Säännöstelyn
aika jäi suomalaisten mieleen, ja sieltä muistetaan erityisesti
nimenomaan kahvi, siis sen puute. Kahvin säännöstely alkoi jo lokakuussa
1939. Kahvipaahtimot määrättiin valmistamaan kahvia, jossa oikeaa
kahvia oli vain neljännes. Kesään 1940 saakka osa kahvista myytiin
vapaasti korkeaan hintaan niin sanottuna verokahvina, jolla valtio
keräsi rahaa. Viimeisen kerran puhdasta kahvia jauhettiin joulukuussa
1941. Syyskuussa 1942 sallittiin sellaisen kahvin valmistus, jossa ei
ollut lainkaan oikeaa kahvia. Huhtikuussa 1943 tuli kauppaan sellaista
kahvia, jossa aitoa kahvia oli 15 prosenttia. Sota-ajan iskelmässä
laulettiin: kaikki on nyt vastiketta, soussikin on kastiketta.
Sota-aika
teki kahvista ylellisyystarvikkeen ja arvon mitan. Kahvia hankittiin
mistä saatiin ja vaihdettiin mihin tahansa. Vaihtoon käytettiin
esimerkiksi lihaa, lintuja, nahkoja. Sitä vaihdettiin saksalaisten
kanssa ja kuljetettiin salaa Jäämeren rannalta Liinahamariin saapuvista
laivoista kohti etelään. Kahvia katosi autojen lavoilta ja varastoista
salakauppaan.
Jos kahvia oli, niin sitä yritettiin säästää kaikin
tavoin. Kahvi keitettiin vanhan päälle eli sumppiin. Sumpin päälle
kaadettiin kiehuvaa vettä. Sitten otettiin neste talteen ja annettiin
taas porot talteen. Eräässä sairaalassa porot koottiin 30 litran
maitotonkkaan. Lopulta kahvi menetti kokonaan aidon makunsa. Juoma alkoi
muistuttaa moniväristä jäteöljyä. Vaan tärkeintä oli, että kahvia
ylipäätään oli. Pientä piruilua oli mukana sanonnassa: tässä talossa on
varmaan hyvää kahvia, kun sumppikin maistuu näin hyvälle.
Kun
oikeaa kahvia ei ollut, niin kahvia tehtiin korvikkeesta. Kahvin makua
yritettiin jäljitellä parhaan kyvyn mukaan. Hätätilassa oli tyydyttävä
kahvikuppien kilinään, jo sillä sai moni hyvän mielen. Korviketta
tehtiin kymmenin eri tavoin. Korvikkeen tekoon laadittiin ohjekirjoja.
Raaka-aineena oli ohraa, ruista, sikuria, sokerijuurikasta, herneitä,
paahdettuja katajanmarjoja, takiaisen juurta, valvatin juurta,
tammenterhoja, jopa kuminasta. Ohran tai rukiin jyviä paahdettiin ja
jauhettiin. Rukiit pestiin, ne keitettiin maidossa, kuivana ne sitten
poltettiin prännärissä. Maku oli erikoinen. Sikurissa oli sentään oikea
väri. Sota-aikana sikuria tuotettiin teollisesti ja myytiin pötköissä.
Pötköillä oli ronski nimi: ryssänkyrpä. Tunnetuin tehdas oli
Pietarsaaressa. Ulkomaalaisista muistuu yleensä mieleen Riiassa
valmistettu Riga sikuri. Tuore tavara oli tiukkaa ja tahmamaista, mutta
kuivana se oli kivenkovaa. Sikurilla oli se paha taipumus, että se toi
joillekin ilmavaivoja.
Ruotsi luopui kahvin säännöstelystä
muutamaan vuotta Suomen aiemmin, joten salakuljetus Ruotsista alkoi.
Ruotsin paketteja odotettiin monessa talossa. Eräässä talossa
ihmeteltiin kovin, mistä naapureiden yhtäkkinen vierailuinnostus johtui,
ennen kuin huomattiin, että posteljooni levitti tietoa, että Ruotsista
oli tullut taas perheeseen paketti.
Säännöstely jätti jälkensä.
Monet keittivät kahvinsa edelleen sumpista ja jatkoivat kahvin
säästämistä. Kahvin poroja ei ole mielellään hukkaan heitetty. Moni
peruna- ja sipulimaa sai lisävoimaa kahviporoista. Jotkut lannoittivat
kukkansa kahvilla. Raparperipenkkiin se sopi erinomaisesti. Kahvilla
pestiin mustuneita käsiä ja poistettiin tahroja vaatteista. Vähemmän
herkkähipiäiset kuorivat sillä kasvonsa ja vartalon ihon. Ja ihostahan
tuli suorastaan ihana ja ennen kaikkea tuoksuva.
