaista. Joka vuosi sairaalan toimintakertomuksissa raportoidaan karkaamiset, joista suurin osa päättyi sairaalan lähialueille ja karkurit saatiin usein kiinni jo samana päivänä.
Lähialueen asukkaille hoidokit tulivat tutuiksi, sillä nämä työskentelivät pelloilla ja myös marjastivat, sienestivät ja tekivät hiihtoretkiä lähialueille. Metsissä onkin liikuttu ahkerasti, sillä esimerkiksi vuonna 1929 hoitajien ja hoidokkien marjasaalis oli 399 kiloa mustikoita, 247 kiloa lakkoja ja 835 kiloa puolukoita. Saalismäärät kertovat myös Pälksaaren erinomaisista marjamaista.
Myös sairaalassa työssä olevat pitäjäläiset hälvensivät pelkoja: mielisairaala ei ollutkaan kauhea suljettu laitos, vaan siellä elettiin herroiksi verrattua maaseudun syrjäkolkkiin. Ruoka oli hyvää, sairaalasta sai säännöllisesti maksetun palkan, talossa oli sähköt, puhelin, radio, vesiklosetti, keskuslämmitys, rainakuvaprojektori ja monta muuta nykyajan mukavuutta, jota ei muualta pitäjästä löytynyt.
Arvi Johannes Huuskonen
Sairaala vilkastutti pitäjän kulttuuri- ja urheilutoimintaa. Yksi erityisen merkittävä vaikuttaja oli sairaalan ylilääkärinä vuosina 1932–1935 toiminut Arvi Johannes Huuskonen, jonka harrastuksiin kuului liikuntakasvatus ja botaniikka. Hänen aikanaan lisääntyivät niin sairaalan kuin paikkakuntalaistenkin urheiluharrastukset (ks. Pälkjärveläinen 6/2012). Huuskonen oli myös perustamassa museoyhdistystä ja kotiseutumuseota.
Huuskosella oli sairaalan lääkärinä toimiessaan, omien sanojensa mukaan, ”hyvä tilaisuus tehdä retkeilyjä melkeinpä koko pitäjän alueella”. Hän esitti retkeilyjensä tulokset kirjassaan Lisätietoja Pälkjärven pitäjän kasvistosta. Suomalaisen Eläin- ja Kasvitieteellisen Seuran Vanamon Kasvitieteellisiä julkaisuja osa 21, N:o 2. Helsinki 1945. Kirjassa on tiedot 541 kasvilajin esiintymisestä Pälkjärvellä. Tulosten hän toivoi täydentävän entisiä, sangen hyviä tietoja Pälkjärven kasvillisuudesta ja myös kenties jossain määrin selvittävän myöhemmille tutkijoille myös suuren, ajanmukaisesti hoidetun sairaalan merkitsemää vaikutusta kasvistoon. Hän toteaa itsekin tuoneensa uusia kasvilajeja Pälkjärvelle. Suuri sairaalayhdyskunta, joka perustettiin melkeinpä asumattomaan seutuun, vaikutti hänen mukaansa kasvistoon huomattavasti jo 15 vuoden aikana. Kirjansa lopuksi hän toteaa, että ”Myöhemmin tulee olemaan mielenkiintoista verrata sota-ajan vaikutusta Pälkjärven kasvistoon.” Tähän Huuskosen heittämään haasteeseen ei ole vastattu – seurantatutkimukset on tekemättä. Tosin seurattavina olisivat sellaisetkin muutokset, joita Huuskonen ei osannut aavistaa.
Mielisairaala sodan jaloissa
Syksyllä 1939 sairaalassa varauduttiin tulevaan – sodan tiedettiin olevan tulossa. Alkusyksystä sairaalaa ryhdyttiin tyhjentämään; osa potilaista kotiutettiin ja osa siirrettiin kunnalliskoteihin tai sisämaan mielisairaaloihin. Vuoden lopussa hoidokkeja oli enää 130. Samana syksynä Pälksaaren mielisairaala määrättiin toimimaan 25. sotasairaalana. Ensimmäiset haavoittuneet tulivat joulun jälkeen. Mielisairaalan potilaiden siirrot jatkuivat vuoden 1940 puolella ja maaliskuussa 1940, talvisodan päättyessä, potilaita oli vielä jäljellä noin sata; heitä ei ollut saatu sijoitetuiksi muuanne. Rauhanteon jälkeen potilaat siirrettiin Kiteelle Naiskotiteollisuuskoululle ja sieltä edelleen 1941 Paiholaan. Maatilan jäljellä olevat eläimet ja työntekijät päätyivät evakkoon Nurmekseen, konttorihenkilökunta Joensuuhun.
