Hyvät pälkjärveläiset!
Sydämelliset
onnittelut seuranne 70-vuotisjuhlan johdosta ja kiitos kutsumisesta
puhujaksi tähän tilaisuuteen Olen pohjoiskarjalainen ja vaikka asun
Helsingissä, olen aina pitänyt yhteyksiä kotimaakuntaan. Läksin
opiskelemaan Helsinkiin ja pian jouduin suomen kielen opinnoista
kansatieteen pariin, koska professori Niilo Valonen huomasi minun
lähettäneen tietoja Kansallismuseoon jo noin 16-vuotiaana, jolloin
haastattelin 80-vuotiasta kylämme tietoniekkaa aiheesta Vanha tupa ja pirtti
(Kuusjärvellä). Isänikin oli kiinnostunut paikallishistoriasta ja
kirjoitti siitä kuvauksia. Aikanaan opintojen loppupuolella valitsin
graduaiheeksi siirtokarjalaisten sopeutumisen, koska jouduin tekemään
esitelmän ulkomailla tapahtuneista vastaavista pakkosiirroista.
Toisen
maailmansodan aiheuttamat väestönsiirrot olivat valtava tapahtumasarja
ja kulttuurien muutosprosessi Euroopassa. Paikallisia evakuointeja tai
siirtoja oli monissa maissa, lastensiirtoja mm. Espanjassa ja Norjassa,
samoin Suomesta Ruotsiin. Suurin pakollinen siirtyminen koski
Itä-Euroopassa asuneita saksankielisiä, jotka pääosin (n. 14 milj.)
”karkotettiin” pienentyneeseen Saksaan, siis Länsi-Saksaan, vaikka he
olisivat viljelleet maata kolme sataa vuotta omissa kylissään. Venäjällä
Katariina II:n kutsumien ”mallitalonpoikien” jälkeläiset joutuivat
Siperiaan, josta heitä palasi N-liiton sortumisen jälkeen Saksaan n.2
milj. Saksassa syntyi poliittinen puoluekin ajamaan karkotettujen asiaa.
Kulttuurien kohtaamisen tutkimus käynnistyi, mutta hyvin
monimuotoisena, koska oli kyseessä sekä roomalaiskatolisia että
evankelisluterilaisia, maanviljelijöitä, kauppiaita, opettajia jne. Sain
stipendin Saksaan tutkiakseni kulttuurien kohtaamista.
Maanviljelijöillä ei ollut mahdollista jatkaa ammattiaan, koska maata ei
jaettu kuten Suomessa, vaan hakeuduttiin esimerkiksi rakennustöihin,
emännät rakennussiivoojiksi tms., koska jälleenrakennusta tehtiin yötä
päivää täysin tuhoutuneissa kaupungeissa. Tapasin perheitä ja ikäisiäni
karkotettujen lapsia eli opiskelijoita. Jossain määrin sieltä päästiin
jo käymään entisillä kotiseuduilla vaikkapa Puolassa, josta tuotiin
kotiseudun multaa. Täällä päästiin vasta Gorbatsovin aikaan menetettyyn
Karjalaan jopa juhlia järjestäen. Mahdollisuus tehdä kotiseutumatkoja
Karjalaan on ollut tärkeä vanhimman polven ”ikuisen ikävän” eli
Karjala-kaipuun käsittelyssä ja jälkipolvien Karjalan tuntemisen
kannalta.
Suurin yhteinen tekijä erityisesti Keski-Euroopan
pakkosiirretyn väestön ja Suomen siirtokarjalaisten välillä on
Itä-Euroopan ja länsi-Euroopan kulttuurinen kohtaaminen. Meillä on
Suomessa monissa ilmiöissä kulttuuriraja, joka kulkee etelästä Kymijokea
ja Päijännettä pitkin pohjoiseen. Sen länsipuolella on
länsieurooppalaista perua olevia kulttuuri-ilmiöitä, yleensä Ruotsista
tullutta tai joskus etelästä Virosta, itäpuolella alkuaan idästä
omaksuttua, savokarjalaisella alueella esiintyviä sekä aineellisia että
mm. perheen tai suvun piiriin kuuluvia ilmiöitä kuten idässä; siellä
tulee vastaan myös ortodoksisen kirkon piiristä lähtenyttä
tapaperinnettä. Näitä eroja ovat lännessä kova leipä, idässä pehmeä,
viikottain leivottava leipä, lännessä pitkä piimä eli siemenpiimä,
idässä toisenlainen ”jamakka” ja uunipiimä, erilaiset talkkunat ja
uunityypit; lännessä koukku- ja kehäaura, idässä hankoaatra.