Kahvia juotiin
vuosikymmenet sota-ajat muistaen ja puutetta pilkaten kaksi kuppia
kerrallaan. Mutta kahvia ostettiin varmuuden vuoksi edelleen varastoon.
Hyllyt täyttyivät etenkin, jos kahvi oli jossain tarjouksessa. Monissa
suomalaiskodeissa on edelleen kohtalaiset kahvivarastot ja hätäkahvi.
Ullakoilta ja kellareista löytyy edelleen salaisia kahvipaketteja ja
edelleen paljastuu ukkien ja mummojen salakätköjä, joista saattaa löytyä
jopa vuosikymmeniä vanhoja avaamattomia kymmenen kilon kahvisäkkejä.
Tuhatmäärin
kansaa kertyi Turun satamaan helmikuussa 1946. Satamaan oli saapumassa
Herakles, ehkäpä yksi Suomen historian tunnetuimmista laivoista.
Kansanjoukot ottivat Herakleen riemuiten vastaan, sillä sen ruumassa oli
arvokas ja kaivattu lasti: kahvia. Kahvi oli säännöstelyn ja myös
jälleenrakennuksen ajan keskeinen symboli Suomessa. Herakleen saapuminen
muistetaan yhä säännöstelyn loppuna, vaikka sitähän se ei
todellisuudessa ollut, sillä säännöstely päättyi kahvin osalta vasta
vuonna 1954. Siihen saakka kahvi oli ylellisyystuote, johon
jälleenrakennusajan Suomella ei itse asiassa olisi ollut varaa.
Kansantalous pyrki turvaamaan kansalaisilleen peruselintarvikkeet ja
välttämättömimmän toimeentulon. Kahvi ei peruselintarvikkeisiin
kuulunut.
Yhteisen hyvän periaate
Mitenkään
täysin valmistautumatta ei Suomi toiseen maailmansotaan joutunut.
Liikekannallepanosuunnitelmat olivat valmiina jo 1930-luvun alussa.
Hevoset ja ajoneuvot tarkastettiin syksyllä 1936. Kunnat saivat ohjeita
muun muassa avustamisvelvollisuudesta. Metsäyhtiöt ja valtio
hakkauttivat syksyllä 1939 varmuuden vuoksi huomattavan määrän halkoja.
Suomi
oli varustautunut kansanhuoltoon sodan syttyessä. Suunnitelmat
kansanhuollon organisaatiosta olivat valmiit, sillä asetukset
kansanhuoltoministeriöstä, kansanhuoltopiireistä ja
kansanhuoltolautakunnista annettiin syyskuussa 1939. Kunnanvaltuustojen
piti valita tehtäviin henkilöitä, jotka olivat perehtyneitä
elintarvikkeiden tuotantoon, kauppaan ja kulutukseen.
Kansanhuoltolautakuntien ensimmäisiin tehtäviin kuului ostokorttien
jakaminen.
Kuntiin määrättiin hinnoittelulautakunnat ja Vapaan
Huollon keskukset. Vapaa Huolto -niminen järjestö perustettiin 1939.
Järjestö jakoi Ruotsista ja Yhdysvalloista lahjoitettuja tavaroita kuten
vaatteita ja astioita. Vapaa Huolto saattoi antaa myös rahallista apua,
polttopuita ja heiniä. Se lainasi ompelukoneita ja järjesti mm.
hiihtoja ja iltamia avustuksien kartuttamiseksi.
Lokakuussa
alkoi sokerin säännöstely ja pian sen jälkeen oli vuorossa kahvi. Aluksi
selvittiin valtion ostokortilla eli yleisostokortilla, mutta kortteja
tuli lisää. Polttoaineen ostoon tarvittiin oman lupansa. Kovin suuria
eivät kauppaliikkeiden polttoainevarastot olleet. Bensiinitynnyrit
sijoitettiin varmuuden vuoksi hajalleen kauppojen lähimetsiin.
