Pälkjärveläisistä upeista, sisukkaista ja aikaansaavista naisista olemme saaneet vuosien varrella lukea koko joukon hienoja tarinoita Pälkjärveläinen-lehdestä. Osa niistä löytyy myös Naisten Ääni-sivustolta. http://www.naistenaani.fi/?s=p%C3%A4lkj%C3%A4rv
Nettitoimitus haluaa juhlistaa naistenpäivää julkaisemalla Annikki Sirkiän (1921-2014) omaelämäkerrallisen tarinan Elettyä elämää ja toivottaa samalla kaikille lukijoille hyvää naistenpäivää.
Annikki Sirkiä – Elettyä elämää
Lapsuus
Olen pienen maalaistalon tytär. Lapsuus oli suht`koht` mukavaa – ei rikkautta materiaalin kannalta, mutta sanoisin kuitenkin, että se oli rikasta. Lapsuus oli myös huoletonta. Käydessäni Iljalan koulua olin mukana pikkulotissa,urheilussa, näytelmäkerhoissa sekä kutomakursseilla. Kansakoulun jälkeen kävin vuoden kestävän Pohjois-Karjalan kiertävän käsityökoulun, joka pidettiin Pälkjärvellä Suojeluskuntatalolla.
Lapsuuden kotini oli kauniissa Karjalassa, josta jouduimme pois ensimmäisen kerran vuonna 1940 ja taas vuonna 1944. Molemmilla kerroilla olin mukana matkassa – sitä ei voi edes sanoin kuvata. Elämä on kuitenkin jatkunut, milloin hyvin tai, no, jotenkin.
Sitten tuli vuosi 1939 ja talvisota
Meitä oli kotona äiti, isä ja minä. Kaksi veljeäni, Armas ja Antti, olivat rintamalla, vanhin siskoni Hilda oli naimisissa Viipurissa, ja toinen siskoni, Siiri, oli talouskoulussa Viipurissa ja sitten harjoittelemassa käytäntöä.
Sain komennuksen paikalliseen puhelinkeskukseen, josta tuli sotilaskeskus. Se toimi Seppäsen talossa, siis pappilan alapuolella Värtsilään päin mentäessä. Välillä olin taas Suojeluskunnan talolla muonittamassa sotilaita, jotka olivat joko levähtämässä tai läpikulkumatkalla rintamalle.
Sota loppui 13.3.1940, ja me jouduimme lähtemään evakkoon. Samana iltana määrättiin minut ja naapurin tyttö, Tapiolan Helmi, viemään lehmiä Tohmajärvelle yhteiseen vastaanottopaikkaan. Oli kova pakkanen, ja lehmien matka oli vaikea. En jaksa sitä edes muistella, vaikka muistan kyllä joka vaiheen, senkin kun lehmät määränpäässä ajettiin pieneen aitaukseen, jossa niiden piti olla vaan pystyssä. Eivät sopineet kääntymään, ja pakkasta oli 40 astetta.
Minun piti vielä mennä hakemaan vanhempiani. Kun kuljin Tohmajärven asemalle päin, tapasin äitini. Kotiin en enää päässyt. Äiti sanoi, että isä on asemalla odottamassa meitä. Sitten jatkui evakkomatka Leppävirralle ja Maaningalle. Sieltä lähdimme Helsinkiin, jonne Hilda-sisareni oli jo tullut perheensä kanssa Viipurista. He olivat saaneet meille asunnon Malmin lentokentän vierestä. Armas- ja Antti-veljeni olivat kotiutettu, joten muutot olivat helpompia.
Myös Siiri-siskoni oli Helsingissä, ensin koulun jälkeen harjoituspaikassa ja sitten töissä lääketehdas Orionissa. Asuimme Siirin kanssa yhdessä.
Muutimme Helsinkiin Pääskylänrinne 6:een. Armas lähti linnoitustöihin ja Antti sai töitä Lapinlahden sairaalasta. Hän hoiti siellä hevosia ja teki ulkotöitä. Hän oli jonkinlainen etumies ja jäi sieltä myöhemmin sairaseläkkeelle.
