PÄLKJÄRVEN EVAKKOJA TALVISODAN JÄLKEEN / Veijo Saloheimo

Kotisivuilla on nyt luettavissa professori Veijo Saloheimon esitelmä Pälkjärven evakoista talvisodan jälkeen. Esitys on pidetty Karjalatalolla Pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten tapaamisessa 26.11.2011.

Tohmajärvellä syntynyt Veijo Saloheimo kuoli 29.12.2020 96 vuoden ikäisenä. Joensuun yliopistolla Suomen historian dosenttina toiminut Saloheimo tutki Itä-Suomen, Laatokan Karjalan ja Inkerinmaan paikallis- ja asutushistoriaa. Hänen laajasta kirjallisesta tuotannostaan löytyy myös teos: “Pälkjärven historia – karjalaisen pitäjän 500-vuotiset vaiheet”.


PÄLKJÄRVEN EVAKKOJA TALVISODAN JÄLKEEN

1. Moskovan rauha maaliskuun 13. päivänä 1940 nosti uuden rajan pinnassa huikean vilskeen, kun luovutettavan alueen väki irtaimistoineen pakotettiin liikkeelle. Kotonani Tohmajärvellä oli heti sodan sytyttyä vastaanotettu salmilaiset evakot, saatu heitä vähän lohdutetuksi pariinkin kertaan: ensin tullessa ja sitten ensimmäisten kuolinsanomien saavuttua, ja toimitettu edelleen yhtä surkeina kuin tullessaankin. Nyt koitti uusi vaihe.

Tohmajärvi otti vastaan kotinsa menettäneitä kolmesta kunnasta: Värtsilästä, Soanlahdelta ja Pälkjärveltä. Kotini Suotalo Kemienmäen alla likellä rautatieasemaa oli kai osoitettu Soanlahden vastaanottajaksi, sillä sieltä pelastettu vilja talletettiin puima-latoon ja perunat perunakellariin. Perunat tuotiin silloisessa pakkasessa sen mukaisin seurauksin, ja toukokuussa niiden lemuavat jäännökset lapioitiin ulos kellarista.

Evakuointi vaati tarkat liikennejärjestelyt. Talvinen autoliikenne avautui nyt Tohmajärvelle ensimmäisen kerran, kun mahtavat moottoroidut lumiaurat työnsivät hevosten ja rekien talviset jäljet tienposkeen valleiksi. Maanteiden kapeus ja mutkikkuus pakot-ti organisoimaan liikenteen yksisuuntaisena siten, että Tohmajärveltä ajettiin Pälkjärvelle vasta uudistettua vanhaa valtatietä Peijonniemestä Kurikkaan ja Iljalaan, Pälkjärveltä Puikkolan kautta Värtsilään ja sieltä Kaurilan kautta Tohmajärvelle. Ahdasta oli siellä silti, kun tietä vaelsivat pakolaiset hevoskuormineen sekä pakkasen ahdistamat elukatkin, joista osa nääntyi tienvarteen.

Meille sijoittuneet ihmiset olivat kuitenkin muita kuin soanlahtelaisia. Värtsilän Uudestakylästä tullut Ella-tätini langon Toivo Lintusen perhe sai sijansa. Topi helpotti Suotalon muonitustarpeita lohkaisemalla melkoisen segmentin Värtsilän suojeluskunnan muoniin kuuluneesta juustotahkosta. Tädin appi ukko-Ierikkä Lintunen säästyi tältä matkalta kätkettynä jo Värtsilän kalmistoon. Perheen pojista ukkinsa kaima Erkki palveli sittemmin kotiseurakuntaansa lähes viimeisenä kirkkoherrana ennen kunta-liitosta.


Suurin osa vieraista oli pälkjärveläisiä. Isäni oli kauan toiminut yhdessä Hytinvaaran Matti Kivisen kanssa maataloushankkeissa, saattoipa yhteys juontaa jo edelliseltä polvelta, kun isoisäni toimi 1910-luvulla Sortavalassa Veljekset Kivisen rautakaupan konttoristina. Pääsin käymään Hytinvaarassa juuri ennen sotia isäni mukana.

Tähän väkeen kuului itse Matti Kivinen emäntineen, tytär ja poikien perheet. Hytinvaaran uudeksi isännäksi aiottu poika Eljas oli kaatunut, eikä toistakaan poikaa Lauria paljon näkynyt, hänellä kun lienee riittänyt töitä pitäjäläistensä huoltamisessa muualla.

