Koronan vuoksi vietämme pääsiäistä poikkeusoloissa jo toista kertaa. Kokoontumis- ym. rajoituksista huolimatta meillä on elämisen ulkoiset puitteet kunnossa. On lämpimät kodit, vaatteita vaikka muille jakaa, täydet jääkaapit, kaupoissa ylenpalttisen runsas tarjonta elintarvikkeista, toimiva julkinen liikenne ja lisäksi useimmissa perheissä auto tai kaksi – ihan vain jotain mainitakseni. Meillä on myös hyvät viestintävälineet, joiden avulla voimme olla reaaliajassa yhteydessä läheisiimme, vaikka he olisivat toisella puolella maapalloa.
Tämän jutun voi myös kuunnella;
Toisin oli pääsiäisenä 1940. Talvisota päättyi keskiviikkona 13.3. Seuraava sunnuntai, 17.3 oli palmusunnuntai. Pitkäperjantai oli 22.3, 1. pääsiäispäivä 24.3 ja 2. pääsiäispäivä 25.3. Evakkomatkalle oli lähdettävä melkein saman tien – uuden rajan yli aluksi jalkaisin, hevosella tai linja-autolla. Tuntuu niin riipaisevalta ajatella, että evakkoon lähtö osui juuri kevään suurimman juhlan aikaan. Pääsiäisviikosta käytetään nimityksiä ”hiljainen viikko” ja ”piinaviikko”. Pälkjärveläisille ja koko Karjalan kansalle pääsiäisviikko 1940 oli ihan kirjaimellisesti piinaviikko.
Tarkkaa evakuoinnin päättymispäivää Pälkjärven osalta ei ole tiedossani. Oletan, että se olisi ollut sama kuin Värtsilän kohdalla eli 25.3, joka oli 2.pääsiäispäivä.
Pälkjärveläinen-lehdessä on julkaistu lukuisia evakkokertomuksia. Olen poiminut tähän otteita niistä. Lisäksi jotain henkilökohtaisesti saamiani muistoja.
****
IRJA KIVINEN: KIVISEN PERHEEN ENSIMMÄINEN EVAKKOMATKA/ Pälkjärveläinen 2/2010
Oli maaliskuun 13. päivä 1940. Esikunnasta tuli viesti: Sota päättyy kello 11, mutta seuraavana aamuna on koko karjan oltava maantiellä menossa Tohmajärvelle, jotta Soanlahden karjat sopivat suojiin. Jos sodan pauhina oli raastava, niin yhtäkkinen hiljaisuus oli aivan kammottava. Taikinoita alustettiin ja eväitä koottiin. Tärkeimmät paperit otettiin esille, mutta kaikki pakkaaminen oli aivan tolkutonta, kun ei ollut laatikoita. Patjapusseihin ja säkkeihin sullottiin vaatteita.
Seuraava määräys oli: Kaikki tavarat tienpuoleen. vanhukset ja lapset kuljetetaan Tohmajärvelle. Mummi hätääntyi niin, että puki kolme leninkiä päällekkäin, alimmainen oli toisia pitempi. Varustin puukirstuun tärkeimmät keitto- ja ruoka-astiat ja muonaa ja mummille sankakori käteen. Siinä oli evästä ja sangasta riippui kahvipannu ja potta. Raililla, Paavolla ja Kirstillä oli oma reppunsa ja niin he nousivat Lystlehdon portilla saapuvaan täpötäyteen linja-autoon. Pertti ei halunnut lähteä ennen minua.
Mummi, lapset ja, ukkilaiset ja Eljaksen perhe olivat sijoittuneet Suokoeaseman piharakennuksen vinnihuoneeseen, missä oli vain savuttava hella ja yksi penkki. Mummi soitti hädissään, että heillä ei ole yhtään ruokaa, vaikka istui ruokakirstun päällä.
Niin piti minunkin lähteä rakkaasta syntymäkodista. Kun ikkunasta katsoimme näkymää peltorinteen yli Pälkjärvelle ja muistelimme talvisia iloja, laskiaismäkiä, niin itkuun Perttikin purskahti. Järkyttävää oli kulkea tietä, missä kinoksissa näkyi nääntyneitä lehmiä, tavarakasoja ja mm. Kaurilan aseman seudulla valtavia viljasäkkirivejä, nimellisiä ja nimettömiä. Liikenne oli vain yhdensuuntainen.