Hevosvaljaat ja reet ovat olleet erilaiset, myös jopa saunavastan
sitomistavat. Eroja on paljon.
Saksankielisen siirtoväen ja
siirtokarjalaisten kesken on samaa ruokakulttuurin korostus: ”Meillä on
uuniruokia ja leivonnaisia, lännessä keittoruokia; meidän ruoka on
monipuolista ja hyvältä maistuvaa”. Tämä mieltymys omiin ruokiin on
samaa, myös meillä vaikkapa piirakoiden voittokulku eli leviäminen ja
pääsy kansallisruokiin ja diplomaattipöytiin Suomen ruokakulttuuria
edustamaan.
Suuri ero on siinä, että meillä järjestettiin
maatalouden piiristä tulleen siirtoväen asiat valtiollisesti ja
kunnallisesti vuonna 1945 säädetyn maanhankintalain perusteella.
Ratkaisevaa oli myös, että se saatiin aikaan eduskunnan lainsäädännön
kautta demokraattisesti, ja samalla asutettiin myös rintamamiehet,
joilla ei ollut ennestään maata. Näin taipuivat sopuun maanluovuttajat,
joita olivat valtio, kunnat, seurakunnat, metsäyhtiöt ja yksityiset
keskisuuren tai suuremman kuten kartanotilan omistajat. Niistä
muodostettiin kunnissa päättäjien, joihin kuului aina myös siirtoväen
edustaja, kesken sopien yhteistyön tuloksena, kuinka kaikki mahdolliset
luovutettavat alat jaettaisiin maansaajien kesken. Jaettiin
viljelystiloja, peltoala n. 15 ha, koko ala n.30 ha, 2-6 ha:n
asuntoviljelystiloja, 2 ha:n asuntotiloja ja pienempiä tontteja. Tilan
koko määräytyi Karjalan omistuksen mukaan, mutta pienempänä,
metsäalaakin tuli viljelystiloihin mukaan. Viljelystilojen piti olla
”elinkelpoisia”. Kaikkiin asukasperhe sai rakentaa itse talonsa, mitä
myös tuettiin piirustuksin, tarvikkein ja lainoin. Tilat olivat joko
”lämpimiä”, sisältäen peltoa tai ”kylmiä”, raivattavia, tosin voivat
sisältää molempia aloja. Prosessi oli täynnä sovittelua, johtajanaan
koulutetut asutusneuvojat. Vapaaehtoisia kauppoja tehtiin 17 % kaikista
tiloista. Suuri uudistus saatiin kuitenkin läpi. Silti siirtoväelle ja
rintamamiehille jäi valtava urakka, Pohjois-Karjalassakin pääosin
kylmillä tiloilla. Seuraavaa sukupolvea koulutettiin eri ammatteihin ja
yliopistoon saakka. Pohjois-Karjalassa suuri muutos elinkeinorakenteessa
metsätöiden koneellistumisen mukana vei väkeä toisille paikkakunnille
ja toisiin töihin. Valtava muutos on koettu täällä parin sukupolven
aikana. Sitä työstetään edelleen taiteellisesti, elokuvallisesti tai
kirjallisesti. Tehtäköön niin koko sillä osaamisella, joka karjalaisilla
on syntymälahjanaan, kielen ja taidon rikkautta käyttäen.
Miten
yleensä voidaan kulttuurien kohtaamista ja muutosta tutkia? Ensimmäinen
tutkimus Suomen siirtoväestä on sosiologi Heikki Wariksen johtama yli
tuhanteen haastatteluun ja tilastoihin perustuva Siirtoväen
sopeutuminen. Tutkimus Suomen karjalaisen siirtoväen sopeutumisesta,
joka ilmestyi jo 1952. Se on laaja perusteos, joskin Waris mainitsee,
että kulttuurisopeutumista oli liian aikaista tutkia ja kylmien ja
lämpimien tilojen vertailu jäi liian vähiin sekä kylmille tiloille
joutuneiden siirto-ortodoksien tilanne, sillä monet heistä
Pohjois-Savossa tuomitsivat tilansa elinkelvottomiksi (45 %). Sieltä
muutettiin paljon pois tai avioiduttiin kantaväestön kanssa, jolloin
usein siirryttiin luterilaiseen kirkkoon ja karjalankieli jäi syrjään.
