Elias Lönnrotin ensimmäinen runonkeruuretki Itä-Suomeen alkoi Sammatista ja kulki Kesälahden, Tohmajärven ja Pälkjärven kautta Valamoon ja sieltä pohjoiseen Nurmekseen. Karjalasta hän palasi Vesilahden Laukkoon, missä runot kirjoitettiin puhtaaksi. Lönnrot halusi ”nähdä laajemmin omaa maata, oppia tuntemaan sen kieltä eri murteiden mukaan, varsinkin koota sen merkillisen ja kauniin kansanrunouden tuotteita”. Matkalla hän vieraili ja sai yösijan opiskelutovereidensa sukulaisissa ja pitäjien säätyläisten luona. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran 1902 ruotsiksi ja suomeksi nimellä:
Elisa Lönnrot, Vaeltaja. Muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta 1828. Toim. Pekka Laaksonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Neljäs tarkistettu painos 2002.
Kesäkuun 26. päivänä (1828) lähdin Tohmajärvelle ja tulin vielä saman päivän iltana Pälkjärven pappilaan. Rovasti Hultin istui syrjärahilla portaiden laidalla, ja hänen vieressään istui hänen apulaisensa komministeri Relander. Tavallisuuden mukaan esitin itseni ja minut otettiin, kuten tavallista, hyvin vastaan. Mainittua komministeri Relanderia pidin täällä miltei pitäjäläisenäni kuultuani, että hän on Ranualta, vaikkapa Ranualle Karjalohjalta onki kokonaista 20 peninkulmaa. On ihmeellistä ja samalla vaikeaa selittää, miksi salainen ilo valtaa mielemme, kun kaukana kotoa tapaamme jonkun, joka on kotoisin synnyinseutumme lähitienoilta. Tutunomaisesti avaamme hänelle sydämemme ja pidämme häntä ikään kuin lähimpään sukulaispiiriimme kuuluvana. Luulenpa, että erotuksetta pitäisin veljenäni jokaista suomalaista, jonka tapaisin Saksassa, ja samoin jokaista eurooppalaista, jonka näkisin Afrikan-matkalla
Rovasti Hultin oli minua kohtaan niin ystävällinen, että kutsui erään runoja taitavan torpparinsa niitä minulle lukemaan. Tämä näytti kyllä osaavan niitä muutamia, mutta papin, mainitun Relanderin, läsnä ollessa hän hyvin vastenmielisesti tahtoi niitä esittää. Täältä Sortavalaan päin tuntui kotimainen runotaito, sikäli kun saatoin huomata, yhä enemmän häviävän ja niin kuin kerrottiin, sitä tuskin tunnettiin Aunuksen kuvernementissa. Sen ettei taikausko siellä uskollisesti seuraa häviävää runotaitoa, kuten muutamat ovat kuvitelleet, näkee muun muassa täällä esiintyvästä tavasta uhrata kirkkomailla rahoja ja ruokaa. Pälkjärven suntio kuuluu vielä löytävän lantteja, jotka on uhrattu kirkkomaalla ja jotka hän ennakkoluulottomana miehenä arvelematta uudelleen uhraa muutamaan viinaryyppyyn.
Lähellä Pälkjärven kirkkoa on kolme melko suurta herraskartanoa, nimittäin Ylöhovi, Alahovi ja Rantahovi. Ensin mainitussa, jonka omistaa nimituomari Olsoni, olin kaksi vuorokautta. Kesäkuun 28. päivänä söin ensimmäisen kerran Karjalassa mansikoita. Tuntui omituiselta, että ne täällä kypsyvät samaan aikaan kuin Uudellamaalla, sielläkin näet ei saa mansikoita ennen kuin muutama päivä juhannuksen jälkeen. Kysyin, kypsyvätkö ne joka vuosi yhtä aikaisin vai oliko nyt poikkeustapaus, mutta vastattiin, että usein viime vuosina oli saatu mansikoita jo juhannukseksi ja että sen sijaan tänä vuonna marjat olivat sateisen kevään vuoksi kypsyneet tavallista myöhemmin, Noin viisikymmentä vuotta takaperin oli tavallisesti saatu mansikoita vasta heinäkuun keskivaiheilla, siis kolme viikkoa myöhemmin. Niin paljon on ilmanala täällä lyhyessä ajassa lauhtunut.