Oli tulossa pääsiäinen. Ruvettiin isolla padalla keittämään mämmiä, mutta sinne se jäi, koska ruotsalaislinjuri tuli kuljettamaan Suokoeaseman evakkoja kohti Savoa ja Maaninkaa.
Siinä oli meidän kahden Kivisen perheen lisäksi Signe Koskiaro, Kinnarisen emäntä Soanlahdelta, Hemmi Juvosen Linda-emäntä vastasyntyneen lapsensa kanssa ja muitakin. Autoon mentiin sivuovista. Ovien luona oli jalat jäätyä ja etuosassa oli kuumaa. Niin oli ahdasta, että Railikin sopi olemaan vain minun jalkojeni välissä. Kuski ei osannut yhtään suomea eikä oikein tiestäkään saanut selkoa. Nilsiän mutkikkaissa ylämäissä alkoi perävaunu luisua ojaan, kun ei auto tahtonut päästä mäelle. Ei siinä ollut matkanjohtajaa eikä viihdyttäjää. Yhtäkkiä Raili, joka ei ennen ollut laulanut ”nuotilleen”, alkoi laulaa Tiedän paikan armahan…….. Suojaa herra kotini, anna sille armosi, anna olla enkelein vartijana kodillein…
Oli pitkäperjantai 1940. Se oli karjalaisen kansan pitkäperjantai. Me kuljimme sentään linja-autolla, mutta suurin osa pitäjäläisistämme joutui matkustamaan härkävaunuissa ja yöpymään kirkoissa. Meidät kuljetettiin Maaningan kirkonkylän kansakoululle, missä lattialle oli varustettu pitkiä olkia makuupaikaksi. Ruokailua en muista olleen. Yöllä oli Paavo kovassa kuumeessa ja ryömi nukkujien pääpuolessa ja valitti: voi ukki, voi mummi.
——
Lissun kommentit: Kyselin s-postilla Raili Heinarolta o.s Kivinen, mitä seitsemänvuotiaalle tytölle on jäänyt mieleen tuosta pääsiäisestä.
Raili kirjoitti: ”Kun mämmi oli keitetty, se piti jäähdyttää. Iso pata vietiin aurinkoisena pakkaspäivänä – tämä on ihan oma muistoni – pihaan hankeen ja siinä sitä vatkattiin. Mämmi saatiin varmasti ropeisiin ja paistokuntoon, mutta syömättä se jäi, kun ruotsalaisten vapaaehtoisten kuljettama linja-auto kokosi joukkomme jatkamaan matkaa kohti Savoa, Maaningalle.
Hemmi Juvosen Linda-emännän vastasyntynyt lapsi tunnetaan nykyisin nimellä Liisa Tolvanen. Hän syntyi Tohmajärven Suokoeasemalla 18.3.1940.
****
ANNIKKI SIRKIÄ: ELETTYÄ ELÄMÄÄ / Pälkjärveläinen 7/2013
Sota loppui 13.3.1940, ja me jouduimme lähtemään evakkoon. Samana iltana määrättiin minut ja naapurin tyttö, Tapiolan Helmi, viemään lehmiä Tohmajärvelle yhteiseen vastaanottopaikkaan. Oli kova pakkanen, ja lehmien matka oli vaikea. En jaksa sitä edes muistella, vaikka muistan kyllä joka vaiheen, senkin kun lehmät määränpäässä ajettiin pieneen aitaukseen, jossa niiden piti olla vaan pystyssä. Eivät sopineet kääntymään, ja pakkasta oli 40 astetta.
*****
HANNU VÄISÄNEN: HEPOSELKÄ EVAKOSSA / Pälkjärveläinen 2 / 2010
Talvisota päättyi 13. maaliskuuta 1940. Rauhantekoa seuraavana päivänä, 14.3.1940, Aili, Martta ja Martti Väisänen ajoivat lehmät maantietä pitkin Tohmajärvelle. Matkaa oli linnuntietäkin noin 30 kilometriä ja maanteitse Värtsilän kautta paljon enemmän. Sonnia ei uskallettu ottaa mukaan lehmälaumaan, vaan se jätettiin Heposelälle.
