Synnyin keskelle sotaa aikana, jolloin Karjala menetettiin Neuvostoliitolle. Lapsuus- ja nuoruusvuodet vietin Pohjanmaalla, mistä sekä isäni että äitini ovat kotoisin. Olin pitkälle aikuisikään siinä uskossa, että olisin pesunkestävä pohjalainen. Tosin äidinäitini Susannan puheista oli käynyt ilmi, että hän oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa jossakin Karjalassa. Mutta en ajatellut sen juurikaan minua koskettavan. Karjala oli kaukana toisella puolen maata ja sitä paitsi jäänyt sodassa Neuvostoliiton puolelle. Oman näkemykseni mukaan Susanna-mummoni oli aina asunut Pietarsaaressa ja perheen kotikieli oli ruotsi, mikä ei mielestäni sopinut lainkaan yhteen karjalaisuuden kanssa.
Mielenkiintoinen työ Yleisradion uutisten ulkomaantoimittajana vei matkoille eri puolille maailmaa ja kirjeenvaihtajavuodet niin Tukholmassa kuin Washingtonissa pitivät elämän kiireisenä uutistapahtumista raportoidessa. Vasta eläkkeelle jäätyäni ryhdyin tosissani perehtymään Susannan elämään ja aloin kaivella muistiani, mitä hän oikeastaan oli minulle elämästään kertonut.
Susanna oli omaa sukua Avonius ja syntynyt Pälkjärvellä 1884. Olin itse 28-vuotias hänen kuollessaan 1971, joten minulle ehti kertyä paljon eloisia muistikuvia, ja hän oli myös tärkeä esikuva elämäni varrella. Susanna oli elämäniloinen, kauneutta rakastava ihminen säilyttäen nämä ominaisuudet aina vanhuuteen asti.
Käänteentekevä heinäkuu
Käänteentekeväksi tutkimuksilleni muodostui kesä 2010, kun Ylen Radio 1 vietti ”Karjalaista heinäkuuta”. Kuten tavallista radio oli auki kaikenaikaa ja yhtenä päivänä kuulin erään haastateltavan kutsuvan itseään ”kvartaalikarjalaiseksi”. Silloin minullakin välähti: koska yksi isovanhemmistani oli karjalainen, niin sehän tarkoitti, että minäkin olin kvartaalikarjalainen. Kirjoitin välittömästi ohjelman nettisivuille palautetta; kiitin mielenkiintoisesta ohjelmasta ja paljastin, että olin oivaltanut jotain tärkeää omista juuristani. Tämä oivallus sai aikaan myös sen, että kävin käsiksi äitini jälkeensä jättämiin arkistoihin selvittääkseni tarkemmin Avoniusten vaiheita.
Elettiin alkutalvea 2011 kun eräänä iltapäivänä puhelin soi ja siellä oli Kirsti Sälli, joka tiedusteli ”Olinko Avoniusten sukua”. Siitä kehkeytyi keskustelu, jonka aikana sain kuulla Pälkjärven pitäjäseurasta ja sen toiminnasta. Melkein siltä istumalta ilmoittauduin myös keväiselle valkovuokkomatkalle. Pian tämän jälkeen hämmästykseni oli vielä suurempi, kun löysin sähköpostistani Lissu Kaivolehdon lähettämän kuvan Pälkjärven hautausmaalta. Kuva oli Susannan vanhempien hautakivestä, josta kävi ilmi että sinne oli haudattu Susannan isä Heikki Avonius 1901 ja Susannan äiti Liisa os. Hämäläinen 1916 sekä Susannan vanhempi sisar Anna-Maria 1932. En muistanut koskaan olleen puhetta tästä haudasta ja olin harmissani, ettei äitini ehtinyt tätä kuulla, sillä hän oli kuollut elokuussa 2009. Odotin tietenkin entistä innokkaammin valkovuokkomatkaa isoäitini lapsuuden ja nuoruuden maisemiin.