Jatkosodan sytyttyä sairaala valloitettiin takaisin 12.7.1941. Valloitustaistelua ja Pälksaarta niiden jälkeen kuvataan tässä numerossa Reino Laakkosen, T. I. Erosen ja Eino Eskelisen kirjoituksissa.
Jo heinäkuussa 1941 Pälksaareen perustettiin uudelleen sotasairaala 25. Lokakuussa rintama oli edennyt niin kauas, että sotasairaala siirrettiin Äänislinnaan ja tilalle saapui 13. kenttäsairaala. Haavoittuneita hoidettiin satoja, korkeimmillaan potilasmäärä nousi yli 900:aan. Myös kotikyliin palanneita siviilejä hoidettiin poliklinikalla ja osastoilla, heitä oli keskimäärin 20 henkeä päivässä.
Pälksaaren jälleenrakentaminen aloitettiin marraskuussa 1941. Rantarakennus saatiin korjattua, maatilalle rakennettiin uusi asuinrakennus, sikala ja talli saatiin käyttökuntoon. Mielisairaala saattoi muuttaa takaisin lokakuussa 1942. Sairaala- ja maatalousrakennusten mittavat korjaustyöt ja uudisrakentamiset jatkuivat senkin jälkeen. Asemasodan aikana sairaala oli edelleen täynnä sotilaita ja siirtolaisia.
Perääntymisvaiheen alkaessa heinäkuussa 1944 mielisairaalan potilaita alettiin siirtää turvallisempiin oloihin pois Pälksaaresta ja myös sotasairaala muutettiin evakuointisairaalaksi. Sairaala täyttyi jälleen ääriään myöten haavoittuneista ja sairaista. Yhden yön aikana saattoi kulkea 650 potilasta, osa tuli suoraan rintamalta pahasti haavoittuneina, osa tuli kenttäsairaaloista. Sairaala oli täynnä kärsimystä ja ponnisteluja sen lieventämiseksi. Tilanteen pahetessa oli edessä sotasairaalan muutto Raaheen. Muutto aloitettiin syyskuun 7. päivänä 1944. Myös pääosa Pälkjärven siviiliväestöstä (vanhukset, pääosa naisista, lapset ja sairaat) poistuivat paikkakunnalta 9.9.1944 mennessä.
Sairaalan näin tyhjennyttyä sinne jäi vielä tusinan verran työkuntoisia mielisairaalan potilaita uurastamaan elonkorjuutöissä. He saivat suurimman osan sadosta mukaansa lähtiessään syyskuun 20. päivä 1944 Kontiolahdelle, kohti Paiholan sairaalaa. Samana päivänä myös viimeiset siviilit jättivät Pälkjärven. Myös he olivat olleet komennettuina sadonkorjuu- ja evakuointitehtäviin.
Pälkjärven piirimielisairaalan jälleenrakennustyöt oli saatu kutakuinkin päätökseen, kun lopullinen lähtö oli tosiasia.
Lähteet:
Sirkka Liisa Tuovinen: Pälksaari 1925–1945. Piirisairaala rajan tuntumassa – sairaala sodan jaloissa. Jyväskylä 1999.
Pälksaaren piirimielisairaalan toimintakertomukset vuosilta 1930–1945. Kansallisarkisto.
Arvi Johannes Huuskonen: Pälkjärven pitäjän kasvistosta. Suomalaisen Eläin- ja Kasvitieteellisen Seuran Vanamon Kasvitieteellisiä julkaisuja osa 21, N:o 2. Helsinki 1945.
Mielisairaanhoitajainliitto r.y. Pälksaaren osasto r.y.:n perustamisasiakirjat. Kansallisarkisto.
xxxxx
Juttu on julkaistu Pälkjärveläinen lehden numerossa 6/2012
Pälksaaren uuden päärakennuksen suunnitteli arkkitehti Jalmari Lankinen. Lappeenrannan museoiden sivuilta löytyy 50 Lankisen kuvaa Pälksaaresta
https://lappeenrannanmuseot.finna.fi/Search/Results?lookfor=p%C3%A4lksaari&type=AllFields
Kotisivujen galleriasta löytyy hakusanalla Pälksaari 49 kuvaa
Kotisivujen tarina-arkistosta puolestaan löytyy useita Pertti Sarlundin kirjoittamia tarinoita Pälksaaresta.
Lissu Kaivolehto kuvasi sairaalarakennuksia 2015