Aili Immonen kertoo: ”Lähdin sisareni Martan kanssa viemään lehmiä Tohmajärvelle. Meillä oli vain pitkä piiska kädessä kummallakin. Ei reppua selässä. Ei muuttovaatteita. Ei evästä eikä mitään. Vain piiskat kädessä ja iso lehmikarja edessä.
Matkalla yksi lehmä poiki tienvarteen. Minä muistan vielä, se oli valkea lehmä. Se jäi vasikan kanssa sinne. Ei ollut lepohetkeä, ei kun kulje lehmien perässä, eikä tiennyt, mitä huominen tuo tullessaan. Ei ne olleet meidän lehmät yksinään muuta kuin Heposelältä lähdettäessä. Kun päästiin vallantielle, niin sinnehän ilmestyi muitten talojen lehmiä. Kaikki menivät samaa tietä Tohmajärvelle majapaikkaan, johonka ne vietiin ensimmäiseksi yöksi. Ja jossa sai ensimmäisen kerran jotain syödäkseen. Lehmät olivat Kemien kylän heinäladoissa ja suurin osa avotaivaan alla.”
Aili ja Martta jäivät Kemieen hoitamaan lehmiä. Heidät majoitettiin Veikko Hirvosen taloon. Martti palasi Heposelälle seuraavana päivänä ja sai tietää, että hänen isänsä oli kuollut.
Otto Väisänen menehtyy.
Oton vaimo Anna oli ennen miehensä kuolemaa nähnyt enneunen, jossa valkoinen laiva ajoi heidän talonsa pihaan.
Aune Lappalainen kertoo: ”Muistan, että Otto-enoni oli hyvin hiljainen. Aamuisin hän istui uunin edessä, kun tuli oli laitettu. Siinä hän piti Anja-tyttöään, pörröpäätä, sylissään. Minulla on ikävä muisto enon kuolemasta. Olimme jo Heposelällä evakossa ja sieltä oli jo lehmät navetasta lähetetty evakkotaipaleelle. Jälellä oli vain iso sonni ja pikkukarjaa. Isäni Mikko ja Otto-enoni menivät lopettamaan pikkukarjaa, että ne eivät jäisi sodan jalkoihin nälkään ja janoon. Otto-enoni, sydäntautinen, kuoli sydänkohtaukseen navettaan. Enon kantoivat tupaan ja mitään ei ollut enää tehtävissä. Eipä olisi ollut lääkäriäkään, eikä sairaalaa. Enon laittoivat sitten saliin sänkyyn ja peiton päälle asettivat fiikuksen ja myrtin oksia.”
Martti vei isänsä arkussa Pälkjärven suojeluskuntatalolle 16.3. Sieltä arkku vietiin Tohmajärvelle latoon, jossa Aili ja Martta kävivät tunnistamassa isänsä.
Oton hautajaiset Tohmajärvellä
Aili Immonen kertoo: ”Tohmajärvellä saimme kuulla Saimi Wallendahlilta, että meidän isä oli kuollut ja tuotu Tohmajärvelle latoon, jossa oli viisikymmentä sankarivainajaa. Sinne pappilaan mennessä oli hyvin iso lato. Mie muistan, se oli tien vasemmalla puolella. Mentiin sinne, ja kun ne sanoi millaisessa arkussa isä on, avattiin arkku ja siinähän isä oli. Isällä oli minun virkkaama myssy päässä. Se oli tehty valkeasta kalastajalangasta ja siinä oli sininen rantu reunassa. Pantiin arkku kiinni ja ruvettiin kiireellä etsimään haudankaivajaa.
Ja kun oli haudankaivaja löydetty, piti mennä pappia etsimään ihan samoissa askelissa ja sanoa, että nyt on kiire ja joutua pitää. Että isä tuotiin ruumiina perässä ja hänet on meidän täällä Tohmajärvellä ollessa haudattava. Meitä ei pidetä Tohmajärvellä pitkään, meille tulee äkkilähtö. Hautauspäivä oli sunnuntai, arkku oli kirkon puolella ja sotilaat kantoivat isän hautaan. Siskoni Martan kanssa yritimme peittää hautaa jäisellä mullalla, sitten tuli setäni Jalmari, hän auttoi meitä haudan umpeen luomisessa. Kahdeksan lasta oli isällä ja meitä oli vain kaksi haudan reunalla.”