Vuonna 1940 sain ensimmäisen työpaikkani, kun pääsin 10.12.1940 Päämajan muistomitalitoimistoon. Pääsin sinne käsialani perusteella. Päällikkönä oli majuri Aarno Karimo, tarkka vanha herra ja taitelija: Hän oli suunnitellut talvisodan muistomitalin ja kuvittanut kirjan Kumpujen yössä. Meitä oli muistutettu, että kun olemme Valkoisen Kaartin tiloissa, ei meillä ole mitään asiaa kanssakäyntiin sotilaitten kanssa. Tämä huomautus oli ehdoton.
Vuonna 1941 isälläni todettiin kuolio jalassa ja hänet leikattiin Kirurgisessa sairaalassa toisena helluntaipäivänä. Elämä jatkui.
Jatkosodan aikaa
Kesäkuussa 1941 syttyi uusi sota. Veljeni joutuivat taas rintamalle, samoin Hildan mies, heillä oli kaksi lasta. Me Siirin kanssa olimme töissä ja pidimme huolta isästä, äidistä ja Hildasta lapsineen.
Rintama eteni ja Pälkjärvi palautui Suomelle. Tuntui lohdulliselta. Äitini halu päästä kotiin oli valtava. Sovittiin, että minä käyn Pälkjärvellä katsomassa, millaista siellä oli. Kotimme oli kummallisen näköinen: asuinrakennuksen päädystä oli mennyt joko ammus tai joku kranaatti, joka oli reväissyt toisesta päädystä kamalan aukon.
Niin sitten vuosi vaihtui ja pakkaset jatkuivat. Oli menossa vuosi 1942. Serkkuni Oiva Peltomaa kävi lomalla. Mennessään rintamalle 17.1.1942 hän oli junan viimeisessä vaunussa. Kausalassa sattui kamala junaonnettomuus, kun tavarajuna ajoi syystä tai toisesta tämän junan päälle. Viimeisessä vaunussa matkustajat jäivät puristuksiin ja osa paloi pahasti. Eloonjääneet vietiin Kotkan sairaalaan, serkkuni muitten mukana. Hän oli pahasti palanut. Minä nuorimpana jouduin menemään häntä katsomaan. Tämä serkkuni oli sekä isänsä että äitinsä puolesta äidilleni läheinen sukulainen, sillä hän oli äitini siskon poika.Kävin pari kertaa Kotkassa katsomassa häntä.
Jostain syystä sain kovan kuumeen, mutta menin kuitenkin töihin. Majuri Karimo näki, että olen sairas, joten hän lähetti minut kotiin. Sitten äitini tuli sairaaksi. Saiko hän minusta flunssan tai angiinan? Hän joutui sairaalaan, ensin kulkutautisairaalaan Aurooraan ja sieltä Marian sairaalaan, jossa hän kuoli elokuussa 1942.
Äidilläni oli ollut ikävä kotiin, joten veimme hänet Helsingistä Pälkjärvelle. Hautausmatka oli kamala täpötäydessä sotilasjunassa. Sotilaat olivat kuka missäkin mielentilassa. Eräs Malmilta oleva mies otti reppunsa ja alkoi syödä sianlihaa ja hyvän näköistä leipää ja ryyppäsi pullosta palanpainiketta. Jostain syystä hän innostui ja tuli isäni luo. Hän nosti toisen jalan penkille, otti kaksi puukkoa, löi niillä tahtia ja lauloi Rosvo Roopea. Isälläni oli angina pectoris ja toinen jalka amputoitu. Veljeni olivat mukana sotilaspuvussa, hehän menivät hautajaisten jälkeen takaisin rintamalle.
Hautajaiset pidettiin serkkuni talossa, kun omamme oli käyttökelvoton. Kaikki tarjoilut hautajaisia varten olimme laittaneet pienistä korttiannoksistamme ja veimme ne mennessämme.
Armas-veljeni avioitui kesällä 1942 Hiekasta kotoisin olleen Martta Leppäsen kanssa ja perusti perheen sinne Pälkjärven kotiimme.
Kesällä 1942 hain vakinaisempaa työpaikkaa ja pääsin – taas käsialani perusteella – maatalousministeriön alaiseen Maatalouden Koetoiminnan Keskusvaliokuntaan. Sota jatkui, ja minä kävin Siirin kanssa Helsingin Suomalaista Yksityislyseota työn ohella. Siiri oli maatalousministeriön tuotanto-osastolla. Kerran koulusta palatessa tuli hälytys, kun olimme Keskusvaliokunnan kohdalla. Päätimme mennä sisälle pakoon, mutta emme kerinneet, vaan juoksimme lähimmän talon kellariin. Kun pääsimme alas, niin hiekkaa tuli päällemme. Sanottiin, että kadulle oli tullut pommi ja joku oli vahingoittunut. Hälytys loppui ja pääsimme jatkamaan matkaamme. Meillä oli hätä, sillä isämme ei päässyt yksin suojaan. Isä oli kotona ja peloissaan siitä, mitä meille oli sattunut.