Matti Kivinen, hovin isäntä ja maakunnallinen vaikuttaja, jäi erityisesti mieleen. Hän oli menettänyt ensin poikansa ja työnsä jatkajan, ja lisäksi koko elämäntyö hajosi kodin menetyksen mukana. Sitä tuskaansa hän ei tuonut julki. Ainoa ilmaus siitä tuli julki saunassa, kun Matti kai löylyn pehmittämänä saneli: ”Syönti ja muanti käyp, ruanti ei käy.”   

Kivisten lisäksi meille sijoittui myös kirkkoherra Veikko Korvenheimo puolisoineen ja kaksine tyttärineen, isälläni kun oli kirkollisten luottamustehtäviensä aikaansaamia suhteita. Kirkkoherra toi mukanaan myös Pälkjärven kirkonkellon ja ehtoollisviininassakan, joita säilytettiin Soanlahden viljojen kanssa puimaladossa. Kirkkoherra hätäili jatkuvasti peläten viinin joutuvan seudulla liikkuvan sotaväen suihin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Kirkkoherra sai myös virkatehtäviä sen sekaannuksen keskellä. Saatellessamme talvella 2011 pälkjärveläistä sotainvalidiveljeä – jota myös oma kirkonkello, nyt Pielisensuun kirkon tornissa saatteli – eräs naisihminen ilmoitti syntyneensä juuri ennen kotoa lähtöä Pälkjärvellä, saaneensa kasteen Suotalolla ja isonsisareni olevan hänen kummitätinsä.   

Elämä Suotalolla oli vilkasta pahimman tulohötäkän jälkeenkin. Äiti kantoi huolta koko joukon ravitsemisesta, mutta joukosta löytyi ammattitaitoisia avustajiakin. Pääsiäisen alla tehtiin mämmi Hytinvaaran vanhanemännän hämmentämänä. Lapsiväki toimitettiin ulos pois jaloista ja samalla saamaan raitista ilmaa. Serkuspoikien kesken taisi olla pientä känää, sillä Pertti Laurinpoika sai pidätellä ainakin kerran sisuaan malttaakseen olla antamatta takaisin samalla mitalla. Toinen Korvenheimon tyttäristä soitti tarmokkaasti Porilaisten marssia tätini Irjan pianolla, joka oli evakuoitu Sortavalasta vähän aikaisemmin.

Iltaisin kokoonnuttiin seuranpitoon, jossa tietysti käsiteltiin ajankohtaisia asioita, mutta samalla tietysti hoidettiin menetysten iskemiä henkisiä traumoja. Siinä piirissä saattoi istua muitakin kuin taloon sijoitettuja. Muistan heistä konstaapeli Hämäläisen. Joukkoon sattunut rakennusmestari Korhonen, Sortavalan museon kaikki kaikessa ja sen kokoelmien pelastaja, veteli hartaasti unia istualtaan.

Pääsiäismämmi meni ohi evakoiden suun. Rajan takaa alkoi tulla rintamalta vetäytyvää sotaväkeä, ja huonetilat tarvittiin sen käyttöön. Lintusen perhe voi palata aikanaan Uuteenkylään, sitten kun neuvostojoukot oli saatu uskomaan oikean rajalínjan kulkevan vähän idempää, mutta muut joutuivat jatkamaan sisemmälle Suomeen. Muistoksi jäi sentään Hytinvaaran tyttären kitara, jonka kaula oli murtunut matkan paineissa. Pitkänrannan saaristoa puolustaneen ja sieltä vetäytyneen Jalkaväkirykmentti 39:n toisen pataljoonan adjutantti koetti rautalangalla vetää sitä kaulaa kohdalleen soittoinnossaan, mutta risaksi se jäi – silloista nuorisoa ei kitaransoitto vielä hurmannut. Särkynyt soitin viereksi vielä vuosikaudet Suotalon ullakolla.


2. Pälkjärven evakuointi kytkeytyi Suotaloon toisellakin tavalla. Muuton mylläkässä sijoitettiin Suotalon ilmariiheen Alahovista evakuoitu kulttuurihistoriallisesti arvokas irtaimisto. Sen operaation toteutti professorinrouva Märta Borgström, omaa sukua Arppe, jonka aviomies Leonard Borgström oli tavallaan isäni esimies Suomen Suoviljelysyhdistyksen johtokunnan jäsenenä. Märta-rouvan isä oli Klas Arppe, aikanaan Värtsilän patruuna, ja äiti kenraali Erik Gustaf von Fieandtin tytär. Kenraali taas oli aikanaan Alahovin herra. Isoäitini toimi tyttöpäänä Klas Arpen perheessä kotiopettajana, niin että tässä oltiin aika tavalla Märta-rouvan käskyn alla.