Martta Kuivalainen kertoo: ”Olavi ja Jalmari-setä tulivat haudalle. Jalmari-sedällä oli seppele. Meillä ei ollut rahaa mitään, eikä meillä ollut minkäänlaisia kukkia, ja semmoiset kamppeet päällä, kun lähdettiin Pälkjärveltä lehmänajoon. Eihän sitä vaatteilla surra, mutta kuitenkin. Se oli raskas päivä, tuntemattomat sotilaat kantoivat isän hautaan. Oli ahdistavaa ja turvatonta elämä.”
Aili Immonen kertoo: ”Kun oli peitetty hauta, mentiin syömään. Siellä oli evakoitten ruokapaikka, mutta en enää muista, missä se oli. Me mentiin syömään eikä kukaan tiennyt, että siinä on hautajaissaatto, että tultiin isää hautaamasta. Toiset olivat menneet Maaningalle sillä aikaa, kun me oltiin teillä tietymättömillä. Sinnehän mekin mentiin. Kopraksessa oltiin yötä ja lehmät jäi sinne.”
Väisäsen perhe vietiin linja-autolla Värtsilän asemalle junaan paitsi Martti Väisänen ja Mikko Koskijärvi, jotka lähtivät Heposelältä 17.3. tai 18.3.
Martti Väisänen kertoo: ”Kun läksimme tätini miehen Koskijärven Mikon kanssa kahdella hevosella kotoa viimeisen kerran, oli kyydissäni perheen pitovaatteita ja vuodevaatteita sekä hevoselle evääksi heiniä ja kaura- ja jauhosäkki, kaikki muu jäi. Mennessämme kävin suojeluskuntatalolla sanomassa, että käyvät ampumassa navetassa olevat eläimet. Yövyimme ensimmäisen kerran Tohmajärven Kemiessä, siellä tapasin karjan matkassa olevat siskoni, seuraavan kerran yövyimme Hammaslahdessa ja kolmantena ajoimme Kaltimoon, jossa tapasimme muun perheen Enon kunnalliskodilla. Matkalla oli outo tunne sen vuoksi, että minne ja minkälaisiin oloihin matkan päätepisteessä joudutaan.”
Nelly Pietarinen kertoo: ”Lauantaina 16.3.1940 lähdimme Värtsilän asemalle, josta alkoi matka kohti tuntematonta tulevaisuutta. Me Heiskasen Hiljan kanssa halusimme säilyttää keväällä saamamme uudet polkupyörät ja ajoimme niillä Värtsilään. Saimme pyörät samaan härkävaunuun, missä itsekin matkustimme. Toiset tuotiin asemalle linja-autoilla. Junaa lastattiin koko päivä, ja illan pimetessä lähdimme matkalle. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Kaltimon asema (nykyinen Eno). Sieltä meidät vietiin hevosilla Enon kunnalliskodin mielisairasosastolle, josta potilaat oli siirretty pois.”
****
LEO IMMONEN: LEIVO IMMOSEN PERHE EVAKOSSA / Pälkjärveläinen 2/2010
Aikaa annettiin muutamia päiviä tyhjentää talot, viedä eläimet ja tavarat uuden rajan yli. Matkaa kertyi yli 20 km. Läksimme Naatselästä eräänä aamupäivänä ajamaan lehmiä Naatselkä-Makari tietä pitkin kirkolle päin. Lehmälauma kasvoi koko ajan. Työ oli kylläkin tuttua hommaa, koska lapsena olin vienyt kesäaamuina lehmiä ”metsään” ja illalla sieltä pois. Mutta nyt oli talvi ja pakkasta ehkä toistakymmentä astetta. Olimme aamuyön tunteina ylittäneet uuden rajan ja saapuneet Tohmajärven puolelle Muskon kartanon maille jossa pysähdyimme ja lepäsimme. Lehmät olivat hyvin uupuneita, niitä oli jäänyt tienvarteen ja jäätynyt paikoilleen. Aura-autojen auratessa tietä lehmien ruhot lensivät tien sivuun. Mutta vielä oli matkaa Tohmajärven asemalle n.15 km, saavuimme sinne saman päivän aikana.
