Muistoja synnyinkotini ympäristöstä
Sain viettää synnyinkodissani lapsuuteni ensimmäiset neljätoista vuotta, pois lukien talvisodan jälkeinen evakkoaika noin puolitoista vuotta. Näiden vuosien aikana opin melko hyvin tuntemaan sekä kotini tilukset ja myös kotikyläni ympäristön. Ensimmäisten jatkosodan jälkeisten evakkovuosikymmenten aikana kotikyläni maisemat olivat usein mielessäni ja monesti yölläkin unessa vaelsin tuttua koulupolkuani pitkin. Kun sain isältäni hänen aikanaan Maaningalla kunnan tavaroita paluumatkaa varten pakatessaan kaapin ja seinän välistä löytämänsä Ilmakan kartan, alkoivat kotikylämatkat kartan avulla heti hahmottua aivan uudella tavalla.
Kun sitten syksyllä 1990 avautui tilaisuus päästä näkemään entisiä kotikylän maisemia, oli matkan jännitys huipussaan, mutta tiedossamme kuitenkin jo oli, ettei entisiä rakennuksia enää löytyisi, sillä kaikki oli hävitetty. Syyskuisena sunnuntaina läksimme, kolme sisarusta ja entinen lähinaapuri, maantien varren naapuritalon kohdalta suunnistamaan noin 900 metrin pituista matkaa syntymäpaikallemme. Varovaisuuden vuoksi suunnistimme kuitenkin varman kiintopisteen, Kyyrönlammin, kautta. Kotimme pihapiiri löytyi yllättävän helposti.
Kuvat otettu Oskari Immosen kohdalta Ilmakan maantieltä
Ensimmäiseksi osuimme navetan lammen puoleisen kivijalan juurelle ja siitä syntymäkotini jäännöksille. Uunin raunio peittyi sankan puuston suojaan ja pankolla kasvavan puun rungon paksuudesta arvioin, että puulla olisi ikää jo ainakin 25 vuotta. Muistona entisiltä ajoilta löytyi vain uunin kupeesta hellan rinkejä varten upotettu koukku. Entinen pihapelto oli osittain metsittynyt, mutta pienen etsinnän jälkeen löytyi uudemman asuinrakennukseen uuninpohja, ja sitä suuntamerkkinä käyttäen myös entinen lapsuuden leikkikivemme. Yllättävää oli, että kiven pinta näytti olevan melkein maanpinnan tasalla, vaikka aikanaan sille kiivettäessä se tuntui korkealta. Etsimme vielä kaivon paikan ja totesimme, että kaivon kiveys oli sortunut ja kaivo oli täysin tyhjä. Aikaa meillä oli niukasti, joten meidän oli kiirehdittävä etsimään matkatoverimme syntymäkotia. Matkalla ensimmäinen yllätys oli, että puro, jossa lapsena pyöritimme vesimyllyjä, oli kuivunut aivan olemattomiin ja entinen puron yli johtanut kivistä muodostettu silta oli kadonnut. Toinen, ja tällä kertaa miellyttävä yllätys oli, että vanha tuttu tie entisen kotimetsän läpi oli säilynyt jokseenkin samanlaisena kuin se oli viimeiseen evakkoon lähtiessämme. Vain kuuset menosuunnassamme tien vasemmalla puolella olivat kovasti kasvaneet, sillä lähtiessämme kuusikko oli vain muutamien vuosien ikäistä taimistoa.
Huom! Kiven korkeus maanpinnasta n. 60cm.
