Kauko Heinonen – lapsuus Jänisjärven rannalla / Kirsti Sälli

Jänisjärven arvioidaan syntyneen noin 700 miljoonaa vuotta sitten meteoriitin iskeydyttyä ja siitä syntyneen kraatterin läpimitaksi on arvioitu 14 kilometriä. Järven rannat ulottuivat Harlun, Ruskealan, Soanlahden, Suistamon ja Pälkjärven pitäjiin. Jänisjärven rannoilla, Pälkjärven Naatselässä, syntyi ja vieti lapsuutensa Kauko Heinonen. Kauko muutti Maija vaimonsa kanssa 1955 ameriikan mantereelle ja palasi sieltä kotisuomeen 1996. Kirsti Sälli kirjoitti Kaukon tarinan muistiin. Tarina on julkaistu Pälkjärveläinen lehden ensimmäisessä numerossa 2009.


Kauko Heinonen syntyi vuonna 1922 Jaakko ja Johanna Heinosen kolmilapsisen perheen keskimmäiseksi. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Naatselän Vaaranmäellä Jänisjärven rannalla. Syntymäkoti oli Kallioranta no 4 ja siellä samassa talossa asui myös Heikki-sedän perhe ja Heikin tyttären Hiljan Vuojolaisen perhe. Talossa oli siis omasta takaa kavereita ja lisää löytyi naapurista, jossa asuivat Immoset. Naapurin poika, Leo Immonen, on tänäkin päivänä Kaukolle tärkein side Pälkjärven aikaan.

Heinosten Vaaranmäen tila jaettiin 1930-luvulla. Tuolloin Kaukon isä osti asuinpaikakseen Antti Ronkaisen tilan Varpalahdesta, läheltä Vaaranmäkeä. Ronkaiselta oli palanut talo ja hän myi tilansa Heinosille, jotka rakensivat uuden talon ja muuttivat siihen vuonna 1937.

Maija ja Kauko Heinonen kotonaan Hämeenlinnassa 2007

Aikanaan Kauko kävi Muuruveden maatalousopiston ja valmistui maatalousteknikoksi. Ollessaan harjoittelijana Kiteen Karjatalouskoulussa hän tutustui säkkijärveläissyntyiseen Maijaan, joka oli siellä samaan aikaan agronomiharjoittelijana. Avioitumisensa jälkeen he ovat kulkeneet yhteistä taivalta Ilomantsin ja Nokian kautta 1955 Kanadaan ja sieltä 1960 Amerikkaan. Kauko oli aluksi töissä rakennuksilla ja perusti myöhemmin oman rakennusfirman. Maija puolestaan oli töissä pankissa ja eläkkeelle jäätyään miehensä firmassa. Vuonna 1996 he palasivat Suomeen väliaikaiseksi – kahden vuoden mittaiseksi – aiotulta Amerikan reissultaan ja asettuivat asumaan Hämeenlinnaan.

Lapsuuden vapaat päivät järvellä

Kauko kertoo, että lapsena järvellä oltiin päivät pitkät, siellä oltiin ”aina”. Aika kului uidessa ja onkiessa ja kun kaloja saatiin, paistettiin niitä nuotiolla. Järven vesi ei koskaan ollut lasten mielestä kylmää. Talvileikeistä on jäänyt mieleen esimerkiksi se, kun järven jäädyttyä irrotettiin tuuralla jäästä lautta ja käännettiin se jään päälle, jolloin kaksi liukasta jääpintaa tuli vastakkain. Kun jäälautalle sitten istuutui ja antoi tuulen viedä, saattoi kovalla tuulella ajautua pikavauhtia Tyytysaareen saakka. Sieltä pitikin sitten tulla takaisin vastatuuleen kävellen.

Vaikka päiväkaudet oltiin järvellä, selvittiin sieltä pelkillä naarmuilla ja kolhuilla. Sen pahempia vahinkoja ei sattunut, puhumattakaan hukkumisista. Jänisjärven rannat olivat matalia ja lapset osasivat itsekin varoa ja myös pysyttelivät tiukasti pienen selän puolella Luopaussalmen pohjoispuolella.

Isät ja äidit eivät olleet huolissaan tai kyselleet ”missä olitte, mitä teitte”. Kauko totesi, että nyt osaa antaa arvoa tälle kasvuajan vapaudelle.

Lasten elämään kuului myös työntekoa. Puintiaikaan piti olla tekemässä kuormaa tai kuorman päällä, kuitenkin mielenkiintoisempaa oli puimakoneella syöttäjän apulaisena. Turnipsia piti kitkeä ja harventaa, jos sitä hommaa ei onnistunut välttämään. Kesäaamuisin saattoi tulla aikainen herätys verkkoja kokemaan, vaikka juuri oli ehtinyt nukahtaa – Tarzaneita kun näki kesäöisin lukea aitassa lähes aamuun saakka.