Tohmajärven Kemien kylällä huomasin, että eväsleipäni oli jäätynyt repussa, enkä voinut sitä syödä, joten piti mennä kauppaan ostamaan leipää. Kaupassa ei ollut muuta kuin setsuurileipää, ostin sitä. Syödessäni huomasin, että se oli maustettu kuminalla ja oli mielestäni kovin pahan makuista, mutta kun oli kova nälkä, niin kelpasihan sekin.
****
REINO NISSINEN: ENSIMMÄINEN EVAKKOMATKA / Pälkjärveläinen 3/2011
Meidän seudultamme oli poistuttava noin viikon sisällä sotatoimien päätyttyä 13.3.1940. Minä olin tuolloin 11-vuotias, melkein 12. Lähtö tuli odottamatta eikä siihen ollut osattu varautua. Lähtöä edeltävänä päivänä teimme hevosen vetämään rekeen kuorman valmiiksi, jotta pääsisimme matkaan heti aamunkoitteessa.
Naapurin Matti tuli meille viimeiseksi yöksi, jottei kahta taloa tarvinnut lämmittää. Kuinka ollakaan, pihaamme hiihti odottamatta sotilas: hän oli Matin veli Eino Heinonen, joka oli tullut katsomaan vielä kerran synnyinkotiaan. Koska Heinosen ja Nissisen välillä vallitsi näköyhteys, Eino oli havainnut liikettä meidän pihallamme ja nähnyt saunaltamme nousevan savun. Saunan lämmittyä saunoimme läksiäisiksi.
Aamuvarhaisella isäni, Matti ja minä lähdimme ajamaan hevosilla Joensuun suuntaan Einon palatessa hiihtäen joukko-osastoonsa. Alkukilometreillä tie oli autio ja tyhjä, sillä olimme viimeisten evakkoon lähtijöiden joukossa. Rajaa kohti edetessämme taipaleelle ilmestyi toisia hevoskuormia. Kaikki reet oli lastattu tavaraa kukkuroilleen. Joidenkuiden kuormat olivat niin raskaita, että heppa joutui lujille ylämäessä, kun taas alamäessä painava lasti vauhditti hepan kovaan juoksuun. Liikenne tiellä oli kovin yksisuuntaista lukuun ottamatta sotilaita, joita tuli jonkin verran myös vastaan.
Matkanteko kesti useita päiviä raskaan kuorman takia. Päivät kuluivat maaliskuun aurinkoisessa pakkassäässä ajellen. Illan tullen rupesimme kyselemään yösijaa tienvarsitaloista. Paikan piti olla sellainen, että hevoset saatiin sisätiloihin. Yöpymispaikat löytyivät aina helposti, mutta ne eivät ole painuneet mieleeni kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Kerran yövyimme luokkahuoneessa koululla, missä hevosilla oli hyvä tila koulun navetassa. Kerran taas majoituimme ystävälliseen pieneen maalaistaloon.
Mieliala rekimatkalla oli sekä apea että oudon arvoituksellinen, koska tulevasta ei ollut tietoa ja tuntui, kuin ajaisimme kohti synkkää pimeyttä. Tunnelma ei ollut miellyttävä. Jotta emme olisi paleltuneet, nousimme välillä kävelemään reen viereen tai perään lämmitelläksemme.
****
EINI RUUTU: NUORUUSMUISTOJA PÄLKJÄRVELTÄ / Pälkjärveläinen 6/2012
Sodan päätyttyä oli lähdettävä raskaalle evakkotaipaleelle. Kaikki kanat, lampaat ja vasikat, niin sanottu pienkarja, teurastettiin. Lähdin äitini mukana ajamaan lehmiä kohti Tohmajärveä. Lisää karjaa omistajineen liittyi matkan varrelta mukaan. Kovassa pakkasessa kävelimme Tohmajärvelle, jossa karja lastattiin junaan.
Joensuussa junamme seisoi vuorokausia. Minä täytin silloin 14 vuotta (s.18.3.1926). Olimme majoitettuna kaupungintaloon ja luterilaiseen kirkkoon. Evakkokansa oli kirkossa jo nukkumassa, kun joku evakkoäiti synnytti lapsen aivan lähellä alttaria. Hänet vietiin sieltä kuitenkin pian pois, luultavasti sairaalaan.
