ELÄMÄÄ NAATSELÄN HOVISSA / Selma Smedberg

Selma Smedberg o.s. Immonen (1883–1959) kirjoitti muistelman 1948.

Väliotsikot toimitus.

Lähde: Pälkjärven pitäjäseuran arkisto.

---

Elämää Naatselän hovissa

Isäni Juho Immonen kuoli vuonna 1900 viidenkymmenen seitsemän ja äitini Anni Könönen vuonna 1912 viidenkymmenen kahdeksan vuoden vanhana. Molemmat olivat ahkeria, käytännöllisiä ja säästäväisiä.

Taitava ja tarmokas maanviljelijä

Sen ajan näkökulmasta katsoen pidettiin isääni taitavana maanviljelijänä. Hänen laajat viljelyksensä, hyvin kasvavat peltonsa ja niittynsä näyttivätkin sen todeksi. Ne hän oli tarmollaan ja taitavalla johdollaan kasvukuntoon muokannut.

Viljaa kasvoi niin runsaasti, ettei oma väki mitenkään jaksanut kaikkea kuluttaa. Ympäristö oli siihen aikaan enimmäkseen vähävaraista ja niinpä suuresta viljamäärästä useinkin solutettiin pyytäjien pussiin. Kerjäläisiä kuljeskeli runsaasti, eikä silloisesta köyhäin huollosta kannata paljonkaan mainita.

Myös eläimille syötettiin perunoita ja viljaa. Perunat keitettiin suurissa muuripadoissa pehmeiksi, samoin lantut ja nauriit. Jauhoilla ne vielä maustettiin. Mitään kasviksia ei syötetty eläimille raakoina. Lehmät lypsivät vähemmän kuin nykyään, mutta maito sen sijaan oli rasvaisempaa.

Vilja puitiin riihessä ns. mutkaa käyttäen. Puintiaikana oli riihiaamu pari kertaa viikossa. Riihtä lämmitettiin niin kauan, että vilja oli täysin kuivaa. Puimisen toimittajat pukeutuivat sitä varten valmistettuihin riihipukuihinsa, jotka oli ommeltu kotona kudotusta piikkopellavakankaasta. Ne pestiin aina parin riihellä käynnin jälkeen ja helposti niistä riihen tomu ja noki irtaantuikin. Sauna myös lämmitettiin ”neekerien” valkaisemiseksi.

---

Puimisen toimittivat etupäässä mies- ja naispalvelijat, joita minun lapsuudessani pidettiin viisi kumpaakin sukupuolta. Taloon tullessaan puettiin heidät kaikki paidasta alkain talon vaatteeseen. Tarvittiinpa siinä useampia kenkäparejakin vuoden mittaan, mutta istuipa suutarikin useita kuukausia talossa ”luillaan liikkumatta”. Niin ikään myös kehrääjä ja kankuri, joka kehräsi ja kutoi palvelijoitten vaateparret.

Käsistään kätevä äiti

Äitini huolehti itse oman väen vaatehtimisesta. Hän olikin erikoisen etevä tässä työn laadussa. Langan hän kehräsi hyvin ohkaiseksi ja samalla tasaiseksi, juuri kuin koneesta. Sitten hänellä oli erikoisen kehittynyt värisilmä. Niinpä hänen tyttäriensä leningit herättivätkin aina ihailua yhtä paljon kudontansa kuin värjäyksensäkin puolesta. Miesväelle hän myös valmisti kauniita kankaita. Yksitoikkoisuus oli niistä kaukana! Työskennellessään hän lauleli tuomariveljeltään oppimiaan ylioppilas- ym. lauluja. Äidilläni oli kirkas lauluääni ja tarkka nuottikorva. Hyvin monia lauluja opin jo lapsena äidiltäni ja ”minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa”.

---

---

Maitotalous

Maitotalous tuotti paljon vaivaa, kun esim. 60 lehmän maidot toimitettiin syömäkuntoon ilman separaattorin apua. Maitoruukkuja oli käytännössä valtavat määrät. Lämpiminä vuodenaikoina kannettiin maito ruukuissa kellariin ja sieltä takaisin maitohuoneeseen. Tässä työssä saivat lapsetkin jo varhain oppia nopeutta ja taitavuutta. Maito ei saanut loiskia yli ruukunreunojen, mutta täytyi työn silti käydä pikamarssissa.

