Äitini äiti Anna Jormanainen (1894 -1962) syntyi Kiihtelysvaarassa Oskolan kylässä. Annalla oli kaksi veljeä, Mikko (1883-1941) ja Juho (1900-1968) sekä kaksi sisarta, Mari (1891-1972) ja Sanni (1897-1970). Aloittaessani Pepi Reinikaisen kehittämän ja vetämän Elämänkaarikirjoituskurssin syksyllä 2006, en tiennyt Jormanaisen suvusta juuri tämän enempää. Mummoni sisaruksista olin tavannut ainoastaan Sannin ja joitakin hänen jälkeläisiään joskus hamassa lapsuudessani.
Tietojen etsintä alkaa
Elämänkaarikirjoituskurssin ensimmäisenä tehtävänä oli sukupuun piirtäminen. Seuraavana olivat vuorossa isovanhempien tarinat, ensin äidin ja sitten isän puolelta. Kohta kurssin alettua lähdin Laihialle, haastattelemaan äitini sisarta, Ailia (s.1929). Hän on Anna-mummon neljästä lapsesta nuorin ja ainoa, joka vielä elää (Aili kuoli kesäkuussa 2021). Jormanaisen sisaruksista, ja heidän vanhemmistaan saamani tiedonmuruset jäivät kuitenkin tuolla reissulla melko vähäisiksi. Aililla ei ollut minkäänlaista tietoa Annan vanhemmista – ei edes heidän nimiään. Molemmat Annan vanhemmat olivat kuolleet ennen Ailin syntymää. Aili muisti vain sen kuinka häntä oli joskus verrattu mummoonsa sanoen: Olet kuin mummos, pieni, vikkelä ja ruskeasilmäinen.
Ailin kertoman mukaan Anna oli ollut ortodoksi, mutta kääntynyt luterilaiseksi avioituessaan pälkjärveläisen Matti Hiltusen (1887-1938) kanssa. Mari ja Sanni olivat avioituneet Ruskealassa kumpikin oman Hakkaraisensa kanssa. Heidän puolisonsa eivät olleet keskenään sukua. Aili kertoi, että Sannin mies oli tapettu. Äitini oli aikoinaan paljonkin tekemisissä Sannin ja hänen lastensa kanssa, mutta koskaan hän ei maininnut murhasta. Juhon nimen muistan joskus kuulleeni. Mikon olemassaolosta en muista kenenkään maininneen mitään.
Suku ei minua pahemmin kiinnostanut ennen elämänkaarikirjoituskurssia. Mielessäni ei ollut edes käväissyt ajatus, että isovanhemmillakin olisi vanhemmat. Isovanhemmatkin tuntuivat kovin kaukaisilta. Molemmat ukkini olivat kuolleet useita vuosia ennen syntymääni. Perheemme kanssa samassa pihapiirissä asunut isäni äiti kuoli, kun olin yhdeksän ikäinen. Äidin äiti, Laihian mummoksi kutsuttu Anna mummo, asui toisella puolella Suomea. Pitkän välimatkan vuoksi tapasin mummoa vain muutamia kertoja. Olin täyttänyt kuusitoista, kun Laihian mummo kuoli.
Ystävän apua
Kesällä 2007 sukututkimuksesta innostunut ystäväni Auli ryhtyi auttamaan minua. Hän sai melko nopeasti selvitettyä kaikki muut sukuhaarat runsaat kaksisataa vuotta taaksepäin, isäni äidin suvun osalta jopa 1600-luvulle saakka. Anna-mummon suvusta vaan ei löytynyt pienintäkään johtolankaa huolimatta ortodoksiseurakuntiin tehdyistä kyselyistä. Tuntui kuin vastassa olisi ollut seinä.
Taikasormus
Viattomain lasten päivänä 28.12.2007 laatikoitani penkoessa vastaan tuli Anna-mummon sormus, jonka olin ottanut itselleni äidin jäämistöstä. Sormuksessa oli päivämäärä 3.6.1922. En tiennyt, oliko kysymyksessä kihla- vai vihkipäivä. Ailin kertoman mukaan mummolla oli ollut vain yksi sormus. Sovittelin sormusta ja totesin sen olevan kuin tehty vasempaan nimettömääni. Jätin sen siihen ja sanoin leikkimielisesti itselleni: Olkoon tämä sormus taikasormus, jonka avulla mummollekin löytyy sukua!
