Tykin pyörän matkakertomus rauhan teillä
Syntysanani varmaan laittoi
paperille joku Venäjän tsaarin ajan armeijan vodkan turvottama
asemestari, kun hän kirjoitti tilauksen kahdesta tykin pyörästä
akseleineen ja päällikkö suuressa viisaudessaan allekirjoitti
tilauksen. Näin sai alkuni tämän maailman pölyisille teille ja
kujille. Minut tehtiin ensiluokkaisista aineista, minulta tultaisiin
vaatimaan lujuutta ja kestämistä, valittiin paras puuaines, osaavat
tekijät ja kun puuosat olivat valmiit ja kokoon laitettu niin lopuksi
sain sata millimetriä leveän tukevan rautavanteen sekä vihonviimeiseksi
petsauksen ja lakkapinnan. Olin valmis palvelukseen yhdessä pyöräparini
kanssa, olimmehan identtiset kaksoset.
Olin rakenteelleni kevyt
mutta kestävä. Normaalisti minua veti useamman hevosen valjakko mutta
tykkimiestenkin täytyi pystyä minua liikuttelemaan. Ja kun akselin
päälle asennettiin tykki, niin senkin oikut täytyi kestää, tykin rekyyli
nosti ilmaan ja yhdessä rysäyksessä alas, eikä saanut sortua.
Tykinpyörästä kärrinpyöräksi
Sotilasurani
päättyi aikanaan Suomen armeijan ylijäämävaraston huutokauppaan,
kaikenlaisen romun ja krääsän keskelle kuitenkin jonkinlaiseen
järjelliseen järjestykseen. Vuoroni tuli ja meklari kiljui kurkku
suorana, esitteli minut ja vielä kehua retostelikin. Vihdoin meklari
suuressa viisaudessaan sanoi; myyty. Ostaja oli maanviljelijä Noa
August Sarlund, Pälkjärven Pälksaaren kylästä. Nyt sain unohtaa
sotilasurani ja useimmiten sain akselilleni sellaisen kipattavan
sontakärrin, joka palveli puhdistettuna aivan normaalina käyttökärrinä.
Olin ilmeisesti aika suosittu kärrynpyörä, olin kevyt rakenteeltani ja
pyörän sadan millimetrin leveys takasi, etten painunut syvälle
pehmeäänkään maahan. Elämä jatkui ja rattaan pyörä pyöri vain läpi
talvisodan evakkovaiheen ja jatkosodan aikaan jatkoi pyörimistään
Pälksaaressa, tutuilla teillä ja turuilla, aivan normaalissa
päiväjärjestyksessä. Syksyllä 1944 tuli muutos kärrynpyöränkin
maailmaan.
Evakkomatkalle
Noa ilmestyi
vaseliiniastia mukanaan, nosti kärrin toisen puolen irti maasta, irrotti
pyörän akseliltaan ja siveli akselin pään ja pyörän akselin reiän
runsaalla vaseliiniannoksella, laittoi pyörän paikoilleen ja kiristi
pyörän mutterin huolellisesti kiinni. Sama toistui myös kärryn toisen
pyörän kohdalla, olimme valmiit suureen seikkailuun. Enhän minä eloton
kärryn pyörä mitään tiennyt, kaikki vain tapahtui kohdallani. Rattaani
lastattiin täyteen tavaroita ja vielä hevosen heinätkin
päällimmäiseksi. Ruuna Köntys aisojen väliin vetojuhdan paikalle,
heinäkasaan kuljettajalleni Pertille istuin paikka, olimme valmiit.
Sama tilanne toistui äiti-Annan rattaiden kohdalla, jossa nuori
Polle-ori oli aisojen välissä vetojuhtana. Niin lähdimme
evakkomatkalle, rattaan pyörät kolisten ja rapisten hiekkatien pinnassa.
Noa
oli tehnyt kelpo työn kun oli huoltanut meidät, rattaan pyörät, me
saimme vain pyöriä eikä kitistä. Ja maantietä riitti aina Laihialle
asti, välillä pätkä laivan proomu- ja junamatkaa, kauas oli pitkä matka
mutta sekin päättyi.
Pyörät pyörivät, paikkakunnat ja tehtävät vaihtuvat
Kauan
ei tarvinnut pyöriä Pohjanmaan tasaisilla aukeilla kun taas tuli
siirto, tällä kertaa junalla Juukaan. Täällä oli kesä normaalia
maatalouselämää jopa sontakuormineen mutta sekin päättyi syksyyn.