Heti Pälkjärvelle saavuttuamme oli ensimmäinen pysähdyspaikka hautausmaan nurkalla ja lähdin etsimään isoisovanhempieni hautaa. Aikani harhailtuani Lissu tuli lopulta avuksi – ja sieltähän se löytyi keskeltä värikkäitä ortodoksihautoja koruton luterilainen hautakivi. Susannan vanhempi veli Juho Avonius kirjoitti muistelmissaan: ”Äitin, isän ja Maija-siskon haudalle hankittiin muistohautakivi reunuskivien kanssa. ”
Itse kivi oli hyvässä kunnossa- ja nimet ja vuosiluvut selvästi luettavissa, mutta reunuskivet olivat sammaloituneet ja kiven edusta heinikon peitossa. Tovin siinä seisoin ja hämmästelin, millaisia yllätyksiä elämä voikaan tuoda tullessaan ja yritin kuulostella, mitä sata vuotta sitten kuolleet isoisovanhemmat sanoisivat tyttärentyttärentyttärelleen. Mutta aikaa ei ollut liiemmälti jäädä miettimään syntyjä syviä. Seuraavaksi matkalaiset olivat siirtymässä kukin omiin kyliinsä sukunsa kivijaloille. Minun matkani suuntautui venäläisen kuljettajan ja oppaani Pentti Asikaisen kanssa pikkuautolla Makarin kylään. Tie oli kuoppainen hiekkatie ja siinä matkalla oli aikaa muistella, mitä suvun vaiheista olin saanut selville.
Kuva Lissu Kaivolehto
Avoniusten vanhat sukujuuret
Olin saanut käsiini Matti Kurjensaaren kirjan ” Puiset pyramidit”, jonka hän oli kirjoittanut isoäitini nuorimmasta veljestä Asko-Avoniuksesta ja hänen menestyksekkäistä liiketoimistaan. Siinä kerrotaan, että suvun kantaisä oli Hiitolasta muuttanut kirkkoherra Sigfrid Avonius, joka kuoli 1690. Eräs hänen pojistaan, Martti asettui Pälkjärvelle Potoskan kylään sen kolmantena asukkaana. Näin Ison Rillingin rannalla sijaitsevasta Potoskan syrjäkylästä tuli Avoniusten alkukoti ja lähtäkohta. 1800-luvulla kylässä oli neljä eri taloa, joissa kaikissa asui Avoniuksia. He viljelivät lampuoteina Snellman-nimisen tuomarin omistamaa maata. Hänen myytyään tilat Vartsilän ruukille suku hajosi; osa jäi Pälkjärvelle, osa muutti Värtsilään, Ruskealaan ja Sortavalaan.
Kun Värtsilän tehtaiden tarvitsemaa raaka-ainetta, malmia ryhdyttiin nostamaan Jänisjärven pohjasta. Heikki Avonius oli mukana tässä tuottoisassa urakkatyössä. Hän ansaitsi niin paljon, että suunnitteli vanhempiensa vuokratilan ostamista omakseen. Rahaa oli ehtinyt kertyä noin 5000 silloista markkaa ja ne oli kätketty ullakolle savupiipun juurelle. Kurjensaaren saamien tietojen mukaan Heikin rauhattomat veljet Mikko ja Antti kuitenkin löysivät rahakätkön ja veivät mennessään. Heikin poika Juho puolestaan muistelee, että rahat olisivat palaneet tulipalossa. Ja kun veljekset vaativat Heikiltä omaa osuuttaan, tämä joutui puille paljaille myytyään kaiken omaisuutensa velkojen peitoksi. Elämä kävi levottomaksi kiertelyksi. Heikki muutti pois Potoskasta Kurikan kylään, sieltä pian Puikkolan hoviin loiseksi ja sitten kirkonkylään Nousiaisten tupaan, missä Kaisa-sisar toimi emäntänä.
39-vuotiaana Heikki kohtasi itseään 20 vuotta nuoremman Liisa Hämäläisen, jonka suku oli kotoisin Makarin kylästä. Sinne myös Heikki ja Liisa asettuivat asumaan. Perheeseen syntyi kahdeksan lasta, joista kaksi kuoli pieninä. Eloon jäi neljä tytärtä ja kaksi poikaa. Susanna-mummoni syntyi toiseksi nuorimpana 1884. Ennen Susannaa olivat syntyneet Katri, Anna-Maria, Juho ja Tilda. Heikin ollessa 56-vuotias syntyi perheen nuorimmainen Aukusti eli Kusti, josta sittemmin tuli Asko-konsernin perustaja ja joka otti nimekseen Asko-Avonius.