Tammikuun lopulla 2008 otin yhteyttä Jaana Hakkaraiseen, jonka yhteystiedot olin löytänyt Suomen Sukututkimusseuran sivuilta. Hän tutki mm. Hakkaraisia Ruskealan Kirkkolahdesta. Ajattelin, että jos kysymyksessä ovat Sannin tai Marin miesten suvut, kenties sitä kautta pääsisin Jormanaisen suvun jäljille. Kirjoittaessani sähköpostia Jaanalle, muistin, että Sannin pojan pojalle Martille syntyi 60-luvun lopulla tytär, Jaana, jonka minäkin olin tavannut useita kertoja silloin kun hän oli pieni. Voisiko kysymyksessä olla sama Jaana, mietin? Seuraavana aamuna selvisi, että näin oli! Jormanaisista ei Jaanallakaan ollut mitään tietoa, mutta muutoin pystyimme kartuttamaan toistemme sukutietoja myöhemmiltä ajoilta. Ainoastaan sen Jaana oli jostain kuullut, että Jormanaisen sisarusten isän nimi olisi ollut Gabriel. Muutamaa päivää myöhemmin löysin Kansallisarkistosta kirjasarjan Siirtokarjalaisten tie, josta löysin tietoja Marin ja Sannin sekä heidän jälkeläistensä perheistä.
Oikea langanpää löytyy
Mistä löytäisin lisää tietoa? Muistin kuulleeni, että mummon nuorimman veljen, Juhon, tytär Lahja (s.1926) asuu Äänekoskella. Veljeni tiesi, että äiti ja Lahja olivat pitäneet yhteyttä keskenään. Enempää en tiennyt, eikä se minua koskaan ollut kiinnostanutkaan. Äidin jäämistöä selvitellessä tuli heitettyä hänen puhelinmuistionsakin tulen ruoaksi, mitäs sillä enää olisi virkaa. Niinpä sitten oli hankittava Lahjan yhteystiedot Väestörekisterikeskuksesta. Lahja ilahtui suunnattomasti, kun soitin hänelle maaliskuun alkupuolella vuonna 2008. Puhuimme peräti puolitoista tuntia ja olimme heti kuin vanhat tutut.
Lahja kertoi, että Jormanaisen sisarusten isän nimi oli Gavril. Lahjan äiti oli hoitanut Gavrilia viimeiset ajat. Gavril oli kuollut kesällä 1927, Lahjan ollessa vajaan vuoden ikäinen. Lahja on perheensä vanhin lapsi ja he asuivat tuolloin Pälkjärvellä. Lahja kertoi, että Mikon nuorimman pojan poika Vesa asuu Nokialla ja hänellä on jotain tietoa Jormanaisen suvusta. Lahja lupasi ottaa Vesaan yhteyttä. Tuskin maltoin odottaa!
Jättipotti
Vesa soitti muutaman päivän kuluttua. Ilo ”uudesta” sukulaisesta oli molemminpuolinen. Vesalta sain tietää, että Jormanaisilla on sukuseura, jolla on myös www-sivut ja jonkinmoinen monistevihko sukututkimustietoa. Hän lupasi lähettää minulle hallussaan olevat tiedot. Vesa kertoi käyneensä edellisenä kesänä Öllölässä, jossa Gavril ja hänen kaksoisveljenä Nikita ovat syntyneet 20.3.1852. Öllölä kuului silloin Ilomantsiin. Kun Tuupovaarasta tuli itsenäinen kunta, Öllölä kuului Tuupovaaraan. Kuntaliitoksessa 1.1.2005 Tuupovaara ja Kiihtelysvaara liitettiin Joensuuhun.
