Tykin pyörän kertomaa / Pertti Sarlund

Tykin pyörän matkakertomus rauhan teillä


Syntysanani varmaan laittoi paperille joku Venäjän tsaarin ajan armeijan vodkan turvottama asemestari, kun hän kirjoitti tilauksen kahdesta tykin pyörästä akseleineen ja päällikkö suuressa viisaudessaan allekirjoitti tilauksen.  Näin sai alkuni tämän maailman pölyisille teille ja kujille.  Minut tehtiin ensiluokkaisista aineista, minulta tultaisiin vaatimaan lujuutta ja kestämistä, valittiin paras puuaines, osaavat tekijät ja kun puuosat olivat valmiit ja kokoon laitettu niin lopuksi sain sata millimetriä leveän tukevan rautavanteen sekä vihonviimeiseksi petsauksen ja lakkapinnan. Olin valmis palvelukseen yhdessä pyöräparini kanssa, olimmehan identtiset kaksoset.

Olin rakenteelleni kevyt mutta kestävä. Normaalisti minua veti useamman hevosen valjakko mutta tykkimiestenkin täytyi pystyä minua liikuttelemaan.  Ja kun akselin päälle asennettiin tykki, niin senkin oikut täytyi kestää, tykin rekyyli nosti ilmaan ja yhdessä rysäyksessä alas, eikä saanut sortua.

Tykinpyörästä kärrinpyöräksi


Sotilasurani päättyi aikanaan Suomen armeijan ylijäämävaraston huutokauppaan, kaikenlaisen romun ja krääsän keskelle kuitenkin jonkinlaiseen järjelliseen järjestykseen.  Vuoroni tuli ja meklari kiljui kurkku suorana, esitteli minut ja vielä kehua retostelikin.  Vihdoin meklari suuressa viisaudessaan sanoi; myyty.  Ostaja oli maanviljelijä Noa August Sarlund, Pälkjärven Pälksaaren kylästä.   Nyt sain unohtaa sotilasurani ja useimmiten sain akselilleni sellaisen kipattavan sontakärrin, joka palveli puhdistettuna aivan normaalina käyttökärrinä.  Olin ilmeisesti aika suosittu kärrynpyörä, olin kevyt rakenteeltani ja pyörän sadan millimetrin leveys takasi, etten painunut syvälle pehmeäänkään maahan.  Elämä jatkui ja rattaan pyörä pyöri vain läpi talvisodan evakkovaiheen ja jatkosodan aikaan jatkoi pyörimistään Pälksaaressa, tutuilla teillä ja turuilla, aivan normaalissa päiväjärjestyksessä.  Syksyllä 1944 tuli muutos kärrynpyöränkin maailmaan.

Evakkomatkalle

Noa ilmestyi vaseliiniastia mukanaan, nosti kärrin toisen puolen irti maasta, irrotti pyörän akseliltaan ja siveli akselin pään ja pyörän akselin reiän runsaalla vaseliiniannoksella, laittoi pyörän paikoilleen ja kiristi pyörän mutterin huolellisesti kiinni.  Sama toistui myös kärryn toisen pyörän kohdalla, olimme valmiit suureen seikkailuun.  Enhän minä eloton kärryn pyörä mitään tiennyt, kaikki vain tapahtui kohdallani.  Rattaani lastattiin täyteen tavaroita ja vielä hevosen heinätkin päällimmäiseksi.  Ruuna Köntys aisojen väliin vetojuhdan paikalle, heinäkasaan kuljettajalleni Pertille istuin paikka, olimme valmiit.  Sama tilanne toistui äiti-Annan rattaiden kohdalla, jossa nuori Polle-ori oli aisojen välissä vetojuhtana.  Niin lähdimme evakkomatkalle, rattaan pyörät kolisten ja rapisten hiekkatien pinnassa.
Noa oli tehnyt kelpo työn kun oli huoltanut meidät, rattaan pyörät, me saimme vain pyöriä eikä kitistä.  Ja maantietä riitti aina Laihialle asti, välillä pätkä laivan proomu- ja junamatkaa, kauas oli pitkä matka mutta sekin päättyi. 

Pyörät pyörivät, paikkakunnat ja tehtävät vaihtuvat


Kauan ei tarvinnut pyöriä Pohjanmaan tasaisilla aukeilla kun taas tuli siirto, tällä kertaa junalla Juukaan.  Täällä oli kesä normaalia maatalouselämää jopa sontakuormineen mutta sekin päättyi syksyyn.