Toisen kerran evakkoon
Isäni meni kesällä 1944 käymään kotona Pälkjärvellä ja oli siellä taas lähdön aikana. Minä sain töistä luvan mennä apuun siirtohommissa. Kun menin, niin oli ankeata nähdä matkalla tyhjien talojen ikkunat, jotka olivat jostain syystä auki. Isäni ja kälyni lapsineen oli viety jo pois, kun saavuin kotiimme. Näin hevosemme Fiun olevan siellä IS-miesten huomassa ja töissä. Menin IS-toimistoon ja pyysin hevosen hoitooni. Emme saaneet kuitenkaan lähteä pois, olinhan tehnyt lottalupauksen Maaningan kirkossa kesällä 1940. Olin IS-keskuksessa ja Pälkjärven asemalla kirjoittamassa rahtikirjoja. Sitten viimein, kun kaikkien piti lähteä, niin minäkin lähdin hevoseni kanssa. En kuitenkaan saanut siinä kolonnassa ajaa yksin hevosta, vaan Kivisen Lauri pisti heidän työntekijänsä ajamaan ja huolehtimaan hevosesta. En muka osannut!
Matkasimme Tohmajärveltä hinaajan vetämissä proomuissa Varkauteen. Minä olin hinaajassa, en saanut olla hevosten kanssa. Sieltä matka jatkui Jäppilään, jossa yövyttiin Suojeluskunnan talolla. Se oli täynnä, niinpä menin hevoseni luokse ja itkin. Kun Fiu oli makuulla, painauduin sen säkää vasten. Se painoi päänsä ihan olkapäätäni vasten. Vaikka se oli vihainen hevonen, ei se tehnyt minulle mitään – se tuki minua.
Pieksämäellä sain tietää, että omaiseni olivat päätyneet Laihialle. Puolennettiin kärryistä kuormia junaan. Sain Helsingistä tiedon, että voin olla pois töistä niin kauan kuin tarvitsen. Lauri lähetti minut junalla Laihialle, jossa tapasin isäni ja kälyni lapsineen. Sain hankittua veljeni perheelle asunnon, ja me isän kanssa palasimme Helsinkiin.
Keväällä 1946 isällä todettiin kurkkusyöpä, mutta ei hän siihen kuollut. Hän joutui Kivelän sairaalaan päivällä ja seuraavana aamuna noin klo 5 aikaan hän oli kuollut – hänellä oli angina pectoris. Meillä ei ollut puhelinta. Poliisi tuli sanomaan – se oli kamala esitys. Isämme toivomuksesta hautasimme hänet Joensuuhun. Siitä on lyhyempi matka siirtää, kun sitten joskus taas pääsee Pälkjärvelle.
Maatalousministeriön asutusasiainosastolla 1948–1964
Maatalouden Koetoiminnan Keskusvaliokunnassa työtä oli paljon ja minun oli siellä hyvä olla, mutta sain 1.1.1948 maatalousministeriön asutusasiainosastolta, Asosta, uuden toimistoapulaisen paikan. Keskusvaliokunta halusi pitää läksiäiseni. Lahjaksi sain hopeisen täytekakkulapion, johon oli pitänyt luovuttaa hopeaa ennen kuin sellaisen sai. Hopeanluovutuksen oli tehnyt esimieheni maa- ja metsätieteen maisteriHarri Moliis. Kotelossa oli kortti, johon agronomi Ruhanen oli runoillut ja kaikki laittaneet nimensä. Kaikki on tallella.
Asoon menoa jännitin, tulinhan suhteitten kautta. Olin aikaisemmin tutustunut Maataloushallituksen kirjaajaan rouva von Esseniin ja hänen sisarensa Aune Österberg oli Ason kirjaamossa. Pääsin Ason tilitoimistoon kamreeri Hilma Laguksen jaostoon. Siellä oli tarkkaa, niin kuin joka paikassakin. Olin ensin pari vuotta tilitoimistossa ja sitten sain parempipalkkaisen paikan kerrosta ylempää myyntitoimistosta.
