Salmin Rajavartiostossa 1934–1935
Olen Lauri Olavi Kääriäinen kotoisin Pälkjärven Kurikasta, jossa asuin vanhempieni Iidan ja Aapelin ja kolmen sisarukseni kanssa Tormanon pientilalla. Suoritin varusmiespalveluksen Salmin Rajavartiostossa Manssilassa, joka oli pieni kylä Laatokan koilliskulmalla lähellä Neuvostoliiton rajaa. Monet pälkjärveläiset nuoret miehet ovat olleet siellä väessä. Muistelen tässä varusmiesaikaa niiden kirjeiden pohjalta, jotka lähetin 1934–35 kotiväelleni Tormanoon ja minulle hyvin läheiselle ja neljä vuotta vanhemmalle Viljo-veljelleni Mikkelin Moisioon. Viljo oli siellä mielisairaanhoitajana.
Väkeen meno alkaa jännittää
Jo tammikuussa 1933 yritin päästä väkeen Pitkärantaan vapaaehtoisena. Sieltä tuli vastaus, että minun pitää lähettää anomukseni Salmin Sotilaspiirin esikunnalle Sortavalaan. Minä päätinkin sitten, että saavat anomukset olla laittamatta, pääseehän väkeen sitten kutsunnan kautta oikeaan aikaan. Olisin halunnut Pitkärantaan, koska se olisi ollut lähempänä kotia. Salmi tuntui olevan minusta, ja äidistä varsinkin, kovin kaukana. Ajattelin, että jospa menemällä vapaaehtoisena, olisin ehkä päässyt Pitkärantaan. Kävin jututtamassa Salmissa tasavallan armeijan läpikäynyttä Leivo Kurosta, joka ei ollut tykännyt koko hommasta. Tuo Leivon mielipide lisäsi vain jännitystäni.
Syyskuun 29. 1933 kävin kutsunnoissa Salmin sotilaspiirissä. Viljolle kirjoitan, että katsoivat minut väkeen kelpaavaksi ja passin saan 28.12. Sen etusivulle on merkitty seuraavia tietoja minusta: nimi, syntynyt 30.5.1913 Pälkjärven pitäjässä, kuuluu luterilaiseen seurakuntaan, ammatti ratatyömies, kansakoulun käynyt ja isän nimi Aapeli. Toisella sivulla on minusta henkilökuvaus: pituus 174 cm, paino 70,5 kg, silmien väri sininen ja saappaan numero 42. Mainitaan, että olen kuulunut suojeluskuntaan 14.1.–1.9.34 ja että olen astunut vakinaiseen palvelukseen 3.9.1934 Salmin Rajavartioston ensimmäiseen komppaniaan (1./ SR ). Minusta tuli aseellinen kiväärimies, myöhemmin pikakiväärimies (Pk mies). Sivun lopussa on omakätinen nimikirjoitukseni.
Kirjeessäni lokakuun lopulla 33 tuumailen, että jos minut veisivät keväästä heti, niin kunnon nostaminen olisi nyt käynnissä aivan oikeaan aikaan. Tiesin, että väessä vaaditaan alokkailta tosi hyvää kuntoa ja armoa ei anneta harjoituksissa. Vaikka olinkin tehnyt koko ajan ruumiillista työtä, rankkaakin, minua silti huoletti, riittääkö rahkeet. Tammikuussa 34 toivotin Viljolle onnellista uutta vuotta ja kerroin jääneestä vuodesta olevan paljon muistoja ja että tulevasta ei voi sanoa muuta kuin, että edessä on armeijaan meno. Se meno on ratkaistu jo valmiiksi: hätää ei ole laisin, kunhan syyskuun kolmanneksi hommaan luuni Pitkärantaan. Ei kai ne Pitkärannassa pidä, vaan vievät sieltä Manssilaan aivan suoraan. Naapurin Erkki (Riikonen) sano, kun viime syksynä olivat tulleet alokkaat, ne oli viety sitä kyytiä Manssilaan. Toukokuun lopulla väkeen lähtö kangasteli jo kovasti mielessäni ja kirjoitin, että ei tässä kolmen ja puolen kuukauden päästä näitä kotivainioita saakaan katsastella, mutta kiertelee heitä väessä niitä kenttiä ja nauttii siellä työnsä tuloksista, millaisia ne sitten mahtavat ollakaan. Olen innokas maanviljelijä ja olen huolehtinut isän kanssa Tormanon viljelyksistä. Tuumailen Viljolle, että perunannosto se minulta jääpi nyt tänä syksynä aivan lossiksi, mutta ei sille nyt mitä osaa. Seuraavaa kirjettä rykännen [kirjoittanen] Pitkärannasta tai Manssilasta. Vielä yhden kirjeen Viljolle ehdin kuitenkin lähettää Tormanosta. Minulla on huoli, kuka mahtaa kotipuolen asioita veljelle kertoa, kun minä olen väessä. Viljolle lupaan sieltä raapustaa kuulumisiani.