Seuraavaksi
rattaan pyörä jatkoi pyörimistään taas Pohjanmaan tasaisilla mailla,
Limingassa. Täällä riitti sitä normaalia maatalouselämää
sontakuormineenkin, peltoa oli aika paljon ja matkat useamman kilometrin
mittaisia. Nyt oli pyörieni ominaispiirre sadan millimetrin
vanneleveys tarpeen, sillä Pohjanmaan teillä ei ollut kivialustaa vaan
savea ja mutaa.
Elettiin sodanjälkeistä kiihkeän rakentamisen
aikaa, Noakin joutui rattaineen ajan virtaan. Oulussa rakennettiin
Merikosken voimalaitosta ja Noa lähti rattaineen sinne töihin. Niin
sain osallistua voimalaitoksen rakentamiseen, rautavanteeni kolisivat
kosken pohjan räjäytettyihin kiviin kun kiven murikoita siirrettiin
kärripelissä toiseen paikkaan. Tosiasiassa se oli peitetyötä, Noa meni
maanantaiaamuisin hevosella Ouluun rautavanteet tiehen kolisten ja
rattaat täynnä ruokaa, lihaa, perunoita, juureksia, jauhoja ja taas
viikon lopuksi Liminkaan.
Elettiin säännöstelyn aikaa ja junassa sekä linja-autossa kiinnijäämisen riski oli suuri.
Näin
minäkin, eloton kärryn pyörä, osallistuin oululaisten nälän torjuntaan
omalta vähäiseltä osaltani ja samalla tukien voimalaitoksen rakentajien
ja heidän perheidensä ruokahuoltoa. Kuntoni oli edelleenkin mitä
rautaisin. Kolistelin vielä vähän aikaa Pohjanmaan teitä, kunnes vuonna
1949 siirryin kolistelemaan hämäläistä tannerta ja maantietä. Nyt oli
mäkeä, tasaista ja notkoa, olin Pirkkalassa Tampereen lähistöllä.
Olin
taas luontaisessa maatalousympäristössä, mutta jotain oli muuttunut. En
ollut silti vielä viraton vaikka luppoaikaa oli runsaan puoleisesti.
Olin aina valmis lähtemään kun minulta ei koskaan puhjennut edes
kumirengas. Osan ajoistani olin menettänyt kumipyöräisille rattailla
mutta minulla oli omat vahvuuteni. Yksi niistä oli se, että kärryissäni
oli laidat, joita kumipyöräisissä ei ollut. Taas olivat rautapyörät
arvossaan. Pyynikin kaljatehtaalta sai hyvin edulliseen hintaan mäskiä
toisin sanoen kaljatehtaan jätettä, mitä mallasohrasta oli jäljellä kun
olut muunnoksineen oli valmistettu. Tämä oli lehmille suurta herkkua,
jota piti saada lisää. Mäskiä haettiin hevosella kaljatehtaalta ja sitä
syötyään lehmät lypsivät hyvin. Isä-Noa yleensä hoiti tämän kuljetuksen
mutta muutaman kerran Pertti kävi kanssani noutoreissussa. Eräänä
toukokuisena aamuna kun satoi räntää ja Pertti oli ohjaksissa, ajelimme
Koskipuiston kautta Hämeenkadulle, minä kolistelin rautavanteineni
Hämeenkadun kivetystä, kolina oli kohtalainen. Elettiin aikaa kun
nuorisolla oli ns. lättähattumuoti. Pertti istui rattailla ja ohjasti
hevosta, kuunteli kun oman ikäluokan kaverit huutelivat kokkapuheita
turkisliivissä hevosella ajelevalle ikätoverilleen. Tamperelaiset ovat
vieläkin aika taitavia näissä huulihommissa.
Ympyrä sulkeutuu
Aika
kulki kulkuaan. Rautapyörää tarvittiin yhä harvemmin, kun aitoa
luomuhevosvoimaa tarvittiin yhtä vähän. Tuli aika jolloin ei ollut enää
hevostakaan talossa. Sain rauhassa kerätä ruostetta rautavanteeseen
takapihalla ja puuosatkin pehmenivät kun niitä suojaavan maalikerroksen
oli aika syönyt. Mutta vielä yksi muutos väijyi nurkan takana,
Pirkkalan talon ylimääräinen kalusto myytiin huutokaupalla. Ympyrä
sulkeutui.
Huutokaupasta tulin Noan talouteen ja huutokaupalla
lähdin romukauppiaan hoiviin. Rautavanteeni ja akseli menivät
romuraudaksi. Samoin kävi toisenkin pyörän osalta, ne sulatettiin.
Pyörät jatkoivat aineen häviämättömyyden lakia jossakin toisessa
olomuodossa. Puuosatkin maatuivat, jollei joku vintiö polttanut sitä
ennen niitä nuotiolla kahvipuinaan.