Perheen elämä oli aluksi vaatimatonta, mutta Heikki oli käsistään aikaansaapa mies, joka puhui ja teki töitä vikkelästi. Niinpä hän teki kylän rauta- ja puusepäntyöt, oli kesäisin rakennuksilla ja talvet nikkaroi rukkeja, joita Kusti sitten kävi kylillä kaupittelemassa seitsemän markan kappalehintaan. Liisa toimi kyläyhteisön paapona eli puapona, joka auttoi synnytyksissä. Käytännössä hän toimi sairaanhoitajana, jonka puoleen käännyttiin vaivassa kuin vaivassa. Ei ihme, että nuorimmasta tyttärestä tuli sittemmin ”oikea” sairaanhoitaja. Kun Avoniusten toimeentulo kohentui, saattoivat nuorimmat lapset Susanna ja Kusti suorittaa koko kansakoulukurssin. Ratkaisevan panoksen antoivat vanhimman veljen Juhon tienestit, kun Heikki-isä alkoi vanhuuden takia olla heikko ja sairaalloinen. Kurjensaari kuvaa Avoniuksen lapsia lahjakkaiksi ja henkisesti varakkaiksi. Tyttärien kohdalla kävi mielenkiintoisesti, kun kolme joutui tekemisiin ruotsinkielisen väestön kanssa. Katri meni naimisiin Värtsilän tehtaiden ylimestarin Alfred Grahnin kanssa. Maija palveli koko ikänsä seuraneitinä tunnetussa Hornborgien kirjailijasuvussa Helsingissä. Susanna avioitui kokkolalaiseen Björkmanien vanhaan kauppias- ja laivanvarustajasukuun.
Susanna lähtee maailmalle
Saatuaan kansakoulun päätökseen Makarissa Susanna hakeutui vanhemman sisarensa perässä Helsinkiin ja suoritti siellä jonkinlaisen kaupallisen tutkinnon. Ensimmäinen työpaikka löytyi puutavaraliikkeestä Kemistä.
Elettiin 1900-luvun ensimmäisiä vuosia, Suomi oli suuriruhtinaskunta Venäjän vallan alaisuudessa. Muistan Susannan kertoneen, että kun Kemiin asti ei ollut rautatietä, hän matkusti sinne laivalla. Varsin pian osoittautui, että hän ei lainkaan viihtynyt työssään. Samoihin aikoihin Sophie Mannerheim aloitti sairaanhoitajien koulutuksen Helsingissä ja niin Susanna palasi pääkaupunkiin uusien opintojen pariin ja oli valmistuttuaan ensimmäisiä koulutettuja sairaanhoitajia Suomessa. Taakse jäivät Karjala ja Makari, sillä uudelle ammatille löytyi käyttöä aivan toiselta puolen Suomea – nimittäin Forssassa sijaitsevan puuvillatehtaan tehtaansairaalasta. Täällä kohtalo johdatti hänen tielleen Forssan tehtailla niin ikään työskennelleen nuoren insinöörin Hjalmar Björkmanin ja he avioituivat 1913. Pian nuoripari muutti lähemmäksi miehen kokkolalaista sukua, kun Hjalmar sai työpaikan Strengbergin tupakkatehtaalta Pietarsaaresta. Perheeseen syntyi neljä lasta, ja kotikielenä oli ruotsi.
Susanna oli kotona, kasvatti lapsia, paimensi palveluskuntaa, seurusteltiin Kokkolan tätien ja pietarsaarelaisen ruotsinkielisen ”eliitin” kanssa. Hjalmar harrasti historiankirjoitusta ja osallistui politiikkaan istuen Pietarsaaren kaupunginhallituksessa. Susanna palasi Karjalaan enää harvoin sen jälkeen kun isä Heikki ja äiti Liisa olivat kuolleet.