Vesan lähettämistä tiedoista selvisi mm. että Gavril oli avioitunut 28-vuotiaana Kiihtelysvaaran Oskolasta kotoisin olevan Susanna Antin tytär Erosen kanssa. Morsian oli avioliiton solmimishetkellä vasta 17-vuotias. Sukuseuran sivuja tutkaillessani huomasin ilokseni, että syksyllä on sukujuhlat Karjalatalolla Helsingissä. Aiemmin sukujuhlia oli pidetty vain Pohjois-Karjalassa. Sukujuhlissa julkaistaisiin myös Jormanaisten sukukirja.
Kävimme Vesan kanssa sähköpostikirjeenvaihtoa. Hän kertoi soittaneensa serkulleen Osmolle, Perniöön ja antaneensa yhteystietoni hänelle. Pian sain sähköpostia myös Osmolta, joka kertoi, että hänen vaimonsa Maija on harrastanut sukututkimusta kymmenen vuotta. Seuraavaksi sainkin sitten sähköpostia Maijalta. Liitteenä olivat Jormanaisten sukutaulut 1700-luvun lopulta alkaen! Mummolle oli vihdoinkin löytynyt vanhemmat ja suku! Sormuksessa taisi sittenkin olla taikaa!
Osmon äiti, Nelly, oli mummon vanhimman veljen Mikon tytär. Hauska yhteensattuma oli sekin, että äidilläni ja Nellyllä oli vain kaksi päivää ikäeroa. Olen pannut merkille, että äidin suvussa sisarukset ovat tehneet lapsia kuin yhteisestä sopimuksesta jo useamman sukupolven aikana. Esim. vuonna 1923, jolloin äitini Tyyne syntyi, Jormanaisen sisaruksista lapsia syntyi Mikon, Marin, Annan ja Sannin perheisiin.
Yksi pala lisää
Tutkiessani heinäkuussa 2008 Mikkelin Maakunta-arkistossa Pälkjärven seurakunnalle tulleita ilmoituksia, niiden joukosta löytyi Suistamon kreikkalaiskatolisesta seurakunnasta 28.2.1923 annettu papintodistus, jossa mummolleni myönnettiin ero ko. seurakunnasta. Todistuksesta kävi ilmi, että mummoni oli vihitty Kirkkolahden kylästä kotoisin olevan työmies Matti Hiltusen kanssa 7.1.1923. Näin selvisi, että sormus jota kannoin nimettömässäni, oli mummon ja ukin kihlasormus. Samoin se, että mummo oli jo raskaana vihille mennessään. Äitini näki päivänvalon seitsemän kuukautta ja viisi päivää vihkimisen jälkeen. Näin olin taas löytänyt yhden palan lisää palapeliini.
Sukujuhlat
Uteliaana ja iloisen odotuksen vallassa suuntasin kulkuni Karjalatalolle Jormanaisen sukuseuran juhliin syyskuun viimeisenä lauantaina vuonna 2008. Oli kulunut päivälleen yhdeksän kuukautta siitä, kun olin pujottanut mummon ja ukin kihlasormuksen nimettömääni. Sukuseuran jäseneksi olin liittynyt sattumoisin mummon ja ukin kihlajaisten vuosipäivänä, kesäkuun kolmantena.
Juhliin olivat tulossa myös Osmon vaimo, Maija ja Lahjan nuorin veli, Erkki, vaimonsa Paulan kanssa. Katselin Laatokka-salissa istuvia Jormanaisia, pitkiä ja pätkiä, lihavia ja laihoja, partasuita ja kaljuja, iloisesti rupattelevia karjalaisia ihmisiä. Kukahan näistä on Maija ja kuka Erkki, mietin. Ovesta tuli lisää väkeä. Sali oli jo melkein täysi. Minua vastapäätä olevaan tyhjään tuoliin istuutui tumma mieshenkilö ja hänen vierelleen nainen. Loput tulijat löysivät istumapaikan salin perältä. Kysyin naiselta: Oletko Sinä Maija Jormanainen? Minä olen Paula, Maija meni tuonne taakse, vastasi nainen. Ja Sinä olet sitten varmaan Erkki, sanoin vastapäiselle miehelle. Sattumalla taisi olla sormensa pelissä, kun kaikkein läheisin, ennestään tuntematon sukulaiseni valitsi paikkansa minua vastapäätä!