****
LAINA IMMONEN MUISTELEE
Sain Lainalta aikoinaan muistelmatekstin, jossa hän kertoo myös evakkoon lähdöstä. Tekstissä mainittu Elsa-täti on isäni Niilo Immosen sisko ja minun kummitäti. Leskeksi jäänyt Johannes Immonen oli avioitunut Elsan kanssa helmikuussa 1939. Laina oli perheen vanhin lapsi, evakkoon lähtiessä hän oli 11-vuotias.
Laina Immonen: ”Kämäräiset olivat meillä kylässä, kun kuulimme radiosta, että evakkoon on lähdettävä. Matti Kämäräinen itki kovasti. Meillä oli mummo, neljä lasta sekä Elsa-täti. Muistan, että ensimmäisenä hain piirongin laatikosta siellä säilyttämäni pienen nuken. Pakkasin sen reppuuni vaatteiden kanssa.
Lehmät laitettiin maantielle ja sotilaat kävivät ampumassa pieneläimet. Huonekaluja siirrettiin hevosella tien varteen, josta ne vietiin kuorma-autoilla rautatievaunuihin.
Mummo ja Elsa-täti paistoivat lanttukukon evääksi evakkomatkalle. Kuusivuotias Liisa sai repussaan kannettavaksi kuuman kukon. Evakkomatkan aluksi mummo, Elsa ja me lapset kahlasimme lumihangessa kahden kilometrin matkan maantielle.
Isä pääsi evakuoimaan kotia vasta sen jälkeen, kun me olimme lähteneet. Sotilaiden avulla hän oli saanut vielä siirretyksi puimakoneen ja joitakin muita isompia kalusteita rajan yli.
Kahdeksanvuotias Paula-sisko sairastui evakkomatkalla. Kuume paheni muuttuen keuhkokuumeeksi. Paula kuoli Maaningalla perheen ympäröimänä helluntainaattona. Kuolemaansa edeltävän yön Paula rukoili jokaisen puolesta, kun ei saanut tuskiltaan nukuttua. Paula sanoi menevänsä äidin luokse. Hän suri sitä, kun kaikilla ihmisillä oli niin kova tuska.
****
AINO VALOSEN (O.S. HÄMÄLÄINEN) MUISTIKUVIA
Paavo Valonen haastatteli pyynnöstäni äitiään ja kirjoitti minulle näin:
”Lunta oli paljon, päivällä aurinko sulatti huonosti auratut tiet sohjoksi. Yöpakkanen taas kovetti hangen. Äiti ajoi lehmiä ja Taavetti-setä oli tukena hevosen kanssa. Kulkivat sivuteitä, kun armeija tarvitsi ”pääväylät”. Mitä nuo sivureitit olivat, sitä hän ei muista.
Erityisesti Äidin mieleen on jäänyt Kemien mäki kauhunäkymänä. Juuri poikineen lehmät seisoivat kuin sahapukit, utaret täynnä, joutuivat paksuun hankeen josta eivät päässeet enää pois…
Pääsiäisestä Äidillä ei ole mitään muistikuvaa, kaikki muu on peittynyt tuon evakkomatkan kauhuihin, jotka jäivät 15-vuotiaan tytön mieleen.”
****
LOPUKSI
Noita tarinoita luettuaan jää pakostakin pohtimaan miten ihmeessä vanhempamme ja isovanhempamme selvisivät kaikista sodan aiheuttamista koettelemuksista. Tosin vaihtoehtoja ei ollut. Oli pakko selvitä – tavalla tai toisella, vaikka tulevaisuus oli täysin hämärän peitossa.
Samoin meillä on tulevaisuus hämärän peitossa koronan suhteen. Moni asia on kuitenkin paljon paremmin kuin 81 vuotta sitten. Kuten edelliset sukupolvet selvisivät oman aikansa koettelemuksista, mekin selviämme tästä toinen toistamme tukien.
Lissu Kaivolehto
Pääsiäinen on kristikunnan tärkein juhla. Pääsiäinen julistaa kärsimyksen, uudelleen syntymisen ja toivon sanomaa.
Karjalan kansa kulki pääsiäisenaikaan 1940 pitkin omaa kärsimysten tietään (lat. Via Dolorosa).
Alla olevalta videolta voi kuunnella väkevän tulkinnan teoksesta Via Dolorosa. sen esittää Matheus Rizzo e Curitaba Men`s
Suomenkielisenä teosta esittää Eija Merilä – ”Tiellä Via Dolorosan”