Malmikorput

Kaukon ollessa lapsi ei järvimalmia enää nostettu Jänisjärvestä eikä Kauko ainakaan muista nähneensä sen nostamista. Aikanaan sitä oli haravoitu myös Jänisjärven pohjasta lautoilla, joissa oli hevoskierto, ja kokoon saatu malmi oli viety Möhköön jalostettavaksi.

Järvimalmi tuli kuitenkin lapsille tutuksi, sillä sitä saattoi poimia rantavedestä uimareissuilla ja sitä tarttui myös kalastettaessa verkkoihin. Järvimalmi oli huokoista, väriltään ruskeaa ja siinä oli tummia pikipilkkuja ja pinnalla myös jotain valkoista. Mieleen malmipalasista tuli näkkileipä ja niinpä niitä kutsuttiin ”korpuiksi”.

Pojat ja puunuittajat 

Jänisjärveen tuli puutavaraa ympäristöstä Jänisjokea pitkin. Puut laitettiin Jänisjärvessä pyräiksi ja ne taas lautoiksi, joita hinattiin kohti etelää.

Puunuitossa oli 3 laivaa: Irma, Otso ja Silva. Irmalla oli töissä Kaukon serkkupoika Aukusti Heinonen. Aukusti oli laivalla kansimiehenä, mutta kapteeni Ukko-Suomalaisen sairastellessa hän oli myös ruorissa. Vaaranmäen pojat saattoivatkin soutaa veneillään järvellä seilaaville laivoille ja he myös pääsivät tutustumaan laivojen konehuoneisiin.

Puunuitto merkitsi rantojen asukkaille lisätienestiä. Kauko kertoo, että puunuitto oli myös hänen äidilleen hyvä tulonlähde, sillä uittomiehet ja laivanväki ostivat heiltä ruokatavaroita: munia, voita, maitoa, leipää, kaloja ja metsämarjoja.

Myös kylän pojille puunuitto merkitsi mahdollisuutta ansioihin. Laivalaiset ostivat pojilta kaloja – Kaukon mukaan laivamiehet olivat laiskoja itse kalastamaan. Poikien marjoista laivanväki maksoi jopa paremmin, kuin niistä olisi saanut torilla. Mutta ripeä piti olla, sillä myynnin piti tapahtua ennen kuin laivat ohittivat Luopaussalmen. Kun pojat näkivät laivan tulevan Tyytysaaren takaa, tuli kiire! Oli mentävä nopeasti metsään ja kerättävä mustikat tai mansikat ja ne piti vielä ehtiä soutaa laivalle ja myös myydä ennen kuin laiva ohittaisi Luopaussalmen.

Kun aikanaan puuliikenne väheni, jäivät pojat työttömiksi, toteaa Kauko. Puunuitto, kuten myös henkilöliikenne järvellä, vähenivät sen jälkeen, kun rautatie valmistui Matkaselältä Suojärvelle.

Suutari Jaatisen kielikoulu

Heinosilla asui 40 vuotta suutari Jaatinen. Hän teki työtään tuvassa ja siellä oli myös hänen ”ressohkansa”, tukipuiden varaan iltaisin avattava kankainen peti. Suutari teki työnsä etupäässä Heinosilla asuen: kyläläiset tulivat sinne nahkoineen, suutari otti mitat ja teki kengät. Joskus harvoin hän oli poissa ”työmatkoilla”.

Suutari oli muutoinkin käsistään kätevä. Hän teki kaavoja Kaukon äidille, joka tykkäsi ommella vaatteita lapsille. Suutari taisi myös puutyöt: hän teki lestit kenkiin, rakensi erilaisia soittopelejä, viuluja ja mandoliineja sekä osallistui myös isännän puutöihin.

Suutari oli opiskellut omatoimisesti vihkoista ruotsia ja venäjää ja hän myös puhua ”solokkasi” niitä. Kielitaidon aitous tuli osoitetuksi, kun Heinoseen poikkesi kulkukauppiaita, yksi heistä oli vienankarjalainen Mooses Munkkonen. Suutari Jaatinen ja Mooses tosiaan puhuivat keskenään venäjää! Mooses kulki ison nahkaisen reppunsa kanssa talosta taloon ja myi Kaukon mukaan etupäässä kaikenlaista “rihkamatavaraa”, esimerkiksi nappeja, neuloja, ompelukoneen neuloja, koruja, vaatteita ja naisten kenkiä.

Suutari opetti ruotsia ja venäjää myös lapsille. Ruotsin lukusanat ja ”Du gamla, du fria” tulivat niin tutuiksi, että Kauko osaa ne vielä vuosikymmenien jälkeen. Samoin muistissa on edelleen joukko venäjän sanoja. Kaukolla oli tilaisuus käyttää hyväkseen suutarin kielikoulussa oppimaansa venäjää, kun hän oli sodanaikana tekemisissä sotavankien kanssa.

Kirjoitus perustuu Kauko ja Maija Heinosen haastatteluun Hämeenlinnassa 18.9.2009

Kirsti Sälli