Kuulumisia Manssilasta
Syyskuu 1934 Manssila: Pyhä veliseni! Aloitan kirjeeni näin juhlallisesti, sillä Viljo on minulle rakas veli ja esikuva. Saavuin juuri ruokailusta, päivälliseltä nimittäin, niin on tässä aikaa nyt sanella Viljolle muutama sana tästä olostamme. Kiittelen häntä kirjeestä ja jatkan, että kyllä sitä liikettä on jo tällä ajalla monnille annettu niin, että vaivasta miestä alkaa olla useampi mies, ja sen tekee tämä kova voimistelu. Minä olen jonkinmoisessa kunnossa, mutta nivuset ovat kipeänä minullakin. Sapuskan suhteen menee hyvin. Voita saa leivälle teen kanssa ja yhden ruuan kanssa päivässä. Leipä on kovaa ja se on kyllä paha huonohampaisille. Sitä voi liotella keiton kanssa. Pyhäaamuna on ollut känttyherätys ja aamiaisella on saatu juustoakin. Pyhänä otettiin kuva alokkaista tuvittain. Ykköstuvassa, jossa minä olen, ovat pisimmät miehet, pisin 192 senttimetriä. Tuvassa on 21 miestä ja kaksi korpraalia. Korpit ovat luavun miehiä (laatumiehiä). Laittoivat kaappeja kuntoon ja opastivat meitä hommissa. Oikein häjyä miestä ei taida olla koko komppaniassa, siis turha oli pelkoni. Komppanian päällikkö Artturi Nikula on oikein lupsakan näköinen mies (Salmissa 1929–1939). Isompia viskaaleja arvoltaan ovat luutnantti Markkula ja vänrikki Barqvist. Komppanian emäntänä toimi Tanja Muurinen.
Manssilan uudet alokkaat syyskuussa 1934. Lauri takarivissä toinen oikealla.
Meille alokkaille järjestettiin tuliaisjuhlat sotapesässä (sotilaskoti) ja käytiin Virtelän kylässä tulipaloa sammuttamassa. En ole ehtinyt paljon siviiliä ajattelemaan ja parempi onkin kun ei muistelekaan. Muistissani on se, miten äidistä lähtöni oli ikävä näky. Äiti toivoi, että pitäisin itseni kunnon miehenä. Yksi alokas kehui, että oli aika humalassa, kun lähti kotoaan ja sanoi äitinsä jääneen itkemään. Mielestäni äidillä oli aihetta suruun. Luulen, että äidit ovat kait kautta aikojen olleet huolissaan pojistaan, joista jotkut ovat maistissa tulleet armeijaan, sillä kova paikka se on nuorukaiselle kotoa lähtö ja pelottaa armeijan kova kuri. Viljo on kysellyt raha-asioitani ja saa kuulla, että velipojalla ei ole rahanpuutetta. Rahaa on 300 mk. Nyt menen sotapesään jatkamaan kirjoittamistani, ja juon siellä kahvit. Tuliaisissa pidettiin kaksi puhetta, puhujat olivat opettajatar ja sen mies, joka piti kauniin puheen neuvoen meitä ottamaan täällä kaikkea hyvää varteen. Olihan tässä meitä lähes 80 miestä alokkaita, kun tulimme, mutta näitä on nyt Viipurissa ja sairastuvassa joku. Kahdella Viipuriin menneellä oli veneerisiä (sukupuoli-) tauteja ja yhdellä ohimovika (nivustyrä).