Aloitin
siirtoväen tutkimisen kansatieteessä kulttuurisopeutumisen kannalta,
vaikka outona pidetyn aiheen valintaa kritisoitiin. ”Ei siinä ole mitään
tutkimista”, eräskin professori sanoi. – Aihe johti minut valitsemaan
haastattelupaikkakunnan silloin vielä toimineen sisäministeriön
asutusasiain osaston tiedoista. Sieltä tuli vastaani Orimattilaan
raivattu kirvulaisten viljelijöiden yhtenäinen asutusalue, jonne
suuntasin haastattelemaan siirtokarjalaisia sekä yhtenäisessä kylässä
että hajallaan asuvia sekä lisäksi paikkakuntalaisia. Aiheeni oli
kulttuurien kohtaaminen eli aineellisen ja henkisen karjalaisperinteen
säilyminen tai häviäminen, jatkuminen tai muuntuminen ja ympäristön
suhtautuminen. Orimattilan lisäksi jatkoin tutkimusta Ruokolahdelle
jääneen kirvulaisten naapurikylän parissa vertaillen sitä
siirtolaiskohtalon saaneeseen kylään. Osoittautui että perinne säilyi
valikoiden, kaikki ei säily, mutta jos säilyi, voi kysyä miksi ja miten
se säilyi. Toisaalta siirto kiihdytti kehitystä uudistuksiin, joita oli
tehtävä vaikkapa viljelyssä erilaisen maanlaadun vuoksi ja hankittava
koneistusta, joten elinkeinojen suhteen uudistuksissa siirtokylä oli
noin kymmenen vuotta edellä paikoilleen jääneestä. Perinteenä jatkuivat
Orimattilan siirtokylässä keskinäiset vilkkaat naapurisuhteet ja
yhdistystoiminta sekä luterilaisilla kirkossa käynti tiheämpänä kuin
kantaväestöllä, samoin sunnuntaipäivän pyhitys eli vietto työtä
tekemättä. Karjalaisia piirakoita ja muita ruokia alettiin valmistaa,
kun omat leivinuunit saatiin uudistaloihin. Tapaperinne jatkui omien
keskuudessa vaikkapa rotinoiden vientinä, mutta ulottui kaikkiin
avioliittojen kautta karjalaisiin liittyneisiin paikkakuntalaisiin.
Virpomista harrastettiin, mutta varottiin, ettei virpomista tulkittaisi
kerjäämiseksi. Nämä tavat saivat yleensä hyvän vastaanoton ja jopa
levisivät monilla paikkakunnilla. Eräät ilmiöt hävisivät kuten suur- tai
veljesperheiden yhteistaloudessa asuminen ja miniän oljamissa käynti.
Kolmen sukupolven perhe sen sijaan säilyi maaseudulla pitkään.
Kun
karjalaisia alettiin kutsua naapureina paikkakunnan pitoihin,
paikkakuntalaiset huomasivat heidän tuovan piristystä ja eloa
puheliaisuudellaan ja välittömyydellään sekä huumorintajullaan
seurusteluun. Huomattiin myös, etteivät he välitä pienistä loukkauksista
ja kestävät toisinaan ronskiakin huulenheittoa. Ainahan tulijoita
koetellaan, ainakin miesten kesken oli kilpailuhenkisiä otteluita, olipa
kyse ajokalujen, hevosten tai viikatteiden vertailusta. Naisten kesken
taas syntyi puolin ja toisin kiinnostusta toisten käsitöihin, olihan
karjalaisilla vaikkapa kudottua punapoimintaa ja kirjailuperinnettä,
”merkattuja” liinoja, neulakintaita, kuvioneuleita jne.;
paikkakuntalaisilla taas vanhastaan lännessä ryijyjä ja muita
seinävaatteita. Omaksumistakin tapahtui, esim. kirvulaiset opettelivat
Heinämaan pitsejä ja Orimattilassa ostettiin sinne perustetun
kirvulaisen verstaan huopajalkineita.