Lämminhenkinen juhla oli hyvin musiikkipitoinen. Kävi ilmi, että Jormanaisista löytyy paljon musiikillisesti lahjakasta väkeä. Juhliin oli tehty sukulaulukin, jota yhdessä harjoittelimme. Tärkeä ja odotettu ohjelmanumero oli sukukirjan julkistaminen. Sen oli toimittanut tutkija Tuula Kiiski, joka itsekin kuuluu Jormanaisen sukuun. Olin törmännyt hänen nimeensä kesän aikana useita kertoja eri yhteyksissä. Kun Tuula Kiiski astui estradille, tunnistin hänet samaksi henkilöksi, joka oli kevään ja kesän aikana istunut useita kertoja viereisessä pöydässä Joensuun maakunta-arkiston tutkijasalissa.
Sukukirjassa kerrotaan Jormanaisen suvun vaiheista 1600-luvun alkupuolelta lähtien. Suvun kantapaikka on Öllölä. Sieltä suku on levittäytynyt Ilomantsiin, Kiihtelysvaaraan, Pyhäselkään ja Tohmajärvelle. Jormanaisen suku on juuriltaan ortodoksisuku. Avioliiton solmiminen evankelisluterilaisen puolison kanssa on useimmiten johtanut kirkkokunnan vaihtamiseen, kuten mummoni kohdallakin kävi.
Jormanaisen sukuseura ry on hyväksytty ja merkitty yhdistysrekisteriin 11.5.1994. sata vuotta ja kolme päivää mummoni syntymän jälkeen. Hauska sattuma sekin! Suvun yhteisiä tapaamisia ja juhlia on järjestetty jo kesästä 1990 alkaen. Tämä oli kymmenes sukujuhla ja ensimmäinen laatuaan Helsingissä. Aikaisemmat juhlat olivat aina olleet Pohjois-Karjalassa.
Sivistyksen mitta
Katselin talvella Yle Areenasta ”Kuka oikein olet” ohjelmaa, jossa sillä kertaa pengottiin Vexi Salmen sukujuuria. Sukututkija kysyi Vexiltä: Tiedätkö mikä on sivistyksen mitta? Vexin ollessa kysymysmerkkinä, tutkija valaisi asiaa sanoen: Jos tietää isovanhempiensa vanhempien nimet, on sivistynyt.
Nyt tiedän esivanhempieni nimiä useita sukupolvia taaksepäin. Alkuhankaluuksista huolimatta olen päässyt kaikkein pisimmälle tämän äitini äidin, Anna Jormanaisen, sukuhaaran kanssa. Varhaisin tiedossani olevan esivanhemman nimi ja syntymäaika on kirjattu vuonna 1566. Tuskin sitä kuitenkaan voidaan pitää sivistykseni mittana. Paremminkin edellä kerrottu kertoo hyvästä onnestani lyhyellä sukututkijan taipaleellani. Juuriini tutustuminen on avannut minulle aivan uuden kiehtovan maailman.
JK.
Osallistuin oheisella kirjoituksella syksyllä 2012 Vantaan Seudun Sukututkijat ry:n järjestämään Perheen tarina – kirjoituskilpailuun nimimerkillä ”Juurensa löytänyt”. Kilpailussa oli kolme sarjaa, pitkät, keskipitkät ja lyhyet tarinat. Kussakin sarjassa palkittiin yksi kirjoitus. Osallistuin pitkien tarinoiden sarjaan ja voitin sarjani, samoin kuin vuosina 2010 ja 2011.
”Mistä mummolle vanhemmat ja suku” julkaistiin Vantaan Seudun Sukututkijoiden jäsenlehdessä Sukuri 1/2013 ja mummoni päätyi kyseisen numeron ”kansikuvatytöksi”.
Juttu on julkaistu myös Tuula Kiisken toimittamassa JORMANAISEN SUKU II –kirjassa, joka ilmestyi 2018.
