Hyvät Pälkjärveläiset- Hyvät karjalaiset heimosisaret ja veljet!
Kun karjalainen tapaa toisensa hän
kysyy: ”Kuka sie oot, mihin sie määt – ka mitä siul on eväänä?” Onkin
siis heti alkuun esittäydyttävä: Olen Timosen Kertun poika. Kaupan
Kertun. Mummoni Hanna oli Sarlundeja. Sarlundin Sepon ja Pertin isien
sisko. Nenosten suku on vanhaa pälkjärveläistä sukua, osa Ruskealan
kylistä: Ruisaho, Heposelkä. Pälkjärveltä Puikkola ja erityisesti Jeron
kylä, joka oli Jänisjärven pohjoisella rannalla. Ne olivat sukuni
aikaisemmat asuinsijat. Siellä asustelivat Tyytysaaren ja Inkeen
Nenoset. Sukua oli Koirvaaraan saakka. Vornaset, Matikaiset, Salliset,
Holopaiset ja Nenoset. Muutamissa taloissa asui kolmen veljeksen perheet
yhteistaloudessa.
Elikkä olen äidin ja isän puolelta
pälkjärveläisiä. Sotien jälkeen jäimme viljelemään maata Tohmajärvelle
ensin Saarioon ja sitten Kirkkoniemeen. Mitä minulla on ollut
matkaeväänä maailman turuilla? Pälkjärveläisyys ja karjalaisuus!
Mitä se karjalaisuus sitten on?
Täällä
Joensuussa vaikuttava professori Pekka Zaikov sanoi eräässä puheessaan
karjalaisista näin: ”Karjalaiset pitävät kirkkaista väreistä ja
vieroksuvat raskasta työtä. Karjalaisia on luonnehdittu ystävällisiksi
ja iloisiksi. Laulaminen ja runonlausunta on heille ominaista. Puhetaito
on hyve, jota on aina arvostettu. Heillä on taipumus matkusteluun.”
Näin rajantakainen Petroskoista tänne muuttanut professori.
Minun
pälkjärveläisyyteeni liittyy äitini opettama toisista ihmisistä
välittäminen. Kun olin pikkupoika, äiti pisti minut viemään kylän
vahoille mummoille ja sotaleskille kalaa, jota Tohmajärvestä tuli hyvin.
Joskus juustomaitoa ja sitten syksyllä uuden sadon ruisleivän. Pääasia
ei ollut tuomiset vaan piti katsoa kuinka Miina, Emma, Olga ja Anni
voivat. Elikkä naapureista pidettiin huolta ilman suurempaa puhumista.
Ette
arvaa kuinka pientä poikaa otti päähän varsinkin kesällä, kun muut
menivät pelaamaan pesäpalloa ja minun piti lähteä mummokierrokselle. Kun
pääsin pelikentälle, oli menossa kolmas vuoropari. Tuskaa hieman
helpotti myöhemmin se, kun sain alleni isän mopon. Tosin alaikäisenä.
Kyllä joskus oli mittani täynnä ja toivoin, että tulisi ukonilma, joka
ajaisi vanhat akat Kiteelle tai johonkin muuhun pitäjään. Vaikkapa
Ilomantsin salolle! Miksi aina minun pitää käydä mummokierroksella?
Äitini sanoi: ”Vanhoista on pidettävä huolta – sinäkin tulet vanhaksi.
Näin minunkin oma äitini opetti. Siis mummosi Hanna!” Sarlundien
sosiaalista perinnettä
Pälkjärveltä
!
Toimiessani 24 vuotta
Nokian kaupungin sosiaalilautakunnan puheenjohtajana toteutin äitini
pälkjärveläistä toivetta – toisista välittämistä – mummoja unohtamatta!
Nenosten
sukujuurilla on mielenkiintoinen tapahtumasarja. Pälkjärven
kirkkoherraksi tuli 1835 Sigrid Gustav Krogerus ollen kirkkoherrana
yhdeksän vuotta, kunnes siirtyi kirkkoherraksi Nurmekseen.
Kirkkoherralla oli perhe ja useampia lapsia. Taloudenhoitajaksi hänelle
tuli komeaksi mainittu Sofia Petterin tytär Nenonen Ruskealan Ruisselän
kylästä. Petteri Nenonen kuului Pälkjärven Puikkolan sukuhaaraan. Kuinka
ollakaan, Sofia synnytti pojan. Isästä ei suuremmin puhuttu, mutta
äidille määrättiin sakko salavuoteudesta. Joku läheinen maksoi sakon
Sohvin puolesta. Maksaja oli kovin läheltä, tiettiin kerrottavan.