Marraskuun alussa Viljo saa jälleen kuulumisia minulta. Olen tullut juuri kylältä ja olen kuudelta lähdössä vartioon ja aloitan kirjeen tuvassa. Voin kirjoittaa mustekynällä. Aika on rientänyt nopeasti ja kolmas kuukausi on alussa. Meillä on tätä suljettua piisannut melkein joka päivä, joskin maastossa on käyty joskus. Marssi on ollut joka lauantai, täyspakkaus oli yhden kerran vain, käveltiin siinä 10 km. Santsiakaan (uusintaa, ylimääräistä) en ole saanut vielä mistään, vaan tarkastukset on mennyt aina hyvin. Moisander on tarkistanut useinkin meidän kaaveet (kapineet) ja ei se ole pahoissa väleissä minun kanssa ainakaan vielä. Ammuntoja on ollut 3–4 pienoiskiväärillä ja yksi kiväärillä sadan metrin matkalta. Pienoiskivääri ammunnassa sain ensimmäisessä ammunnassa kuudella laukauksella 55 pinnaa, toisessa kuudella laukauksella 46 pinnaa ja kolmannessa neljä osumaa. Viisi olisi ollut täysi sotta (määrä). Kivääriammunnassa sain kolmella laukauksella 25 pinnaa. Tähän asti on mennyt kohtalaisesti, luulin menevän huonomminkin.
Lauri (takarivissä 1.oikealla) ja kämppäkaverit syksyllä 1934
Manssilan sotilaskoti
Jatkan kirjettäni vartiossa. Lomia ei ole ollut, mutta joululoman saavat ne, jotka pääsevät tammikuun alussa aliupseerikouluun Joensuun lähelle Onttolaan. Likemmä 20 ukkoa sinne pääsee. Minä en tiedä, miten minun käynee, mutta asevelvollisten aliupseerien tiedän sanoneen, että saan olla varma aliupseerikouluun joutumisestani. Joulun edellä tehdään ryhmäjako ja sitten sen näkee. Aliupseerit lähtevät 15.12. siviiliin, ja paikalle jää oma saki (joukko) ja omista miehistä tulee tuvan esimiehet. Minusta tulee kait vartiopäällikkö. Se onkin kova jopi, kun pitää valvoa koko löysi (vuoro). Pitää vain sitten selvitä ja tehdä velvollisuutensa.
Kirjeen kirjoitus keskeytyi, kun piti käyttää yksi arestilainen käymälässä ja jatkan nyt kirjeen loppuun. Olin kaksi päivää komennuksella auton mukana. Ajettiin tavaraa Tulemalta (Tulema on Salmin kirkonkylä) komppaniaan. Tämä oli helppo homma ja samalla käytiin Orusjärven vartiosta yksi raskas [raskaana oleva] vaimo Tulemalle. Kukaties vaikka en saane ikinään enää käydä koko Orusjärvellä. Toisena päivänä taas sattu mukavasti, kun otettiin yksi siviili peltiseppä kyytiin, niin se vippasi meille vitosen kaverin kanssa mieheen. Saimme Tulemalla törsätä kioskissa reilusti. Manssilassa on käyty lettuja paistattamassa taloissa, aika hyvät letut paistavatkin. Kyllä täällä eläisi ilman herkuttelemattakin, mutta eihän tuota malta olla kööristä [joukosta] pois, kun toisetkin törsäävät. On täällä poikia joilla on jo 500 mennyt aivan tietämättä, vaikka ei olla missään kaupunkipaikassa. Juovat kahvia ja syövät känttyä aivan yksinkertaisesti. (kirj. huom. Ei Lauri myöhemminkään kovin törsäillyt, oli enempi säästäväinen mies.)
Sää on ollut lauhaa. Syksy on jatkunut lämpimänä ja kunnon pakkasia ei ole ollut. Vettä vain on satanut useampi päivä. Maastossa kastuu helposti, mutta onneksi eivät ryömitä märässä maassa. Moisanderia olin kuullut moitittavan pahaksi mieheksi, mutta minulla ei ole ollut mitään pahaa sanottavaa hänestä, vaikka olen ollut Moisanderin ryhmässä koko ajan. Mies on kepsakka liikkeissään ja vaatii meiltäkin aina nopeaa poistumista, muuten ei olla oltu maassa sen enempää kuin toisetkaan. Minulla on vähän lihaskipuja, eritoten oikeassa nivusessa, mutta arvelen, että ajan myötä kivut häipyvät.
Kotipuolen uutisiakin olen kuullut. Taas on pappi kuollut ja saavat valita uuden, kunhan nyt saisivat mieluisensa, että voisivat olla tyytyväisiä. Lehdestä olen huomannut, että Hemmi Juvonen on kihlautunut matkaselkäläisen neiti Nuoran kanssa. Päätän nyt kirjeeni ja lähetän terveisiä rajaurholta, että kyllä täällä kampoihin pannaan, jos ryssä meinaa rajan yli tulla. Siellä on komea lippu ryssän vartion pihassa. Kävin taas tänä aamuna katsomassa sitä. Meille sotaurhoille on tulossa uusi, ruskea juhlapuku joulukuun 6:nneksi. Minkälaiseksi sitten muutumme, aprikoin? Tästä tulikin pitkä kirje. Panin loppuun Sydän terveisin Lassi.