Sota ja paluu Karjalaan
Kun aviopuoliso kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen 1932 vain 50-vuotiaana, Susanna keskitti kaiken tarmonsa vapaaehtoistyöhön. Hän toimi aktiivisesti Pietarsaaren lottajärjestön johtokunnassa, ja kun Fäbodassa järjestettiin Kansainvälinen partiolaisten leiri, hän toimi siellä sairaanhoitajana. Hän osallistui Helsingissä myös ns. kaasukurssille uhkaavan sodan ja mahdollisen kaasuhyökkäyksen varalta. Kun sota syttyi 30.11.1939, Susanna lähti rintamalle perustamaan kenttäsairaalaa, joka toimi sitten Läskelässä tyhjilleen jääneen pankin tiloissa koko talvisodan ajan. Hän tuskin osasi kuvitella lähtiessään Makarista opintielle Helsinkiin, että näin dramaattisissa oloissa hän vielä joutuisi palaamaan nuoruutensa Karjalaan. Susanna kirjoitti kotiin jääneille kahdelle jo aikuistuneelle lapselleen, äidilleni Britalle ja hänen veljelleen Larsille, jota Polaksi kutsuttiin:
4.1.1940
”….Me vietimme joulua täällä jossakin sairaitten ja haavoittuneiden kanssa. Sain tehdä joulusta sellaisen kuin itse halusin. Oli suuri ilo minulle. Kynttilöitä kaikissa ikkunoissa, pieni joulukuusi pöydällä, jokaisessa salissa paperikoristeita lamppujen ympärillä ja keskellä juliste johon oli tekstattu ” Kunnia olkoon Jumalalle”. Kun kenttäpappi tuli hän aloitti näillä sanoilla. Sen jälkeen kaikki saivat kahvia. Oli niin juhlallista. Mutta kun jokainen meni ajatuksiinsa, niin silloin oli vaikeaa. Joulupaketit viipyivät matkalla, mutta nyt olemme ne saaneet. Niissä oli kaikkea käytännöllistä. Täällä ei voi ostaa mitään. Kaikki ihmiset ovat poissa. Talot tyhjinä. Ennen joulua nukuimme useita viikkoja vaatteet päällä, jos tulisi yhtäkkiä pako täältä. Mutta nyt näyttää paremmalta. Meillä on paljon työtä, olemme lähellä rintamaa ja voimme auttaa nopeasti. Pojilla on täällä hyvä olla. Kun he tulevat tänne, täytyy sanoa ryysyissä ja väsyneinä, että melkein nukahtavat käsiimme….. Sain itse valita henkilökunnan tänne. Minulla on mukavia hoitajia ja alikersantti, joka ottaa vastaan haavoittuneet, huolehtii heistä, varastoi ampuma-aseet ja vaatteet, päivystää puhelinta ja on vahtina yöllä. On ihmeellistä, jokainen poika, joka tulee rintamalta, on niin kuin olisi oma poika, niin rakkaita ovat. – En voi nyt kirjoittaa enempää ennen kuin tulee rauhallisempaa.
Näkemiin lapseni Pola ja Brita. Teidän äitinne ”
Susanna palasi rintamalta ja oli jatkosodan alkaessa jo lähes 60-vuotias. Hän ei lähtenyt enää rintamalle vaan toimi ylihoitajana Östanlidin sotasairaalassa Pietarsaaressa. Sodan jälkeen hänelle järjestyi työ Strengbergiltä, ja hän sai pitää myös tehtaan virka-asunnon. Lapsenlapsista tuli hänen elämänsä keskipiste ja me, Britan lapset, matkustimme heti kun kynnelle kykenimme kaikilla kesä- ja joululomilla Lapualta mummon luo Pietarsaareen. Muistan lukuisat kesäillat kun istuimme huvilalla Susannan kanssa ihailemassa auringonlaskun värjäämää merenlahtea. Niinä iltoina hän opetti meidät lastenlapsensa antamaan arvoa kotiseudun luonnonkauneudelle, jonka hän itse oli joutunut jättämään taakseen ja jonka sota oli häneltä riistänyt. Hän harvoin puhui Karjalasta meille lapsille. Mutta kerran hän kuitenkin kertoi, miten he eräänä päivänä lähtivät kenttäsairaalasta retkelle entisille kotikonnuille, kiipesivät jollekin vaaralle puista ja puskista kiinni pitäen ja miten hän vaaran laelta ”viimeisen kerran sai ihailla kaunista Karjalaansa”. Toisen kerran muistan, kun hän asui jo vanhainkodissa ja matkustin jälleen Helsingistä Pietarsaareen häntä tervehtimään, niin hän yllättäen pyysi minua laulamaan ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu….” Sen toiveen toteutin mielelläni. Tuota käyntiä muistelin kun seisoin Avoniusten talon raunioilla ja katselin ympäröivää maisemaa. Jostain metsän takaa kuului käen kukuntaa – vai kuvittelinko vain. Mutta ymmärsin, että isoäitini Susanna oli sittenkin sielultaan karjalainen ja minusta hänen tyttärentyttärestään oli nyt viimeistään tullut kvartaalikarjalainen.
Juttu on julkaistu Pälkjärveläisessä 4/2011
Jutun kansikuvassa Susanna ja Agusti vanhempiensa Heikki ja Liisa Avoniuksen kanssa Makarissa