Eipä tässä kaikki. Kirkkoherra Krogerus
maksoi Sofian pojan Petterin koulutuksen Saksassa, josta hän valmistui
eläinlääkäriksi ja toimi Kuopion piirieläinlääkärinä. Hänen pojastaan
Vilho Petteri Nenosesta tuli kuuluisa tykistön kenraali. Suvun tiedot
ovat Nenosten sukuseuran ja Tykistömuseon kirjasta ”V P Nenonen –Elämä
tykistölle.”
Mielikuva Pälksaaren mielisairaalasta
Mielenkiintoisen
keskustelun kävin entisen Pälksaaren hoitajan kanssa v. 1964 tullessani
mielisairaanhoitajakoulun oppilaaksi Nokialle Pitkäniemen
keskusmielisairaalaan. Eräältä, ylivuosilla jo työskentelevältä vanhalta
mieshoitajalta kyselin, millaista oli työskennellä ennen sotia
Pälksaaren piirimielisairaalassa. Hänen mielikuvansa oli ihailevan
ruusuinen.
Hän kommentoi näin: ”Pälksaaren sairaala oli Suomen
kauneimmalla paikalla, jossa maanviljelystä hoidettiin tehokkaasti ja
nykyaikaisesti. Sairaalan ilmapiiri oli ”hienostunut”. Toisin kuin
Hämeessä. Siellä ei ollut kahtiajakoa henkilökunnassa, eikä oltu
katkeroiduttu v. 1918 tapahtumista. Mutta, mutta.. ne karjalan kauniit
tytöt olivat hyviä tanssimaan, eikä niihin voinut olla ihastumatta! Ehkä
vähempikin puhe ja ”sirkuttelu” heiltä olisi riittänyt.” – Siis se oli
hänen satumaa!
Pitäjän ruokakulttuuria
Meillä
kotona, varsinkin heinäaikana kesäkuumalla, äiti sanoi laittavansa
pälkjärveläistä pitäjäruokaa. Elikkä: Potallivelliä, suolalahnaa,
kukkosia ja kokkelpiimää. Kukkosia tehtiin yhtä usein kuin karjalan
piirakoita. Mitä vanhemmaksi äiti tuli, hän muisti aina mainita isälle,
että Tohmajärven lahnat ovat pienempiä kuin mitä Pälkjärvestä saatiin.
Mitä enemmän vuosia tuli, sitä enemmän muistoissa Pälkjärven lahnat
suurenivat.
Vaimolleni äitini opetti kukkosten teon. Nokialla
pidetään elokuussa karjalaiset markkinat joissa on tietysti myytävänä
leivonnaisia. Kannaksen karjalaiset sanovat kukkosia ”pyöröiksi” ja aina
on sanailua, laitetaanko ilmoitukseen kukkosia vai pyöröjä. Kukkosia on
aina myyty ja nimimerkki on Pälkjärven kukkoset ja Jänisjärven
kaalisoppaa. Perinne elää!
Niin mitähän se karjalainen perinne juuri tänään on?
Se
on karjalaisia kansantapoja, karjalaista kulttuuria, perinteen
vaalimista, sukutukimusta, laulua, lausuntaa ja kansantansseja. Mutta
erityisesti se on menetettyjen kotiseutujen muistelemista ja historian
tallentamista kylistä, elintavoista, ihmisistä, kulttuurista,
maataloudesta jne. Tämän päivän perinteen vaaliminen voi olla vanhan
ajan näkemistä uusin silmin, muutoksen värittämänä. Perinteen vaaliminen
vahvistaa suvun yhteenkuuluvuutta ja lisää turvallisuuden tunnetta.
Silti se ei sido meitä menneisyyteen, mutta antaa pohjaa ja perustaa
elämälle ja tulevaisuuden tietoisuudelle. Kuka olen, mistä olen? Mikä on
sukuni kulttuurillinen perintö?
Karjalaisuuteen liittyy voimakas
isänmaallisuus ja maanpuolustustahto. Armeija ja kirkko ovat olleet
tukemme ja turvaamme hädän hetkellä. Meillä karjalaisilla on ollut kova
kohtalo. Aina me olemme olleet toisten jaloissa. Rajoja on muutettu
yhdeksän kertaa. Viisi kerta länteen ja neljä kertaa itään. Ei meillä
ole ollut koskaan omaa valtiota. Aina olemme olleet idän ja lännen
kulttuurin ja uskonnon rajamaana. mutta sopeuduttu on. Yhtenä
esimerkkinä kaksi kansankirkkoa, jotka elävät sovussa keskenään – omat
rakkaat kirkkomme, joilla on kansan tuki.