Leipäkortit tulivat toukokuussa 1940. Sitten tulivat liha-, maito-,
rasva- ja vaatekortit. Leipäkortit jaettiin neljään ryhmään. A-kortin
saivat alle seitsemän vuotiaat lapset, B-kortin saivat kevyen työn
tekijät, C-kortin raskaan työn tekijät ja D-kortin erittäin raskaan
työntekijät. Laajimmillaan korttijärjestelmässä oli 51 erilaista
korttia. Kansanhuoltolautakuntia työllisti melkoisesti vaatteiden,
polkupyörien ja polkupyörän renkaiden jakaminen. Määräykset tekstiilien
ja jalkineiden säännöstelystä tulivat voimaan lokakuussa 1940. Niiden
osalta otettiin käyttöön pisteytysjärjestelmä. Kansanhuoltolautakunnan
eräs kiusallisimmista ja vaikeimmista tehtävistä oli uusien ostokorttien
myöntäminen kadonneiden tilalle. Rehellisten ja vilpillisten hakemusten
erotteleminen oli vaikeaa. Työpaine kasaantui lautakunnan johtajalle ja
sihteerille.
Kansanhuollonjohtaja määrättiin valittavaksi vuoden
1941 lailla. Kuten kaikkialla Suomessa myös Valtimolla korttiaikaan
liittyi epärehellisyyttä. Säännöstelymääräyksiä rikottiin. Esimerkiksi
karjanomistajat saivat syytteitä, jos olivat myyneet karjaa ruhoittain
eikä kilopainon mukaan, kuten määrättiin.
Kansanhuolto synnytti
arvattavasti lukuisia tarinoita ja kaskuja, joita kerrottiin totena
juuri omassa kunnassa sattuneena. Monessa kunnassa kerrotaan tarinaa
miehestä, joka kirjoitti kansanhuoltoon: Antakaa emännälle uusi mekko,
sillä entinen on niin huonossa kunnossa, että leikkimökki näkyy.
Elintarviketilanne
oli heikko, lisäksi heinää, perunoita ja olkia oli annettava armeijan
käyttöön. Toukotöihin päästiin talvisodan jälkeen yleensä oikeaan
aikaan, mutta tämän jälkikäteen välirauhakesäksi muistetun kesän sato
oli viljan ja heinän osalta vain 60 prosenttia normaalista. Peruna- ja
juurikassato oli monin paikoin erinomainen.
Vaikka sota oli ohi,
monet sota-aikaa koskevat määräykset pysyivät voimassa. Talvisodan
aikana oli tullut ilmi vain harvoja matkustuskiellon rikkomuksia. Se
johtui osin valvonnan puutteesta, sillä sotapoliiseja oli tarvittu
tärkeimpien asioiden hoitoon. Rintamamiesten kotiuttaminen vaati
valvonnan lisäämistä, sillä miehet toivat rintamilta aseita ja muuta
vaarallista sotamateriaalia.
Kaupungeissa ja maaseudulla liikkui
useita henkilöitä ilman asianmukaisia lupia. Poliisit tarkastivat junia,
linja-autoja ja muita kulkijoita asemilla, kirkonkylässä ja työmailla.
Kaikkia mahdollisia henkilöitä epäiltiin.
Säännöstelyrikkomuksia
oli runsaasti. Syytteeseen saattoi joutua perättömien huhujen
levittämisestä. Valtimolla nimismies sai nimettömän ilmiannon, jonka
mukaan ulosottomies Hiltunen myi öljyä 200 markalla kilo. Nimismies
heitti ensin kirjeen roskakoriin, mutta uteliaisuuttaan selvitti asian.
Ilmianto oli perätön, mutta väitteissä oli perää: Hiltunen myi
Singer-ompelukoneöljyä 30 gramman pakkauksessa kansanhuoltolautakunnan
antamia kuponkeja vastaan. Kun nimismies sai myös muita eriskummallisia
ilmiantoja, hän ilmoitti, että hän ei aio lähteä väärien ilmiantojen
perään juoksemaan.
Kaikki ilmiannot eivät olleet perättömiä.
Musta pörssi oli virallisesti kiellettyä, mutta kaikki tiesivät sen
olemassa olon. Mustan pörssin kauppiaita ei kukaan kavaltanut, jos he
toimivat kirjoittamattomien sääntöjen mukaan rehellisinä salakauppiaina.
Toista olivat ilmiselvät huijarit. Sodan jälkeen ilmeni, että erään
metsätyönjohtajan vaimo oli pitkän aikaa myynyt salaa metsätyömaiden
lisäannoksiksi saatua voita ja sitä punnittaessa käyttänyt väärää
vaakaa. Puolen kilon erässä saattoi olla 200 gramman vajaus. Hän oli
myös myynyt maitoa ylihintaan. Tässä ei sinällään ollut ostajien
mielestä mitään väärää, mutta siinä oli, että nainen oli ahneuksissaan
lisännyt maitoon vettä.