Isoisäni veli, joka aikoja sitten oli muuttanut Uudeltamaalta ja asettunut Pälkjärvelle, ei enää ollut elossa. Ilokseni kuitenkin tapasin täällä yhden hänen pojistaan ja asuinpaikkansa, jotka nyt olivat vieraan hallussa.
August Wilhelm Lins´enin 1847 piirtämä pilakuva avojalkaisesta kansanrunojen kerääjästä.
Kuva Museovirasto
… ja toinen käynti Pälkjärvellä myöhemmin kesällä 1828:
Oli jo jotenkin myöhä illalla, kun saavuin Pälkjärven kirkolle, minkä vuoksi en tahtonut pappilaan enkä muihin lähellä oleviin herrasperheisiin vaan astelin vielä neljännespeninkulman matkan. Yön lepäsin metsässä laukku päänalaisena ja kuusenhavuja allani sekä peitteenäni. Mutta vaikka miten olisin peittänyt itseäni niillä, oli vaikeaa päästä rauhaan hyttysiltä. Panin piippuun ja sytytin sen ja ladoin uudelleen kuusenoksat päälleni. Savu piti nyt hyttysiä matkan päässä, vaivuin uneen ja makasin sangen levollisesti, kunnes joku aamulla rupesi penkomaan havuläjääni. Nousin vartioitani katsomaan. Karjalauma, joka sattumalta oli tullut paikalle, seisoi ympärilläni tuijottaen minuun, ikään kuin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni. Mutta minun kohotessani pystyyn se pelästyi ja pötki pakoon. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja minä aloin kulkea eteenpäin. Vielä tänäkin päivänä kohtasin markkinoille meneviä talonpoikia. Monissa ruohoisissa paikoissa he olivat riisuneet hevosensa ja päästäneet ne ruokailemaan sillä välin kun he itse loikoivat valkean ympärillä. Muutamat, joilta kysyin, osasivatko he runoja, pyysivät minua käymään kotonaan kulkiessani niiden pitäjien läpi, missä asuivat, lisäksi he neuvoivat minulle useita tuttuja runoniekkoja. Tein sen huomion, ettei yksikään näistä talonpojista ollut juovuksissa. Hiljaa he kulkivat tietänsä edelleen, meluamatta ja huutamatta, niin kuin useissa paikoin muualla, etenkin rannikkoväestön ja hämäläisten kesken on tavallista. Tämä päivä kului sangen miellyttävästi. Mansikat olivat nyt täysin kypsyneet, minkä vuoksi usein poikkesin niitä syömään. Tohmajärvellä söin samana päivänä ensi kerran mesimarjoja, joita siellä täällä tien varrella kasvoi runsaasti, kuten myös suomuuraimia, joita löysin maantien viereisiltä soilta.
Jalmari Hahlin suomennosta (1952) on hieman tasoitellut Pekka Laaksonen
Pälkjärvi-osuuden koonnut Irma Lounatvuori
Juttu on julkaistu Pälkjärveläisessä 2/2010
Kirjan aukeamalla on Lönrootin Pälkjärveltä keräämää tekstiä
Miheen lastu sinkahtaapi, Sinne kirkko tehään, Sinisillä silmillä, punaisilla kulmilla. Kuka kirkon kirjottaapi? Veikko kirkon kirjottaapi. Kuka lattiin lakaisoopi? Sisko lattiin lakaisoopi. Mikä on talon takana? Kirkko on talon takana. Mikä on kirkon takana? Tammi on kirkon takana. Mikä on tammin[!] takana? Veikko on tammin takaana. Mikä veikon olka päillä? Kirves veikon olkapäillä. Mikä on kirveen kasassa? Lastu on kirveen kasassa.
Kalevala
Varsinaisen Kalevalan ensimmäinen painos eli Vanha Kalevala ilmestyi vuonna 1835, ja nykyisin pelkkänä Kalevalana tunnettu Uusi Kalevala vuonna 1849. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli Kalevalan ensimmäinen kustantaja.
Kalevalan runot on kirjoitettu kalevalaiseen runomittaan ( nelipolvinen trokee )
Kalevalan aloitussanat…
Kalevalan lopetussanat…