Olen sitten jatkanut näitä
tutkimuksia, joista kerron vähän, että nähtäisiin, mitä kaikkea on ollut
tutkimuskohteena. Koko maata koskevasta museoviraston aineistosta
vuodelta 1957 ja ns. asutuskyselystä vuonna 1982, julkaisemani teos on
vuodelta 1987 ja väitöskirja julkaistu 1994. Olin Joensuun ja Jyväskylän
yliopistojen asutustutkimusprojektissa, jossa minulla oli tehtävänä
Heikki Kirkisen valitseman Muolaan lounaishämäläisen asutusalueen (9
kuntaa) kulttuurisopeutumisen tutkimus. Sitä varten kiersin noissa
kunnissa haastateltavien parissa vuosina 1988-1991, josta julkaisin
kirjan. Asutustoiminnan 50-vuotisjulkaisu on vuodelta 1995 Rintamalta raiviolle,
jossa on myös joensuulaisten tutkijoiden useita artikkeleita, osuuteni
siinä oli Uudenmaan lääniin tulleen siirtoväen kulttuuriperinne.
Aikanaan olin professori Niilo Valosen Suomalainen kylä –projektissa
(33 kylää), jossa tärkein kohteeni oli Viinijärvi. koko Itä-Suomea
edustava kylä, varsinkin kun siellä oli vanhastaan myös ortodoksinen
kirkko ja asutus. Tässä kylässä jatkoin kyläelämää, varsinkin asumista
koskevan osan jälkeen kylän siirtoväen ja kanta-asukkaiden kohtaamista
koskevaa tutkimusta, sillä kumpaankin ryhmään kuului sekä luterilaisia
että ortodokseja. Tämä kokonaisuus on hyvin kiehtova ja ainutlaatuinen,
eikä uskonnosta johtuvaa vastakohtaisuutta tai nimittelyä tullut enää
esiin kuin aikaisempina vuosisatoina kerrotaan olleen tai siten kuin
paikoin Pohjois-Savossa, jossa paikalliset ensi kertaa tutustuivat
ortodoksiseen siirtoväkeen Raja-Karjalan pitäjistä. Sopeuttavia
tekijöitä ovatkin olleet kaikkialla jo ensimmäinen vaihe eli evakoiden
majoitus paikallisten luokse, mikä mielestäni sota-ajan oloissa oli
ainoa mahdollisuus saada katto pään päälle talvisaikaan, ja siinä
tutustuttiin toisiinsa: ”Tavallisia ihmisiähän nämä ovat”. Toisena
sopeuttavana oli siirtoväen ja paikallisten nuorten tutustuminen ja
avioliittoisuus eri ryhmien kesken. Kaikkialla Suomessa oli
avioliittoisuus ryhmien kesken yleistä, mikä oli hyvä suomalaisen
geeniperimän kannalta.
Yleisesti voi todeta siirtoväen ja kantaväestön kohtaamisessa neljä vaihetta:
1.
vaihe kuvataan usein ”kulttuurisokkina”, alkujärkytys ainakin Suomessa
talvisodan alussa, kun jouduttiin Etelä-Kannakselta lähtemään parin
tunnin varoituksella siten, että sai ottaa mukaan sen verran kuin jaksoi
kantaa. Evakkoon lähdön jälkeen, joka kohtasi eri viikkoina eri
vyöhykkeitä edeten pohjoiseen päin, lopulta vasta talvisodan päättymisen
jälkeen – kuten pälkjärveläisiä – ja jolloin sai ottaa enemmän mukaan
ja kuljettaa junien ohella tavaraa myös omin ajoneuvoin, seurasi
seuraava
2.vaihe: Perinteestä luopumisen vaihe tai vähintään
epätietoisuuden tai epävarmuuden vaihe, jonka aikana uuden elämän
aloittamisen vaikeudet näyttivät suurilta, kunnes maansaajien asutuslaki
eteni ja tulevaisuus alkoi selkeästi sarastaa. Vanha polvi kaipasi
Karjalaan. Kaupunkilaiset olivatkin saaneet itse etsiytyä joko muuanne
Suomeen siirrettyjen tuotantolaitosten palveluaan jatkaen tai
itsenäisinä kunnan tai valtion viroissa jatkaen, osa nuorista myös
siirrettyjen koulujen mukaan opiskeluaan jatkaen, kunnes luovutetun
alueen kunnat ja seurakunnat lopetettiin vuoteen 1950 mennessä.