Seuraavaksi rattaan pyörä jatkoi pyörimistään taas Pohjanmaan tasaisilla mailla, Limingassa.  Täällä riitti sitä normaalia maatalouselämää sontakuormineenkin, peltoa oli aika paljon ja matkat useamman kilometrin mittaisia.  Nyt oli pyörieni ominaispiirre sadan millimetrin vanneleveys tarpeen, sillä Pohjanmaan teillä ei ollut kivialustaa vaan savea ja mutaa.

Elettiin sodanjälkeistä kiihkeän rakentamisen aikaa, Noakin joutui rattaineen ajan virtaan.  Oulussa rakennettiin Merikosken voimalaitosta ja Noa lähti rattaineen sinne töihin.  Niin sain osallistua voimalaitoksen rakentamiseen, rautavanteeni kolisivat kosken pohjan räjäytettyihin kiviin kun kiven murikoita siirrettiin kärripelissä toiseen paikkaan.  Tosiasiassa se oli peitetyötä, Noa meni maanantaiaamuisin hevosella Ouluun rautavanteet tiehen kolisten ja rattaat täynnä ruokaa, lihaa, perunoita, juureksia, jauhoja ja taas viikon lopuksi Liminkaan.

Elettiin säännöstelyn aikaa ja junassa sekä linja-autossa kiinnijäämisen riski oli suuri.
Näin minäkin, eloton kärryn pyörä, osallistuin oululaisten nälän torjuntaan omalta vähäiseltä osaltani ja samalla tukien voimalaitoksen rakentajien ja heidän perheidensä ruokahuoltoa.  Kuntoni oli edelleenkin mitä rautaisin.  Kolistelin vielä vähän aikaa Pohjanmaan teitä, kunnes vuonna 1949 siirryin kolistelemaan hämäläistä tannerta ja maantietä. Nyt oli mäkeä, tasaista ja notkoa, olin Pirkkalassa Tampereen lähistöllä.

Olin taas luontaisessa maatalousympäristössä, mutta jotain oli muuttunut. En ollut silti vielä viraton vaikka luppoaikaa oli runsaan puoleisesti. Olin aina valmis lähtemään kun minulta ei koskaan puhjennut edes kumirengas.  Osan ajoistani olin menettänyt kumipyöräisille rattailla mutta minulla oli omat vahvuuteni.  Yksi niistä oli se, että kärryissäni oli laidat, joita kumipyöräisissä ei ollut.  Taas olivat rautapyörät arvossaan. Pyynikin kaljatehtaalta sai hyvin edulliseen hintaan mäskiä toisin sanoen kaljatehtaan jätettä, mitä mallasohrasta oli jäljellä kun olut muunnoksineen oli valmistettu.  Tämä oli lehmille suurta herkkua, jota piti saada lisää. Mäskiä haettiin hevosella kaljatehtaalta ja sitä syötyään lehmät lypsivät hyvin.  Isä-Noa yleensä hoiti tämän kuljetuksen mutta muutaman kerran Pertti kävi kanssani noutoreissussa.  Eräänä toukokuisena aamuna kun satoi räntää ja Pertti oli ohjaksissa, ajelimme Koskipuiston kautta Hämeenkadulle, minä kolistelin rautavanteineni Hämeenkadun kivetystä, kolina oli kohtalainen.  Elettiin aikaa kun nuorisolla oli ns. lättähattumuoti. Pertti istui rattailla ja ohjasti hevosta, kuunteli kun oman ikäluokan kaverit huutelivat kokkapuheita turkisliivissä hevosella ajelevalle ikätoverilleen. Tamperelaiset ovat vieläkin aika taitavia näissä huulihommissa.

Ympyrä sulkeutuu

Aika kulki kulkuaan. Rautapyörää tarvittiin yhä harvemmin, kun aitoa luomuhevosvoimaa tarvittiin yhtä vähän.  Tuli aika jolloin ei ollut enää hevostakaan talossa. Sain rauhassa kerätä ruostetta rautavanteeseen takapihalla ja puuosatkin pehmenivät kun niitä suojaavan maalikerroksen oli aika syönyt.  Mutta vielä yksi muutos väijyi nurkan takana, Pirkkalan talon ylimääräinen kalusto myytiin huutokaupalla. Ympyrä sulkeutui.

Huutokaupasta tulin Noan talouteen ja huutokaupalla lähdin romukauppiaan hoiviin. Rautavanteeni ja akseli menivät romuraudaksi. Samoin kävi  toisenkin pyörän osalta, ne sulatettiin.  Pyörät jatkoivat aineen häviämättömyyden lakia jossakin toisessa olomuodossa.  Puuosatkin maatuivat, jollei joku vintiö polttanut sitä ennen niitä nuotiolla kahvipuinaan.