Tuo ensimmäinen vierailu synnyinkodin maisemissa oli vain pieni tuulahdus ja vanhojen lapsuusmuistojen mieliin palauttelua. Myöhempien vuosien aikana on näitä ”kotimatkoja” tullut tehtyä useita kymmeniä. Vielä 2000-luvun alkuvuosille saakka oli kotikylässä säilynyt vanhoista ajoista muistuttavaa, sillä pellot olivat vielä osittain säilyneet puuttomina. Kylätien varren yli kilometrin pituinen yhtenäinen peltoalue oli ollut viljeltynä vielä kesällä 1990, koska tuon ensimmäisen kotikylämatkan aikana löysimme entiseltä Santeri Vornasen tilan pellolta sängen keskeltä tuoreita rukiintähkiä. Se kesä oli kuitenkin viimeinen, jolloin nuo pellot olivat viljeltyinä. Kesti kuitenkin melko kauan, että tuo aikanaan kolmelle eri tilalle kuulunut yhtenäinen tien varren peltoalue pysyi suurin piirtein puuttomana, mutta nyt aivan viime vuosina metsä on vallannut pellot. Sen sijaan kyätien varressa ollutta Janne Heiskasen tilaan kuulunutta peltokapaletta paikalliset asukkaat heinättivät vielä useampana vuotena. Viimeiseksi muistoksi tuon peltokapaleen yläreunaan jäi eräänä syksynä suuri pyöröpaali, joka säilyi paikallaan läpi talven, mutta oli sitten jo kadonnut kevään valkovuokkomatkamme aikaan mennessä. Nykyisin paikalla on erittäin tiheä lehtipuumetsä. Syksyllä tehdyn ensimmäisen matkan aikana emme pystyneet arvioimaan, miten alueen monipuolinen kasvisto oli säilynyt täysin luonnontilassa vuosikymmeniä olleessa ympäristössä. Ensimmäisellä valkovuokkkomatkalla 1993 saimme todeta, että valkovuokot ja kullerot kukkivat kuten lapsuusvuosinakin. Syntymäkodin ympärisössä valkovuokot olivat vain vallanneet entistä enemmän elintilaa. Myöhempien kesäkuukausina tehtyjen matkojen aikana olemme saaneet todeta, että kaikki muutkin kedon kukat olivat säilyneet vähintään entisessä laajuudessaan.
Ilmakan valkovuokkoja 19.5.1993 
Ukonhattu 9.7.1994 
Keisarinkruunu täydessä loistossaan 9.7.1994
Ehkä eniten kukkien kohdalla hämmästytti huomio, että aikanaan äidin istuttamista kukista suurin osa kasvoi ja kukki kesäisin edelleen. Tästä selvänä esimerkkinä on kesällä 1994 kuvaamani keisarin kruunu. Kesäisten vierailujen yhteydessä ihmetystä herätti myös Olli Muhosen puutarhassa edelleen kasvanut suuri raparperi-pehko, jota aina käyntitiellä verotettiin. Kesällä käyntien aikana huomio kiintyi myös siihen, että metsämarjat olivat hävinneet! Kotikyläni metsissä vielä sotavuosien aikana oli kesäisin erittäin runsaasti mustikkaa, mansikkaa ja syksyisin puolukkaa. Kiviraunioiden ympärillä ja ojien reunoilla viihtyi erinomaisesti mesimarja, joka kasvoi suurikokoisena ja väreiltään hyvin kirjavana.
Lapsuusvuosien aikana kotini pihamaalta oli laaja näköala kohtisuoraan Kyyrönlammen yli Otrakkalan rinteelle, oikealle Matkaselän vanhan aseman seudulle ja vasemmalle kaukaa siintävälle Issakanvaaran korkealle mäelle. Kesäkuun lopulla 1991 tehdyn matkan aikana totesin, että lähinaapurimme Pekka Muhosen rinnepelto lammelle päin oli edelleen melko avoin, joten pellon yläreunasta katsoen Kyyrönlampi oli hiukan näkyvissä. Yleensä kotikylämatkoillamme kävimme myös lammen rannalla, mutta heti ensimmäisestä matkasta alkaen minua on ihmetyttänyt kalojen liikkeiden täydellinen puuttuminen. Sotavuosina lampea onkimatkoillamme kiertäessä aina oli myös nähtävissä runsaasti kalojen liikkeitä. Ovatko menneiden vuosikymmenten aikana kaikki kalat hävinneet vai hävitetty? Tähän kysymykseen ei Boris Ahonenkaan pystynyt vastausta antamaan, vaikka hän oletettavasti tuntee tämän hetken tilanteen parhaiten.