Separaattorin ilmestyttyä taloon katosivat saviruukut käytöstä ja työ helpottui suuresti. Ensimmäinen separaattori maksoi 700 markkaa, joka vanhaan hyvään aikaan olikin suuri raha. Kone herätti uteliasta ihmettelyä. Käytiinpä konetta katsomassa aina pitäjän periltä asti. Ompelukonetta ihmeteltiin myöskin, vaikkei läheskään niin suuressa määrässä kuin maidon ja rasvan erittelijää. Ensimmäinen Karhulan tehtaalla valmistettu ”erittelijä” olikin näkemisen arvoinen. Siinä oli kaksi vauhtipyörää eli ns. ”kiijut”, joissa molemmissa täytyi vähän väliä pitää villaista öljyttyä rättiä maidon laskemisen aikana. Pieninkin pyöriin ilmestynyt ruostepisara haittasi kunnollista rasvan erittelyä. Separaattorissa oli suuri, pitkällään pyörivä kuula, jonka sisässä oli 50 numeroilla varustettua ”listaa”. Kaksi kertaa päivässä kuului jollekin lapsista komento: ”Latjaa listat!” Listojen latjaaminen olikin hyvin tärkeä toimitus. Jos kerrankaan erehtyi numerojärjestyksessä, ei kone antanut puhdasta tulosta. Silloin se täytyi seisauttaa, pestä kuulan sisus listoineen ja latjata ne uudestaan virheettömästi. Myöhemmin ilmestyneet separaattorit olivat pienempiä, halvempia ja käytännöllisempiä.

Heinätyöt

Lapsuudessani suoritettiin heinätys ”väellä ja voimalla”, koneita ei ollut. Viikatteita ja haravia sen sijaan oli useita kymmeniä. Torpparit, palkkatyöläiset, kotiväki, ken vähänkin kynnelle kykeni, komennettiin niitylle. Lapsiakaan ei armahdettu muuta kuin varhaisina aamutunteina. Aamiaisen jälkeen heidän täytyi seurata aikaihmisiä niitylle heiniä kokoilemaan. Työn aikana ei saanut kukaan laiskotella, siitä kyllä isä huolehti. Niinpä vellikellon ääni kaikuikin heinäväen korvissa ihanimmalta musiikilta. Pääsihän edes hetkeksi vilvoittelemaan polttavan auringon paahteesta. Hevosetkin, heinäkuormien vetäjät, hörähtelivät mielihyvästä kellon äänen kuunnellessaan. Heinärukoja kannettiin myös sapilailla latoihin, jos matka ei ollut erikoisen pitkä. Mieskantaja astuskeli edessä ja nainen takana.

Myöhemmin ilmestyi niitto- ja haravointikoneet helpottain suuresti raskasta heinänkorjuuta. Sitä mukaa ihmisvoima väheni huomattavasti. Koneettomana aikana olivat kesät talon emännällekin kuolettavan raskaita. Päivittäin täytyi leipoa leipää suuret määrät ja keittokattilat olivat muhkeita nähtävyyksiä. Työväki pidettiin talon ruoassa.

Elonkorjuu

Elon korjuu tapahtui samoin palkkatyöläisten ja osaksi palvelijoidenkin turvin. Maksu suoritettiin lyhdeluvun mukaan. Väliin taas maksettiin urakkatyöstä. Eipä liene ollut aivan helppoa kuukkia pitkät päivät selkä kumarassa ja leikata viljaa sirpillä. Siinä hommassa taisi toinenkin hikipisara otsasta kihota. Isäni ei mitään työnlaatua suorittanut talkoilla. Hän halusi maksaa kaikesta ja antaa työtä niin monelle kuin mahdollista. Köyhille perheille hän osti lehmiä, etteivät lapset jääneet maidotta pitkiksi talvikausiksi. Lehmät sijoitettiin perheisiin eläkelehmän nimellä, joista perheenpää maksoi vuosittain lehmänomistajalle muutaman voikilon, harvoin sitäkään. Lehmän hinta oli niihin aikoihin siinä viidenkymmenen markan paikoilla.

---

Kunnioitusta herättävä isä

Mitä isäni luonteeseen ja käyttäytymiseen tulee, herätti hän kunnioitusta ja meissä lapsissaan jopa siinä määrin, että emme uskaltaneet häntä puhutella. Äiti toimi välittäjänä. Pidimme isästä siitä huolimatta, sillä hän antoi kotielämälle arvokkuutta. Ankara hän oli vanhan kasvatustavan mukaan, mutta samalla hyväkin. Kerron tässä erään tapauksen. Menimme tuomien kukinta-aikaan läheiseltä kalliolta poimimaan kukkia. Luvan saimme siihen äidiltä, mutta kun oli sunnuntai ja vielä lisäksi kirkkoaika, ei kukkien poimiminen soveltunut lainkaan isäni kasvatusperiaatteisiin.