Varatuomari Martti Kontro oli sukulaisen sukulainen, ja hän ehdotti, että tulisin Ason myyntitoimistoon, joka käsitteli maanhankintalain mukaan tehtyjä kauppoja. Maansaantiin olivat oikeutettuja evakot, samoin rintamamiehet, sotalesket, sotaorvot ja muut asutuslain mukaiset maansaajat. Työ oli uutta ja tarkkuutta vaativaa.
Kerran erään vapaaehtoisella kaupalla tilan saaneen henkilön alkuperäinen kauppakirja oli kateissa. Minulla oli kirjassani merkintä, että kauppakirja oli vastaanotettu siihen liittyvine asiapapereineen kirjaamossa. Siitä oli kova kuulustelu. Kävin sen takia selvännäkijä Kassisellakin, hän asui Lapinlahdenkadulla. Hän sanoi, että se kauppakirja on siellä, mihin se on merkittykin annetuksi. Tiesin, että näin oli. En ilennyt selvännäkijän luona käyntiäni kertoa kenellekään ennen kuin kirjaamosta kerrottiin, että kauppakirja on löytynyt. Sehän ei ollut minun syyni. Ne, jotka epäilivät, olivat noloina.
Läksiäiseni Asosta olivat 30.9.1964. Sain työtovereiltani komean kultaisen rannerenkaan. Lähin esimies varatuomari Säilä pani sen ranteeseeni ja sanoi, ettei sitä saa ottaa pois. Valitettavasti se on niin huomiota herättävä, etten ole voinut sitä pitää muuta kuin hyvin valituissa paikoissa.
Pitkä ura Teknillisessä korkeakoulussa
Lokakuun alusta 1964 oli saanut uuden haastavan työn Otaniemestä Teknillisen korkeakoulun rakennusinsinööriosaston kansliasta. Olin siellä kanslistina, laboratoriosihteerinä ja eläkkeelle jäin notaarin tehtävistä. Alkuun ikävöin siellä. Ason henkilökunnan päällikkö oli sanonut lähtiessäni, että minä varmaan tulen takaisin jo kuukauden kuluttua. Hän myös sanoi, etteivät ota tilalleni vielä ketään, vaan laskevat että olen lomalla. En mennyt takaisin. Viihdyin uudessa paikassani sittemmin niin, että olin siellä 22,5 vuotta eläkeikääni saakka. Pyysivät vielä eräihin töihin ja olin kaksi vuotta ylimääräistä, siis yhteensä 24 vuotta.
Opintoja ja luottamustehtäviä töiden ohessa
Pyrin Yhteiskunnalliseen korkeakouluun 1949. Ylikamreeri Lumiala antoi luvan, että voin käydä luennoilla, kun kerran olin päässyt sisälle. Kävin sen lukuvuoden niin, että jos luennot olivat aamulla tai iltapäivällä, niin aamiaistunneistani vähennettiin se aika. Näin aamiaisaikaa jäi viikossa yhteensä puoli tuntia. Eihän niiden eväiden syömisessä niin kauan mennytkään. Sen lukuvuoden kävin kursseilla, mutta seuraavana syksynä en enää jaksanut aloittaa.
Vuosina 1963–1964 sain työni ohella suoritettua yliopistossa hallinnon kirjanpidon ja liikekirjanpidon kurssit. Ne olivat erilliset kurssit, mutta saumautuivat niin, että ne olivat peräkkäin. Keväällä sain vielä suoritettua ruotsin kielen ja sain siitä todistuksen virkaa varten.
Jostain syystä jouduin Teknillisen korkeakoulun henkilökuntayhdistyksen hallitukseen ja sihteeriksi. Toimin sihteerinä viisi vuotta ja luottamusmiehenä 10 vuotta. Sehän oli tehtävä virka-ajan ulkopuolella ja kyllä siinä töitä oli. Oli muun muassa virkaehtosopimusten ja palkkojen selvittelyä. Järjestökurssit ja luottamusmieskurssit kävin omien vuosilomapäivieni aikana, samoin neuvottelutaidon kurssin, joka kesti koko talven. Joka maanantai kävin TVK:n talolla Helsingissä. On todistuskin olemassa. Noista kaikista on jonkunlainen merkintä nimikirjassa. Toimin kyllä mielelläni kaikissa jutuissa, joihin jostakin syystä jouduin.