Viime vuosien aikana entisen Pälkjärven alueella on tapahtunut suuria muutoksia. Sitä on muokattu suureksi metsästysalueeksi, mutta kenelle, se on suuri kysymysmerkki? Alueelle on paikka paikoin rakennettu korkeita metalliristikkoisia aitoja, joiden ylittäminen tai alittaminen on mahdotonta. Entisiä tiepohjia on raivattu autolla liikennöitäväksi ja jopa rakennettu kokonaan uusia teitä. Entisten tienvarsitilojen pihapeltoja on raivattu ja kylvetty rehuviljalle. Näille kylvetyille pelloille on rakennettu ampumakorokkeita ja teitten varsille erittäin vahvatekoisia ruokintakatoksia. Onpa yleisnäkymän parantamiseksi raivattu myös entisten asukkaiden uuninpohjia ja tasoitettu maapohja sileäksi. Näin on tapahtunut Arvi Muhosen entisen talonpaikan kohdalla. Samanlainen tilanne on myös entisen Olli Muhosen pihakumpareen kohdalla, Kun alue on muutettu pelloksi, samalla on myös hävitetty erittäin hyväkuntoinen asunnon kivijalka, jota lukuisia kertoja matkoillamme käytimme lepopaikkana.
Valkovuokkomatkalla 2008, jolloin kaikki kolme poikaamme olivat mukana, tutkimme syntymäkotini lähiympäristön hyvin tarkasti. Tuolloin entisen navetan rauniokin oli vielä hyväkuntoinen ja sitä ei toukokuussa vielä aluskasvillisuuskaan peittänyt. Tutkiessamme paikkoja tein kiveyksen juurelta löydön: kultareunaisen kahvikupin puolikkaan, jonka pohjasta löytyi teksti ”Suomi Finlandia 1938”. Säilytän tuota kupin puolikasta synnyinkotini muistona. Syksyllä 2016 en enää löytänyt navetan kiviseinän jäännöksiä ja samalla totesin venäläisten tehneen autotien entisen kotini pihamaan poikki suoreen Kyyrönlammin kaakkoisreunan kautta Kyyrönmäelle ja sieltä Pirttipohjaan vanhalle maantielle. Minua jäi navetan kiviseinän kohtalo vaivaamaan ja tämän vuoden valkovuokkomatkalla tilanne selvisi. Ensinnäkin pääsin elämäni ensimmäisen kerran synnyinkotini pihamaalle Boris Ahosen kyydissä autolla! Ja toiseksi totesin, että tietä tehdessään venäläiset olivat kaivaneet raviojan siten, että navetan pystyssä ollut kiviseinä oli jäänyt juuri ojan reunan taakse ja melkein tienvarren rojujen peittoon. Samalla totesin ympäristöä tutkiessani, ettei sieltä löytynyt enää mitään tuttua. Pettymys oli niin suuri, että mahdollisesti vielä paikallaan oleva leikkikivikin jäi etsimättä.
Kyyrönlampi oli lapsuusvuosieni aikana eräs elämäni kiinnekohdista. Muistissani ovat edelleen kesäiset uintiretket ja jatkosodan aikaiset onkimatkat, jolloin monesti kiersimme lammen ympäri. Nyt matkani entiseen kotikylään jäivät minimiin. Minulla ei ole enää vuosiviisumia, mutta keväisin valkovuokkomatkalle yritän päästä, mikäli olosuhteet se sallivat. Kyyrönlammen ”liplattavavia” laineita katselen kuitenkin päivittäin, sillä lampi säilyy tietokoneeni näytön taustakuvana.