Palattuamme kotiin kukkinemme odotti meitä vitsarangaistus. Ikäjärjestyksessä asetettiin meidät riviin seisomaan ja vihtominen alettiin vanhimmasta lapsesta. Nuorin siinä toimitusta katsellessaan ja syvää sääliä tuntiessaan tuli ankarimmin rangaistuksi. Jouduttuaan vihdoin itsekin isän polville, oli sitä jo melkein immuuni keholliselle kivulle. Vitsomisen jälkeen annettiin ”syyllisille” lusikat kouraan, kaadettiin runsaasti maitoa ja pari litraa vattuja saviruukkuun ja kehotettiin syömään. Marjamaito maistui herkulliselta ilman sokeriakin. Aapiset laskettiin alas hyllyltä, ja isän lukutikku kulki varmana kirjaimelta kirjaimelle. Sitten oltiin taas niin kuin ei mitään ikävää olisi tapahtunutkaan.

Isäni ei suvainnut pienintäkään riitaisuutta kotona. Hän ei itse koskaan sellaista alkanut, eikä milloinkaan vastannut kenenkään hakapuheeseen, joten riita tuli aina vältetyksi. Äitiä hän kohteli hellästi ja kunnioittavasti. Työmiehet sitä aina ihmettelivätkin sanoen: ”Tuo isäntä on muutoin viisas mies, mutta vaimonsa palvelemisessa on hänen järkensä epäilyksen alainen.” Muutoin vanhempani olivat erehtyväisiä, kuten ihmiset yleensäkin. Henki heillä oli altis, mutta liha samalla aivan tarpeeksi inhimillisen heikko.

Äidin suuri suru

Isäni liian aikainen poismeno tuotti äidille raskaan surun. Hän nimittäin toivoi saavansa vielä kauan jatkaa hyvän toverinsa turvin, mutta toisin kävi. Isän kuolema tiesi kaiken alaspäin luisumista, vaikkei hän jättänyt jälkeensä penniäkään velkaa. Päinvastoin! Rahaa, maata, metsää ja kaikenlaista irtaimistoa jäi huomattavat määrät, mutta vainajan kaltainen johto puuttui. Sen painavan seikan äiti ymmärsi kyllin selvästi. Hänen kertomustensa mukaan oli isälläni ollut monia suunnitelmia niin maanviljelykseen kuin muihinkin taloutta koskeviin yrityksiin nähden. Suunnitelmistaan hän oli puhunut ainoastaan äidille hyvin ymmärtäen, että vaimon on saatava yhdessä miehensä kanssa osallistua suunnitelmissa mahdollisesti ilmeneviin vaikeuksiin. Viisas vaimo antaa useinkin järkeviä ohjeita.

Äidin surua lisäsi vielä poikiensa haluttomuus isänsä ammattiin. Kumpaistakaan veljestä ei maanviljelys lainkaan kiinnostanut. Sitä vastoin kaikenlaiset soittovehkeet olivat erikoisen mieluisia. Vanhempi veli soitti viulua ja harmonikkaa sekä piirteli ulkomuistista sangen taitavasti eläimiä, ihmisiä, taloja ym. Muovailipa savestakin onnistuneita ukkoja.

---

Nuorempi veljeksistä soitti harmonikkaa, viulua, mandoliinia, huuliharppua ja yleensäkin kaikenlaatuisia soittimia mitä milloinkin onnistui käsiinsä saamaan. Hänen keksimänsä ns. hammassoitto oli omalaatuista rapsutusta, josta kuulija pääsi heti kärryille.

---

Edellä mainitsemani nuoremman veljen pojistakaan ei vielä tullut maanviljelijöitä, se homma oli heille vastenmielistä. Aikuisiksi tultuaan saivat he lähteä taivaltamaan siirtolaisen ohdakkeista tietä itäisen naapurimme pakotuksesta.

Selma Smedberg

---

Tämän jutun otsikkokuva:

---

---

Lisää Naatselän kylän elämästä pääset kuulemaan ja kertomaan pitäjäseuran verkkotapaamisessa 12.5.2021 klo 18