Tärkeintä
Olinhan minä naimisissa lokakuusta 1952 lähtien. Mieheni oli Hugo Ignatius Sirkiä (s. 1909). Meillä on kolme lasta: Antti Juhani (1953), Kirsti Helena (1954) ja Pekka Tapani (1960).
Äitiyslomia ei siihen aikaan saanut kuin kaksi kuukautta. Myöskään virkavapautta ei saanut, ellei ollut erikoisen sairas.
Muutimme 25.5.1955 Tapiolaan kaksioon. Sain sen hankittua Virkamiesliiton kautta Asuntosäätiöltä. Rahat sain henkilökohtaisesti Helsingin Osakepankilta silloisen pankinjohtajan Runar Moliisinmyötävaikutuksella. Hän hommasi myös tärkeän takaajan. Olen saanut sen ja myös jälkeenpäin hommatut asunnot maksetuksi.
On ollut monia vaikeuksiakin. Esimerkiksi Tapiolassa ei ollut mitään kunnallista päivähoitoa. Niitä ei sinne silloin perustettu. Ainoastaan silloin, kun lapset tulivat esikouluikään (6 v), oli mahdollisuus puolen vuoden harjaantumiseen. Kotiapulaisia oli monenlaisia. Myöhemmin tuli yksityisiä, jotka pitivät lapsia päivähoidossa. Ne olivat kalliita, mutta ei ollut muuta mahdollisuutta. Siiri sekä veljeni auttoivat aina pulmissa, myös raha-asioissa. Siiri oli aina auttamassa, vaikka en pyytänyt. Ongelmathan olivat meidän, ja eikä hän kenties olisi auttanutkaan, jos olisin mankunut. Hän huomasi aina jotenkin. Maksoi välillä aina velkani ja asuntolainani korot pankkiin. Siiri sai vakinaisen kanslistin viran Tie- ja vesirakennushallituksessa, josta jäi täysin palvelleena eläkkeelle 1978.
Lapset kasvoivat ja kävivät oppikoulua Helsingissä Arkadian yhteislyseossa. Antti keskeytti kuudennen luokan jälkeen, Kirsti kävi ylioppilaaksi, Pekka lopetti seitsemännen jälkeen. Antti kävi sitten teknillisen koulun ja sai rakennusmestarin todistuksen. Pekka antautui tanssin ja taiteen pariin. Kirsti valmistui lääkäriksi ja on nyt lasten tautien erikoislääkäri.
Ongelmia rupesi Tapiolassa olemaan niin paljon, että melkein pakenin sieltä pois. Möin sen asunnon ja ostimme uuden Lauttasaaresta 1972 ja muutimme sinne 3.1.1973. Ei se oikein onnistunut sielläkään, vaan huhtikuussa lähdin lasteni kanssa Suomen Hypoteekkiyhdistyksen huoneistoon Rajatorppaan Piikkikuja 6:een. Eräänä iltana TV:stä tuli esitys Kainuusta. Kun satuin katsomaan keittiön ikkunasta ulos, tuntui minusta kuin olisimme tulleet Kainuuseen. Sen jälkeen se paikka muistetaan Kainuuna. Syksyllä 1976 ostimme uuden hieman suuremman asunnon Perkkaalta niin, että kaikilla olisi oma nurkkauksensa. Muutimme sitten kaikki yhteen, myös mieheni.
Vastoinkäymisiä – silti elämä on jatkunut
Nyt, kun katson taaksepäin, niin tuntuu, että kaikella on sentään ollut jotain merkitystä. Lapset ovat saaneet haluamansa ja ovat minulle tärkeitä, niin myös lasten lapset.
Kun mainitsin Lauri Kivisestä, niin hän oli Armas-veljeni kaveri ja Hytinvaaran kartanon vanhin poika. Hänen veljensä Erkki Kivinen (maa- ja metsätieteen tohtori, yliopiston professori ja rehtori) oli minun kummini. Kummini oli erittäin pidetty yliopistolla ja niin tieteen alalla kuin yksityishenkilönäkin. Molemmat ovat kuolleet. Samoin on veljeni Armas. Auttaessaan kaveria hän nosti pahasti työkalulaatikkoa ja sai jonkinlaisen revähtymän sisuksiinsa. Hän oli kuitenkin työssä ja vietiin sitten tajuttomana Joensuun keskussairaalaan, jossa kuoli. Lauri Kivinen ilmoitti siitä minulle, kun ei toisten puhelimia tiennyt.