Karjalaisten
taistelutahdosta ja rohkeudesta kertoo omaa kieltään myönnettyjen
Mannerheinristien jako. Ko. ristejä myönnettiin kaikkiaan sota-aikana
191 kpl. Ne annettiin hyvästä johtamisesta, rohkeudesta ja
sankaruudesta. Karjalaiset saivat peräti 60 ristiä elikkä 31,4 %, kun
esim. Pohjanmaalle myönnettiin 19 kpl, vain 9,9%, vaikka tämän päivän
puheita ja uhoa kuunnellessa toisin luulisi.
Pälkjärviseura ja
erityisesti pitäjälehti Pälkjärveläinen ovat vuosikymmenet vaalineet
karjalaista kansanperinnettä. En mielistele, enkä puhu ylisanoja, mutta
totean, että Pälkjärveläinen pitäjälehti on ”vertaansa vailla”. Hyvin
toimitettu, tasokas laadultaan ja nimenomaan kertoo tavallisen ihmisen
elämästä, suvuista ja menetetyn kotiseudun kulttuurista – ja erityisesti
ihmisen arkipäivästä menneiltä vuosikymmeniltä.
Karjalan liiton
hallinnossa mukanaolevana seuraan mielenkiinnolla eri pitäjälehtien
sanomaa ja toimitustapaa: Kivennapalainen, Vuoksenseutu,
Kurkijokelainen, Pyhäjärveläinen jne. Menestystä ja voimia
toimituskunnalle! Paljon on vielä Teillä kertomatta!
Miksi Karjalan palautuskeskustelu on uupunut?
Lyhyt vastaus on: Neuvottelussa vaaditaan kaksi osapuolta – sitä toista ei ole, koska Venäjä ei halua asiasta keskustella.
Minä
olin joskus innokas puhumaan Karjalan palauttamisesta, mutta se loppui
Vienan Karjalan Kepan kylän vanhan viisaan mieheen Tauno Remsun
opetukseen. Nokian karjalaiset ottivat 20 vuotta sitten kummikylän
Vienan Kalevalan piiristä Kepan kylän. Kylän asukkaista 62 % puhuu
karjalan kieltä. Oli lauantai-ilta, verkot oli laskettu, talon emäntä
Anni oli lämmittänyt ”kylyn”. Istuimme saunan rappusilla
vilvoittelemassa Taunon kanssa.
Lauantai illan rauha oli
laskeutumassa Karjalaiskylän ylle – joku koira haukahti – hirsisaunojen
savupiipuista nousi pieni savu. Siinä istuessamme esitin tälle kylän
pitkäpartaiselle kylän vanhimmalle ”starakalle” kysymyksen: ”Mitäs
Tauno, ka kun olet kylän vanhin, ylen äijä viisas mies? Mitäs jos
rajoja, siirrettäisiin niin, että Suomi saisi Karjalan kannaksen ja
Laatokan Karjalan takaisin ja samalla voitaisiin vaikkapa liittää tämä
Vienan karjala- ainakin rajaseutu Suomeen? Sinullakin olisi kahdeksan
kertaa suurempi eläke ja ehjät pöksyt jalassa.” Tauno partaansa sivaili
ja sanoi: ”Kyllä siun Tuomas piä ylenäijä hyvin ruataa – ka näihä asiat
pitäis olla. Myö karjalainen rahvas yhes elettäis, ei viisumia, ei
ankeeta, ei proopuskaa – ka näin olis tsomanen elu. Yle hyvä! Mutta miul
olis Tuomas siul vasta kysymys: Mihi myö nuo ryssät pantais?”
Säilyyko suomalaisuus ja karjalaisuus?
Kun
avaat television tai radion, kohta kaikki laulut ovat englanninkielisiä
– se on muka hienoa ja aikaan kuuluvaa. Amerikkalaiset elokuvat
pyörivät yötä päivää. Aamulla et saa silmiä auki, kun uutiset kolmeen
kertaan puhuvat NHL:n eilisestä ottelusta ja ketä Obama on luvannut
ensiviikolla auttaa tai pommittaa. Suomalaisina ja karjalaisina meidän
tulisi vaalia enemmän suomalaisuutta ja siinä ohessa karjalaisuutta.
Pienen kansan on taisteltava oman kulttuurinsa puolesta, sitä ei tee
kukaan muu. Toisten matkimisella ja muotivirtausten perässä
juoksemisella on ikävä loppu.
Karjalainen kulttuuri ja sen tulevaisuus
Kolme
vuotta sitten Karjalaisseurojen Tampereen piiri julisti uusien
karjalaisten laulujen ja musiikin säveltämiskilpailun. Lähtökohtana
meille oli se, että 80 vuotta on laulettu samoja lauluja – Jo karjalan
kunnailla jne. TARVITAAN UUSIA KARJALAISIA LAULUJA JA SÄVELMIÄ. Voitteko
kuvitella, kilpailuun lähetettiin 267 uutta sävellystä ja sanoitusta
uusiksi karjalaisiksi lauluiksi. Ehdotuksia tuli Vienen Karjalasta,
Aunuksesta, Ruotsista, Floridasta, Ranskasta ja loput kotimaasta. Siinä
on meille lauluja 200 vuotta eteenpäin. Nyt on tehty kaksi levyä : Äiti
Karjala ja Karjala soittaa ja tanssii. Osan kilpailun kappaleista voisi
sovittaa esim. kuoroille.