Borgströmit ilmestyivät toukokuussa 1940 toimittamaan tuota rikasta tavaramäärää edelleen heidän omistamaansa kartanoon Sipooseen. Ajoneuvot: vaunut, trillat ja kuomureet lähtivät sellaisinaan. Huonekalut pakattiin huolellisesti. Erityishuomion sai kustavilaistyylinen ”keisarin sohva”, jonka nimi muistutti keisari Aleksanteri I:n vierailusta Alahovissa kesällä 1819 – keisarille kun hovin sängyt olivat liian lyhyitä. Hovin loistosoitin, flyygelin muotoinen spinetti, oli kärsinyt siirrosta siinä määrin, ettei sitä otettu mukaan, vaan se kulkeutui joskus Pohjois-Karjalan museoon.

Alahovin tekstiileissä riitti monen aikakauden muistoja. Vanhin esine oli kai osa rajapostitirehtööri Niclas Gustaf Duncanin, Alahovin tilusten kokoajan liivejä. Naistenvaatteet periytyivät hänen tyttäreltään Catharina Charlottalta, joka oli aviossa ensin tuomari Henrik Porthanin ja sitten majuri Erik Johan von Fieandtin kanssa. Tästä viimein everstiksi ylenneestä hovinherrasta muistuttivat hänen säämiskäiset polvihousunsa sekä hänen perustamansa ja komentamansa Kuninkaallisen Karjalan Jääkäri-joukon postisalkku. Everstinnan garderobista oli tallella enemmänkin tavaraa, mutta mieleen jäi vain hänen leskenpukunsa, musta koruton vaate. Sitä hän kantoi viimeksi 18 vuotta, everstin kuoltua Haminan rauhan jälkeen vuonna 1810 Tukholmassa.

Veijo Saloheimo
Kuva: Lissu Kaivolehto

Meitä poikia kiinnosti tietysti eniten everstin pojan, kenraalin puvusto. Napeista päätellen kenraali oli tykkimies, joskin hän toimi viimeksi Haminan kadettikoulun oppilaskunnan valvojana. Hihojen pituus osoitti hänen olleen ainakin meitä pitempi mies. Hänen sotilasuransa alkupäätä edusti kapteenin olkaimin varustettu lyhyt takki, kenraalin aikaa taas frakki ja pitkätakki.

Kenraalin aseista kuului kokoelmaan revolveri ja haulikko, joihin kumpaankin kuuluvia patruunoita osui käsiimme. Niiden kummankin erikoisuus olivat piikkinallit. Patruunan kannassa törrötti sivulle piikki, johon tasapintainen iskuri osui. Aseet lähtivät edelleen laillisesti, mutta ne patruunat saivat ”parempaa käyttöä” meidän kesken.


3.Nämä maaliskuun 1940 muistot kertautuivat eri tavoin 1950-luvulla. Pohjois-Karjalan Opistossa Niittylahdessa opetti puutöitä Pälkjärven perinteen kävelevä tietosanakirja Juho Aukusti Leskinen, jonka isällistä opetusta alkava kansanvalistaja tarvitsi. Tammikuussa 1956 ilmestyi opistoon maataloudellisten aineiden opettajaksi uunituore agronomi Pertti Kivinen, joka harjoitteli tosimielessä mm. peräkärrytraktorin peruuttamista. Hän lähti kesän tullen tutkimaan Lapin soita Kemijoki Oy:n nimiin eikä tainnut vaihtaa sen jälkeen työnantajaa – sittemmin puhuttiin jostakin vuori- tai voimaneuvos Pertti Kivisestä.    

Noin 55 vuotta sitten tuli opiston naapurissa asunut ilmakkalainen Eino Kortelainen, silloinen Pälkjärvi-seuran puheenjohtaja, kyselemään minua pitäjähistorian kirjoittajaksi. Vaikka etukäteen tuntuikin, ettei pienen pitäjän kaikkea lähdeaineistoa voi penkoa suuremmista yksiköistä – Pälkjärvi oli 1700-luvulla pahasti Tohmajärven kainalossa – otin työn vastaan. Sopimusta tekemässä oli myös pitäjäseuran sihteeri Irja Kivinen, eräs edellä kuvatun perheen jäsen.