Antti-veljeni jäi Helsingissä Olavinkadun kulmassa linja-auton tönäisemäksi 4.12.1969. Hänet vietiin Töölön sairaalaan. Hän oli saanut päähänsä kovan iskun. Hänet leikattiin, mutta hän ei kuitenkaan selvinnyt, vaan kuoli leikkauksessa. Tuolloin hän oli 53-vuotias.
Hilda-sisareni kuoli Tampereella 75 vuoden ikäisenä. Siiri-siskoni, joka oli minun tukijani kaikessa, kuoli selkäleikkauksen yhteydessä saamaansa sairaalabakteeriin 29.6.1992. Leikkaus suoritettiin Eiran sairaalassa 7.6.1992 ja kirurgi prof. Leo Stjernvall leikkasi ja oli siis yksityinen lääkäri.
Mieheni Hugo Sirkiä sai vasemman puolen halvauksen syksyllä 1991. Hän oli välillä sairaalassa ja välillä kotona. Myöhemmin tuli vielä jotain oikealle puolelle, eikä sekään toiminut. Hän joutui syksyllä 1993 Puolarmetsän sairaalaan, kun en oman selkäsairauteni ja polvivikani takia jaksanut nostella ja auttaa häntä sillä tavalla, kuin olisi tarvinnut. Talvella 1992 oli ollut aina jäätä kadulla ja liukastuessani satutin sekä selkäni että polveni. Selkäni leikattiin Jorvissa helmikuussa 1994 ja polveni tähystettiin kolmannen kerran syyskuussa 1994. Niin siis mieheni joutui olemaan sairaalassa tuon talven ja osan kesää, kun hän sitten nukkui pois 23.6.1994.
Tässä on ollut sairauksia ja kuolemia, mutta elämä on jotenkin jatkunut. Minulla on ollut hyvät suhteet lapsiini, jotka ovat minulle kaikki kaikessa ja hyvin tärkeitä. Samoin tunnen lastenlapsiani kohtaan. He ovat Stefan, Maria ja Stefaania. Kaikki lapseni asuvat omissaan, totta kai, täytyyhän heillä olla omaa elämää. Vaikka joskus tunnen kaipuuta menneeseen, niin suurin lohtuni on, kun lapset soittavat. Eihän sitä paljon tarvitse, kunhan vaan tervehtii puolin ja toisin.
Mieluisaa yhteydenpitoa
Työpaikkoja ei ollut monia, kun olin samassa aina niin kauan. Sieltä sain hyviä ystäviä, jotka ovat olleet mukana jatkossakin. Kuitenkin myöhemmin kaikki vähenee, kun on aina olevinaan niin paljon touhua, ettei kerkiä pitämään suhteita yllä. Kun tapaan aikaisemmiltakin työajoilta ihmisiä, tuntuu ihan mukavalta. On myös ihan mieluisaa, kun työpaikalle kutsutaan juhliin tai korkeakoulun avajaisiin taikka joulukahveille.
Työaikani Maatalouden keskusvaliokunnassa oli sota-aikaa ja sen jälkeistä. Teimme töitä melkein urakalla, mutta työ oli tärkeää. Laskimme koetuloksia ja laadimme tilastoja. Olin nuori ja ainoa karjalainen. Olin varmaan outo lintu – Sorsahan minä olin nimeltänikin. Monikaan niistä ihmisistä ei ollut Karjalasta. Vasta myöhemmin rintamalta tulleet ymmärsivät karjalaisia.
Työtä raadannaksi asti
Perheessä oli paljon rahanmenoa jo asunnonmaksujen vuoksi ja muutenkin. Teinkin paljon konekirjoitusta tutkimuksiin ja väitöskirjoihin ja lisäksi teekkareille diplomitöiden kirjoitusta. Kaikki edellä mainitut taitoin kirjoittaessani kuvien, taulukoitten ja kaavojen osalta niin, että ne monistettiin sellaisenaan, eikä niitä siis lähetetty kirjapainoihin ladottaviksi. Kaiken tein iltaisin, viikonloppuisin ja lomien aikana. Oli pakko tehdä, koska tarvitsin rahaa. En kyllä kenellekään toivoisi sellaista rääkkiä. Hyvin monta kertaa iltaisin myöhällä pelkäsinkin, mutta onneksi ei mitään sattunut..