Kirje Viljolle 4.11.1934
Tässä tulee kolmas kirje täältä Manssilasta 16.12. 34. Olen päässyt R.A.U.K:hon (aliupseerikouluun) Onttolaan JR 1:een (jalkaväkirykmentti 1) viidentoista muun pojan kanssa. Olen ollut juhlalomalla 22.–27.12.34 kotona Kurikassa, ja saavuin sitten aliupseerikouluun torstaina 4. tammikuuta. Jo lauantaina tunsin outoa kipua oikealla puolella vatsanpohjassa ja kives on myös kipeä. Ajattelin kivuistani, että ehkä tämä menee tästä ohi. Niinpä vain sinnittelin. Maanantaita vasten yöllä en saanut nukuttua ja aamulla alkoi päänsärky. Kävin kuitenkin aamuvoimistelussa, menin sitten sairastuvalle, enkä tavannut siellä kersanttia ja menin luennolle. Siellä kyselin yhdeltä Naakalta, millaiset ovat umpisuolen tulehdusoireet. Ne tuntuivat täsmäävän minuun. Lääkintäkersantti määräsikin minut vuoteeseen, ja hommasi minut illalla varmuuden vuoksi Joensuuhun lääkäri Kososen vastaanotolle. Tämä toimitti minut välittömästi leikkaukseen Joensuun yleiseen sairaalaan. Umpisuoli oli ollut aivan hapannut (mätä) ja riekaleina eli se oli ehtinyt puhjeta. 12. helmikuuta kirjoitin Viljolle, että lääkäri Siivola sanoi, että johan on ihme tämän miehen kanssa, kun mätää tulee ja tulee. Minä viihdyin sairaalassa hyvin, ja hoitajaneidit olivat ylen huolehtivaisia. Yksi neideistä oli pälkjärveläisen konstaapeli Hämäläisen sisar. Sukulaiset kävivät usein ja toivat omenoita ja leivonnaisia, ja Saimi-sisko lähetti Viipurista appelsiineja kenkälaatikollisen. Sain vaikka mitä. Kiittelin kaikkia ylenäijän. Elin kuin pellossa, vaikken saanut sängystä edes istumaan nousta.
Aliupseerikoulu jäi käymättä, ja minä palasin kuntoutusloman jälkeen Manssilaan 2.4.35 jatkamaan asepalvelukseni loppuun. Siellä yritin olla kaikessa mukana, voimistelussakin, vaikka olin laihtunut, olo oli heikko ja jalat kipeät. Ei olisi ollut pakko voimistella, mutta minä-poika sinnittelin taas! Pyysin 16.5 kirjeessäni Viljoa käymään Manssilassa, vaikkei se ollut kaunis paikka: nähtävää oli vain raja. Me kiikaroimme taas rajaporttia. Neuvostoliiton puolella oli lippuja ja portin päälle oli pahviin kirjoitettu ¨Maailman työtä tekevät yhtykää.¨ Ryssän vartiosta meitä kiikaroi ryssän solttu. Meillä oli nyt ylen paha vääpeli, joka ei antanut lupia kylälle menoon ja ryppyili aina jostakin. Olen kuullut käen kukkuvan, mutta kevät oli kylmä. Murehdin rukiinoraita Tormanon pelloilla. Minut, sotamies Lauri Kääriäinen, vapautettiin vakinaisesta palveluksesta 18.8.35 täysin palvelleena (350 päivää).
Talvi- ja jatkosodassa 1939–1944
Olin ollut nuoresta pojasta VR:llä ratatöissä, isän topparoikassa, ja tehnyt asemamiehen sijaisuuksia mm. Harlussa ja Matkaselässä. Päätin jäädä rautateille, takaisihan se varman toimeentulon, ja hakeuduin1936 ratavartijakoulutukseen ja seurasin näin isä-Aapelin jalanjälkiä. Suoritin ratavartijatutkinnon 29.9.1937. Marraskuussa menin kihloihin naapurintytön Helmi Riikosen kanssa, ja sain ratavartijan paikan 1.11.37 Käkisalmen maalaiskunnan Myllypellosta. Heinäkuussa 38 osallistuin kertausharjoituksiin Konevitsassa kiväärimiehenä. Marraskuussa 1938 Korvenheimo vihki Helmin ja minut Riikolan salissa ja Helmikin muutti Myllypeltoon.