Nurkkatansseja järjestettiin viranomaisten ja lainkuuliaisten kansalaisten harmiksi.
Poltto-
ja voiteluainepula paljasti maatalouden koneellistumisen varjopuolen.
Monet talot olivat hävittäneet vanhat riihensä, joten viljaa ei voitu
puida, kun puimakoneille ei saatu polttoainetta.
Sotakelpoiset
hevoset ajoneuvoineen luetteloitiin taas syksyllä 1940. Hevosvakio
määräsi kunnan luovutusvelvollisuuden. Hankintapäällikköjen tehtävä oli
huolehtia armeijan tarpeisiin lähetettävien rehujen ja tarvikkeiden
vastaanotosta ja lähetyksistä. Luovutusvelvollisuudet eivät sodan
loputtua päättyneet, vaan jatkuivat nyt siirtoväen tarpeisiin.
Halko-
ja uittotyömaat ja maatalous kärsivät työvoimapulasta. Heinät saatiin
korjatuksi, mutta syyskynnöt jäivät paikoin tekemättä syksyllä 1941.
Töitä oli kaikille, ketkä siihen suinkin kykenivät. Sota-ajan
työvoimapulaa yritettiin helpottaa määräämällä sotavangit töihin ja
siirtämällä maahan kokonainen kansa, inkeriläiset. Venäläisiä
sotavangeilla teetettiin metsä- ja maataloustöitä. Puuta joutuivat
tekemään mottitalkoissa myös vankien vartijat. Jokaisen oli tehtävä
“talkoilla” kymmenen kuutiota, muuten paloivat lomat. Sotavankien
kuljettaminen varsinaiselta vankileireiltä kaukaisille työmaille oli
hankalaa, joten päädyttiin alaleirien ja erilaisten työpisteiden
perustamiseen.
Sota aiheutti suuria aatteellisia mullistuksia ja
loi pohjaa vanhojen raja-aitojen ylittämiselle. Sota vaikutti myös
moraalikäsityksiin. Papit, opettajat ja muut kansan moraalista huolta
kantaneet näkivät, että sodan seurauksena perinteiset käsitykset ja
säännöt löystyivät ja moraali höltyi. On selvää, että
säännöstelyrikosten määrä kasvoi ja lainkuuliaisuus heikkeni, mutta
taustalla vaikutti myös naisen asemassa tapahtunut muutos. Naisia
tarvittiin työhön, järjestöihin ja myös hallintoon. Sota pakotti miehet
sietämään naisilta sellaista, mikä ei aiemmin ollut tullut kysymykseen.
Patriarkaalisesta näkökulmasta katsoen jo pelkkä naisten itsenäinen
esille tulo oli moraalin höltymistä. Juoppous ja moraalinen rikollisuus
levisivät.
Sodan poikkeuksellisissa olosuhteissa saivat alkunsa
monet suuret muutokset. Usein ne alkoivat väliaikaisina ja pakosta,
mutta myöhemmin huomattiin, että niitä ei enää voitu tai edes haluttu
peruuttaa. Kuntien luonne muuttui. Kunta sai uutta määräysvaltaa, mutta
samalla sen sidos valtioon edelleen tiukkeni. Kunta oli valtion
päätösten ja tarpeiden täyttäjä paikallisella tasolla. Kunnan tehtävät
paisuivat ja sen oli pakko palkata virkailijoita.
Sota kohotti
oikeudenmukaisuuden periaatteen uuteen arvoon. Arkielämässä
säännöstelymääräysten kiertäminen ja rikkominen synnyttivät uutta
eriarvoisuutta, mutta virallisissa yhteyksissä kansalaisten
yhdenvertaisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus saivat vahvan
selkänojan. Tärkeimpien tarvikkeiden osalta säännöstely päättyi keväällä
1949. Kansanhuoltolautakunta lakkautettiin vuoden 1949 lopussa. Monet
suuret sosiaaliset uudistukset toteutettiin sota-aikana. Esimerkiksi
kansaneläkevakuutusmaksuja määrättiin ja kannettiin ensimmäisen kerran
vuonna 1941. Viimeisenä sotavuonna 1944 annettiin kolme tärkeää lakia:
lait kunnallisista terveyssisarista, kunnankätilöstä sekä äitiys- ja
lastenneuvoloista.
