Rakkaat heimosiskot ja -veljet, hyvät juhlavieraat
Muistot imetään jo lapsuudessa! Mennyt
elää meissä ja kokemukset siirtyvät sukupolvelta toiselle. Yhä useampi
sodan lapsen jälkeläinen pysähtyy miettimään, miten sota ja evakkous
oikeastaan vaikutti omiin vanhempiimme. Liian usein näin käy vasta
sitten, kun vanhempaa ei ole enää vastaamassa heränneisiin kysymyksiin.
Kaikki me olemme tietyllä tavalla edellisen sukupolven ja vanhempiemme
jatkeita eikä lapsuudesta pääse ikinä eroon.
Vasta myöhemmällä
iällä olen ymmärtänyt, että vanhemmillani oli koti-ikävä. He ikävöivät
menetettyä kotiseutuaan, kotejaan, ystäviään, naapureitaan, luontoa,
lapsuuttaan, menetettyä nuoruuttaan. Ikävää lievittivät toisten
pälkjärveläisten ja sukulaisten vierailut niin Kiihtelysvaarassa kuin
sitten myöhemmin Tohmajärvellä. Paikannimet Pälkjärvi, Naatselkä,
Makarii, Sortavala tulivat tutuiksi jo lapsuudessani. Tuolloin ei vielä
maantieto ollut hallussa, mutta opin jo silloin, että ne ovat rakkaita
paikkoja vanhemmilleni. Maaninka ja Laihia jäivät myös muistiini, mutta
niihin paikkoihin on jäänyt myös tummia sävyjä.
Keväisin äiti
puhui aina miten ne valkovuokot kukki siellä Pälkjärvellä. Vasta vuonna
2007 tajusin miksi. Olin silloin nimittäin ensimmäisellä
valkovuokkomatkalla. Olin kova laulamaan, milloin isäni tekemässä
kiikkutuolissa milloin keinussa navetan ylisillä. En ole varma, kumman
opin ensin ”Jänis istuu maassa vai ”jo Karjalan kunnailla lehti ipuu”.
Miehet keskenään puhuivat sotajuttuja. Taisi olla sen aikaista
vertaistukea.
Pitäjäseuran kesäjuhlat olivat kesän kohokohta
vanhempieni kesissä. Aina he lähtivät yhtä innostuneina juhlille ja kun
he sieltä tulivat, saattoi aistia miten onnellisia ja iloisia he olivat
kohtaamisista ja kuulumisten vaihtamisesta toisten pälkjärveläisten
kanssa. Kesäjuhlat olivat juurihoitoa parhaimmillaan!
Ruuhkavuosien
mentyä ohi myös meille sisaruksille, toisen polven pälkjärveläisille,
kesäjuhlista on tullut viime vuosina joka kesäinen kohtaamisen paikka.
Veljemme koti Sortavalan kadulla on ollut tukikohtanamme. Kukin meistä
on ottanut oman paikkansa pälkjärveläisten ketjussa: Mikko kuten
isämmekin pitäjäseuran johtokunnassa, Lissu Kirsti-serkun kanssa
pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten innostuneina vetäjinä ja
Pälkjärvi-lehden toimittajina. Minä puolestani olen enemmänkin Martan
roolissa ja huolehdin serkkuni Pirkon kanssa kahvin keitosta ja tarjolle
panosta pääkaupunkiseudun tapaamisissa.
Uskon saaneeni
karjalaisista juurista itselleni tietynlaisen ulospäin
suuntautuneisuuden ja sosiaalisuuden. Evakkogeenit ovat ehkä
vaikuttaneet siihen, että matkalaukku on ollut lähes 43 vuoden ajan
oleellinen osa elämääni. Työ on kuljettanut minua maailmalla.
Karjalaisuus on ollut voimavarani. Aina olen kyllä tiennyt mistä olen
kotoisin ja minne kuulun. Mistä vanhempani olivat kotoisin ja mitä
kaikkea he ovat joutuneet kokemaan menettäessään kotinsa. Juuret ovat
tärkeitä ja olen ylpeä niistä. Vanhemmiten niitten merkitys vain
korostuu. Mitä enemmän ihminen ymmärtää juuriaan, sitä vahvemmaksi hän
tulee. Evakkouden tunnot, kokemukset ja realiteetit, pakon sanelemina,
juuristaan repäistyiltä – auttavat ymmärtämään myös nykyajan pakolaisia.
Ihmisten tavoittamisesta on tullut
helpompaa, mikä on tehnyt mahdolliseksi myös aiempaa tehokkaamman uusien
jäsenien rekrytoinnin. Yhä enemmän käytetään sosiaalista mediaa, jossa
mukana olo on entistä tärkeämpää. Omien juurien etsiminen on internetin
aikakaudella helppoa ja saa monen innostumaan esille tulleista
karjalaisista juuristansa ja sitä kautta löytämään oman paikkakuntansa
pitäjäyhdistyksen tai sukuseuran kautta. Toisaalta mielekästä yhdessä
tekemistä, yhteisten arvojen jakamista ja yhteisen asian hyväksi
toimimista ei ole mahdollista digitalisoida. Jokainen sukupolvi löytää
oman karjalaisuutensa – vanhan polven ei tarvitse sitä heille tehdä.
Karjalaisuuden elämyksellisyys on vahvuutemme. Se, mikä koskettaa sinua,
koskettaa myös muita.
Lauri Pohjanpään runo ” Lapsuuden maa” kuvaa parhaiten tuntojani tänään, tässä ja nyt:
Ja se metsä oli maailman sinisin
ja vehrein se nurmikkorinne.
Ja usein vielä unissain vaellan
ma kauas sinne, kauas sinne.
Ja siellä on maailman kauneimmat
ne sinipunakukkaiset pellot.
Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot
kuin siellä ne sinikellot.
Ja ma muistan ne koivut ritvaiset
siellä viheriässä haassa.
Ei missään niin valkeita koivuja kasva
kuin kaukana lapsuuden maassa.
Ja koivujen läpi ei milloinkaan
niin taivas loistele seessä.
Sen alla yhä unissain vaellan
ja mulla on silmät veessä.
Kiitos juhlajärjestelyistä, tavataan taas ensi vuonna!
Vas. Maija kiikkuu kotipihalla isän tekemässä kiikkutuolissa kesällä 1952. Kuva Maijan albumista. Oik. Lapsuuden maa sinikelloineen Kiihtelysvaarassa kesällä 2008 Lissu-siskon kuvaamana. Metsän reunassa isän rakentama lato.