Vuoden ehdimme asua vahtituvassamme Myllypellossa ja esikoisemme Leena syntyi 19.9. 39, kun sotaiset uutiset alkavat vyöryä Suomeenkin. Minut kutsuttiin kertausharjoituksiin ja liikekannallepantuihin joukkoihin lokakuun alussa. 7.10. 39 saavuin 3. radankorjauskomppaniaan (3.RKK) ja toimin rautatiepioneerina. Osallistuin talvisodassa Elisenvaaran seudun radankorjaustöihin. Minut lomautettiin toistaiseksi 11.5.1940. VR antoi minulle komennuksen Punkaharjulle, ja asetuin sinne perheineni keväällä 1940.
Korjatulla rautatiesillalla Syvärinjoella. Lauri oikealla jalka kiskolla
4.Radankorjauskomppanian rataosuudet jatkosodassa.
Jatkosodan alettua astuin palvelukseen 4. radankorjauskomppaniaan 19. kesäkuuta 40. Tein rautatietyötä korjausryhmän johtajana Kaurila–Matkaselkä–Äänislinna–Karhumäki ja Syväri–Uuksu–Aunus ja Ii-Olhava –rataosuuksilla. Ryhmäni teki ratapihojen, ratojen ja siltojen korjaamista ko. rataosuuksilla. Uutta rataakin tehtiin. Kävin Helmin kanssa kirjeenvaihtoa, mutta kaikki kirjeemme ovat kadonneet. Sotakokemuksista en juuri kotona puhunut, se oli maan tapa. Pari tapausta on erityisesti jäänyt mieleeni. Elisenvaaran ratapihalla tuli kauheaa jälkeä. Kutismassa (Petroskoista alle 30 km Karhumäkeen päin) kävi niin, että rikkoontuneen radan kiskot oli juuri poistettu ja ilmoitettiin sairasjunan tulosta. Piti nopeasti saada jonkinlainen rata kuntoon. Kaiken lisäksi sairasjunan juuri ohittaessa, tulivat paikalle venäläiset pommikoneet ja kaikkien kynnelle kykenevien piti juosta metsään. Onneksi pommit eivät osuneetkaan siihen paikkaan.
Sain syksyllä 41 ylennykset korpraaliksi ja alikersantiksi ja lokakuussa 44 minusta tuli kersantti. Minut vapautetaan palveluksesta 24.11.44. Palvelusaikaa tuli 3v 5 kk ja 5 päivää.
Olen saanut seuraavat mitalit: 12.11.1941 II lk:n vapaudenmitali, sodan 1939–40 muistomitali miekoilla ja soljella ja 1959 sodan 1941–45 muistomitali.
Monella kohtaa taivasta olen nukkunut
Lauri Manssilassa syksyllä1934.
Punkaharjulla oloni ajan toimin siltavartijana Tuunaansalmen sillalla. Asuimme asemalla VR:n paritalossa. Ratavartijan paikkoja ei ollut saatavissa heti sodan jälkeen. Lokakuussa1947 perheeni, jossa on jo kolme lasta, muutti Ala-Härmän Volttiin, josta olin saanut ratavartijan toimen. Vahtitupamme oli Ojanperän kylässä. Siellä oltiin liki kolme vuotta, mutta mieli teki lähemmäs Karjalan maita, kun muukin suku oli evakosta sinne palaillut. Meidän perhe muutti kesäkuussa 1949 Pohjois-Karjalaan Enon Ukkolaan ja siellä vahtituvassa Rukaveden rannalla asuimme kymmenen vuotta, kunnes syksyllä 1959 sain paikan Joensuusta rataesimiehenä. Kodiksemme tuli Joensuun Kanervalaan rakentamani omakotitalo. Perheessä on jo viisi lasta. Tonttimme oli iso, joten sain laittaa sinne kasvimaan ja kulleroitakin, lempikukkiani. Talvisin ja kesäisin vapaa-aikoina kalastelin, syksyisin marjastin ja sienestin. Jäin eläkkeelle 1976.
Monella kohtaa taivasta ehdin elämäni aikana nukkua. Unta ja näläkee ja töitä on riittänyt, niin mitäpä sitä muuta.
Lähteet:
Lauri Kääriäisen asiakirjat, valokuvat ja kirjeet Viljolle Leena Parvelan kotiarkistosta