Jo Sortavalan laulujuhlilla 1926 eräs
runoilija kirjoitti karjalaisista laulusta ja musiikista näin: ”Niin
kuin kiuru pilven alle, saakka sineen taivahan, kohoo kiitää korkealle,
kaikuu laulu Karjalan.”
Omaan kysymykseeni – onko karjalaisella
kulttuurilla tulevaisuutta – vastaan ON. Tätä todisti tämäkin sävellys
-ja sanoituskilpailu!
Me voimme vaalia karjalaisuutta ja
heimoaatetta monella eri tavoin jokapäiväisessä elämässämme. Nokian
kaupunginvaltuustossa on nyt seitsemän karjalaista valtuutettua, tosin
eri ryhmissä. Yhtenä esimerkkinä se, että eräälle uudelle
asuntoalueelle annettiin 14 kadulle karjalaiset nimet: Sortavalan,
Metsäpirtin, Värtsilän. Kivennavan ja Äyräpäänkatu ja jne.
Valitettavasti pälkjärveläisä karjalaseurassa Nokialla ei ole muita kuin
minä ja näin jäimme ilman katua. Hyvä kuin sain Värtsilänkadun.
Tätä
karjalaista kulttuurityötä ja historiallista perinnettä vaalii mm.
Pälkjärvi-seura. Tampereen piirin puolesta onnittelen Pälkjärvi-seuraa
ja sen jäsenistöä aktiivisesta ja tuloksellisesta työstä kotiseutumme
hyväksi.
Karjalaisuus elää siellä missä me olemme ja teemme omaa työtämme.
Pieni kevennys puheeni lopuksi
Me
karjalaiset olemme pärjänneet Hämeessä tosi hyvin. Hämeeseen muutti
sotien jälkeen 72 000 karjalaista, kaikkein eniten kuin mihinkään muuhun
lääniin. Teollisuustyöväki muutti Lahteen, Tampereelle, Valkeakoskelle,
Hämeenlinnaan, Mänttään ja Nokialle, jossa olivat suuret tehtaat.
Maaseudulla oli suuria yhtiöiden ja valtion maa-alueita jotka sopivat
hyvin viljelykseen. Karjalaiset ovat olleet 75 vuotta evakossa ja
juurtuneet uuteen elinympäristöönsä Hämeeseen. Karjalainen iloisuus,
vilkkaus, vieraanvaraisuus ja sanavalmius ovat siivittäneet elämäämme.
Lopuksi
juttu Tsokkisen Villestä, tuosta Impilahden reippaasta renkipojasta ja
hänen sanavalmiudestaan hämeenkyröläisessä maalaistalossa. Hämeenkyrössä
oli iso maalaistalo, jota hallitsi vanhaisäntä Walfrid. Nuori isäntä
Kauko oli rintamalla, josta hän kotiutui syksyllä 1944. Vuonna 1946
talosta piti luovuttaa karjalaisille maata kahteen tilaan. Seuraavana
vuonna Kauko palkkasi taloon renkipojan. Silloin vanha isäntä suuttui.
”Karjalaiset vei maata 50 hehtaaria ja sinä otit vielä karjalaisen
renkipojan,” vanhaisäntä pauhasi. Kauko kysyi: ”Mikä vika rengissä?”
Siihen isäntä: ”Kun se laulaa kyntäessään!” Kauko totesi rauhallisesti: ”
Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.”
Tuli elokuu ja lauantai-ilta.
Ville tuli saunasta ja pani pyhäpuvun päälleen, tansseihin lähdössä kun
oli. Toi sitten polkupyörän porraspieleen ja tallista talon
myrskylyhdyn. Isäntä tuli rappusille, näki polkupyörän ja talon
myrskylyhdyn ja sanoi Villelle: Kuules renki, kun minä olin nuori mies
ja kävin tansseissa ja naisissa aina Ikaalisissa ja Jämijärvellä en
koskaan tarvinnut myrskylyhtyä, enkä polttaa talon lamppuöljyä akkain
tähden.” Ville suoristi selkänsä ja sanoi: ”Kuulehan sie isäntä, kun mie
katselen talon vanhaa emäntää, kyl mie sen uson, ettei siulla ollu
lyhtyä koskaan matkassa.”
Tervetuloa Tampereelle – ei tarvitse ottaa lyhtyä mukaan!
Tuomon kuvasi Kimmelissä Lissu Kaivolehto