3.vaihe:
Uudestaan rakentumisen vaihe alkoikin niistä kotoutumisen merkeistä,
joissa alkuperäinen eli karjalainen kulttuuri sai tilaa ja
ilmenemismuotoja ja palattiin entistä tietoisemmin entiseen
elämäntapaan. Kaiken aikaa tärkeimmät perheen ja suvun kesken vaalitut
sosiaaliset suhteet kannattelivat yksilön perusturvallisuutta, mutta nyt
alkoi myös siirtokarjalainen identiteetti rakentua ja se rohjettiin
tuoda entistä enemmän esiin uudessa ympäristössä. Saatoin todeta tämän
ensimmäisen tutkimuskohteeni kylässä, jossa kerrottiin piirakoiden
paiston melkein sammuneen evakkoajan leivinuunien puutteeseen ja
sähköuunien senaikaiseen tehottomuuteen, mutta nyt se elpyi, kun omien
asutustilojen uusiin tupakeittiöihin tuli kunnon leivinuunit.
Karjalaiset
naiset ja emännät vaikuttivat tähän vaiheeseen tehokkaasti tuoden
karjalaisen ruokaperinteen ja käsitöiden teon uusiin tiloihinsa kutoen
monesti itse uuden kodin tekstiilit ikkunaverhoista sängynpeitteisiin ja
lattiamattoihin. kaikki kunnia siis karjalaisille naisille ja samoin
miehille. jotka kätevyyttään ja isiltään opin saaneina rakensivat
taloja, ulkorakennuksia ja jopa huonekaluja uusiin koteihinsa. Tämäkin
vaihe on varmasti vertaansa vailla oleva käsin tekemisen vaihe
Euroopassa.
4. vaihe: Tietoisen kulttuuri-identiteetin vaalimisen
vaihe. Neljäs vaihe ulottuu jo seuraavaan sukupolveen. Se edellyttää
tiedon hankkimista entisestä kotiseudusta, usein juuri yhdessä muiden
kanssa toimintaa, kotiseutumatkoja, usein sukututkimusta tai muuta
tiedon keräämistä. Tässä haluaisin korostaa etevän pälkjärveläisen Juho
Aukusti Leskisen työtä perinteentallennuksessa. Hän on tuttu monelle,
lähettänyt tarkkoja, selkeitä, hyvin monipuolisia selostuksia ja
perinnekuvauksia museoviraston, Suomalaisen kirjallisuuden seuran ja
Karjalaisen perinteen työryhmän arkistoihin. Hänen elämäntyötään
kunnioittaen voitaisiin koota hänen eri arkistoihin tallentamat
kirjoitukset ja kuvaukset yhdeksi julkaisuksi. Jos saadaan lupa
omaisilta, voitaisiin tällainen julkaisu toimittaa ennen kuin 70 vuoden
aika asianomaisen kuolemasta tulee täyteen.
Karjalaisuus elää
ajassa. Karjalaisuuden tulkinta voi muuttua ajan kuluessa tai ainakin
eri korostukset nousevat esiin. Toisinaan on palattava perusasioihin.
Tuntuu, että entistä useammin joutuu selittämään ulkopuolisille, mitä
Karjala oli, että se kuului Suomeen, että Suomessa on syntynyt
siirtokarjalainen identiteetti yhteisen karjalaisen identiteetin yhdeksi
ulottuvuudeksi ja että se jatkuu tulevaisuuteen. Sukupolvesta toiseen
tiedetään näistä juurista ja se säilyy rikastuttavana ja myös
evakuoinnin ja uudelleen sijoittumisen vaikeuksista huolimatta
toiveikkaana, iloisena ja myötämielisenä, rakkaana ja rakastavana
karjalaisuuden henkenä tulevaisuuteen.