Lapset olivat silloin jo niin isoja, että näin voi tehdä ja asuimmehan alkuun lähellä, Tapiolassa. Myöhemmin täytyi keritä ainakin viimeiseen bussiin ja kotiin sekä seuraavana aamuna taas töihin. Virka-aika alkoi klo 8. Enkä myöhästynyt. En ole kyllä koskaan hyväksynyt myöhästymistä, mutta sen ole myöskään käynyt ketään vahtimassa. Jos osastonjohtaja kävi kysymässä, onko joku paikalla ja miksi hän ei ole huoneessaan, niin sanoin, etten tiedä, kysyisit häneltä itseltään. Sain vastauksen, että sinä olet notaari, sinun työhösi kuuluu seurata henkilökunnan menot. Sanoin, että hoidan itse tavallani, mutta en tule sinulle niistä kantelemaan.
Oli ilo tehdä töitä, kun sitä oli tarpeeksi ja oli hyvät työtoverit, professoreista vahtimestareihin ja siivoojiin saakka. Olen nyt jälkeenpäin ollut kutsuttuna milloin mihinkin juhliin ja läksiäisluentoihin. Se on ollut minusta miellyttävää. Yksityistapahtumiahan on matkan varrella sattunut monenlaisia – hauskojakin ja erilaisten ihmisten kanssa mielipiteiden vaihto on monta kertaa ollut kehittävää.
Kaikesta olen hyvin kiitollinen. Tähän olen kirjoittanut pääpiirteittäin kaiken oleellisen. Saapas nähdä, osaako tätä kukaan lukea ja viitsiikö? Käsialani on matkan varrella huonontunut niin, että harmittaa.
Kirjoittaja Annikki Sirkiä on syntynyt vuonna 1921 Pälkjärven Iljalassa. Hänen vanhempansa olivat Antti (1877–1946) ja Maria (1877–1942) Sorsa. Perheessä oli 8 lasta, joista kolme oli kuollut pieninä. Annikki oli sisarussarjan nuorin. Annikin vanhemmat sisarukset olivat Armas (1907–1955, Hilda (1907–1982), Siiri (1912 – 1992) ja Antti (1916–1969).
Juttu on julkaistu Pälkjärveläisessä 7/2013
JK. Annikki Sirkiä kuului vakikävijöihin pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten tilaisuuksissa Karjalatalolla. Siellä hän tapasi vuosikymmenten jälkeen rippikoulukaverinsa Aino Nylyndin o.s. Asikainen. Annikki osallistui myös seuran järjestämille valkovuokkomatkoille. Kevään 2014 matka jäi viimeiseksi. Annikki kuoli 93 vuoden ikäisenä kesän 2014 kääntyessä syksyyn. Annikin muistokirjoitus on julkaistu Pälkjärveläisessä 12/2014.
Naistenpäivä
Kansainvälistä naistenpäivää vietetään vuosittain maaliskuun 8. päivänä. Naistenpäivän juuret ovat tasa-arvotaistelussa. Kansainvälinen naistenpäivä sai alkunsa Kööpenhaminassa 26.–27.8.1910 pidetyssä sosialististen naisten kongressissa. Suomesta kokoukseen osallistuivat kansanedustajat Hilja Pärssinen, Miina Sillanpää, Aura Kiiskinen, Hilda HerralajaIda Aale-Teljo.
Venäjällä naistenpäivä on kansallinen vapaapäivä, jolloin miehet huomioivat äitejä, vaimoja, sisaria, tyttäriä – kaikkia naisia. Juhlinta alkaa jo vapaapäivän aattona, kun naiset saavat työpaikoillaan pieniä lahjoja ja pojat jakavat koulussa tytöille kortteja.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/03/07/venajalla-naisten-nimikkopaiva-kukkia-ja-kuplajuomaa
YK:n julistamaa kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran maaliskuun 8. päivänä 1975. Kansainvälinen naistenpäivä on virallinen juhlapäivä useissa maissa. Naistenpäivänä järjestetään maailmanlaajuisesti tuhansia tapahtumia, joiden tarkoitus on osoittaa kunnioitusta naisia kohtaan ja juhlia heidän saavutuksiaan.