Pälkjärven historia – karjalaisen pitäjän 500-vuotiset vaiheet

Tämä tehtävä johti automaattisesti tekemisiin professorinrouva Märta Borgstömin kanssa, sillä hän hallitsi Alahovin laajaa ja asiapitoista arkistoa, jonka oli tallentanut kotiinsa Helsingin Museokadulle. Sain kutsun hänen hoiviinsa Sipoon Majvikiin ja uurastin Alahovin paperien kimpussa useita päiviä. Välillä tietysti keskusteltiin asiakirjojen sisällöstä ja niihin liittyneistä asioista.

Märta-rouvaa askarrutti hovin historiassa kaksi ongelmaa. Tärkein lieneekin Pälkjärven jälkikasvun tiedossa: hovin isäntien ja alustalaisten kireät välit. Talonpojathan siellä olivat rälssilampuoteja, maanvuokraajia, jotka maksoivat veronsa kruunun sijasta Hytinvaaran ja Alahovin herroille. Valtio lunasti nämä rälssimaat 1860-luvulla, ja talonpojat voivat sitten lunastaa tilansa omikseen.

Eräästä lehdestänne havaitsin kansan pitäneen sortajanaan ”Viianttia”, mutta pahin yhteenotto vuonna 1773 saattoi talonpojat vastakkain aikaisempien isäntien – oikeastaan emäntien – kanssa. Rajapostitirehtööri Duncanin leski, oloja tuntematon loviisalaistytär Catharina Brigitta Nohrström, joutui isännöitsijänsä Otto Wilhelm Polackin omavaltaisen toiminnan takia ahtaalle ja sai turvakseen talonpoikia rangaisseen tuomarin Erik Filip Didronin. Tämän ”syntitaakka” siirtyi kansan muistissa hovin nuoremmalle herralle eversti von Fieandtille.

Sama aihe kuohutti mieliä jo 1800-luvun lopulla, kun haapovaaralainen ylioppilas Tahvo Könönen kirjoitti laudaturtyön Pälkjärven historiasta ja käsitteli siinä kyseistä kapinaakin. Työtä ohjannut professori vapaaherra E.G.Palmén oli jotakin heimoa Alahovin isäntäväelle ja hylkäsi Könösen työn liiaksi talonpokien puolta pitävänä. Tahvo Könösestä ei tullut koskaan maisteria, mutta tutkimus tuli julki Kuopion Isänmaallisen Seuran kustantamana nimellä ”Pälkijärven pitäjäs”.

Hovinväen ja talonpoikien välinen ristiriita vaivasi myös Märta Borgströmiä, ja hän ohjasi ajatuksiani määrätietoisesti omaan suuntaansa. Pidin toki pääni, joskin yritin vierittää kapinan syytä sen tilanhoitajan niskoille, mutta olin tyytyväinen, kun Märta-rouva siirtyi ajasta ennen kirjan ilmestymistä.

Toinen, henkilökohtaisempi huoli oli suojelijallani Alahovin väen liikkeistä kesällä 1808. Eversti von Fieandt luopui virastaan vuonna 1805 eikä osallistunut vuosien 1808-09 sotaan. Sen rinnalla on huomattava, että vuonna 1809 syntyi perheeseen poika, tuleva kenraali. Märta-rouvan mielestä eversti otti Ruotsin lojaalina alamaisena osaa sotatoimiin, pistäytyi Alahovissa syyskesällä ja vetäytyi Suomen armeijan mukana Ruotsiin, jossa hän kuoli. Asiakirjat kuitenkin kertovat everstin ottaneen vastaan heinäkuussa 1808 kotona Alahovissa venäläisen kenraali Aleksejevin ja ilmoittaneen asiasta edelleen. Ruotsiin-lähtö osui kaiketi elokuulle 1808.

Ongelma koski joko everstin tai everstinnan kunniaa, joita molempia Märta-rouva yritti suojella. Käytössämme oleva tieto osoittaa everstin hylänneen entisen esivaltansa Ruotsin ja oleskelleen kesällä 1808 kotona Alahovissa. Sen sijaan tämä tieto vapauttaa everstinnan kaikista hänen kunniaansa koskevista epäilyksistä: tuleva kenraali oli peräisin aviovuoteesta.

Tällaisia muistoja nousee esiin seitsemän vuosikymmenen takaa elämää rikastuttavina ja siksi valoisina. Jos nämä pätkät tuottavat mielihyvää kuulijalle ja lukijalle, on iloni sitä runsaampi.

xxxxx

Esitelmä on julkaistu Pälkjärveläisessä 5/2012

JK.